Toni Morrisonin romaanin Beloved ensimmäisen painoksen kansi (1987).
Toni Morrisonin graffiti-muotokuva Vitoriassa, Espanjassa.
Toni Morrisonin Pulitzer-palkittu romaani Beloved (1987) on leimallisesti "maagista realismia" termin laajassa merkityksessä. Siinä missä Camus’n Putoaminen esitteli meille näkemyksen yleistetystä orjuudesta väistämättömänä asiantilana ja jopa "siunauksena jonka tulevaisuus tuo tullessaan",A Morrisonin romaani kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan orjuudesta ja äidistä, joka mieluummin surmasi lapsensa kuin antoi tämän orjuuteen. Maagista tämä realismi on siksi, että surmattu lapsi kirjaimellisesti kummittelee äidin ja muun perheen elämässä ja palaa aivan ruumiillisesti kuolleista, vartuttuaan teini-ikäiseksi tytöksi jossain salaperäisessä tuonpuoleisuuden tilassa.
Otan Morrisonin romaanista esiin nyt lähinnä vain pari rakenteellista piirrettä. Philip Page on kiinnittänyt huomiota tiettyyn "kehämäisyyteen" Beloved-romaanissa.B Hän lähtee liikkeelle teoksen, kuten hän sanoo, "psykologisesta ytimestä": ensimmäisen osan viimeisestä luvusta, jossa Sethe yrittää selittää rakastetulleen John D:lle miksi surmasi lapsensa. Kuten arvata saattaa, tämä on vaikeaa. Sethe empii, kiertää kehää niin ruumiillisesti kuin sanallisestikin, kiertelee ja kaartelee:
Hän kieppui. Ympäri ja ympäri huoneen. Ohi hillokaapin, ohi ikkunan, ohi etuoven, toisen ikkunan, sivupöydän, kamarin oven, kaatoaltaan, hellan – takaisin hillokaapille. Paul D istui pöydän ääressä ja katseli kuinka hän leijaili näkyviin ja katosi sitten selän taakse kääntyen kuin hidas mutta vakaa pyörä. Välillä tanssija risti kätensä selkänsä taakse. Välillä hän piteli korviaan, peitti suunsa tai risti käsivartensa rinnalleen. Kääntyessään hän välillä hieraisi lanteitaan, mutta pyörä ei hetkeksikään pysähtynyt. [...] Paul D tunsi pyörrytystä. Ensin hän uskoi että se johtui Sethen kieppumisesta. Kierteli häntä samalla tavoin kuin kierteli asiaa. Ympäri ja ympäri, eikä vaihtanut suuntaa, vaikka se olisi voinut helpottaa Paul D:n pyörrytystä. [...] Kiertäen, kiertäen Sethe jauhoi nyt jotain muuta sen sijaan että olisi siirtynyt asiaan. [...] Sethe tiesi että kehä jota hän kiersi huoneen, Paul D:n ympäri jäisi kehäksi. Ettei hän koskaan pääsisi keskipisteeseen, pystyisi pakottamaan julki vastausta kenellekään jonka oli kysyttävä. Ellei kysyjä ymmärtäisi heti – hän ei kykenisi selittämään mitään. Sillä totuus oli yksinkertainen, ei mikään pitkitetty ja venytetty selostus kukallisista mekoista, puussa riippuvista koreista, itsekkyydestä, nilkkanaruista ja kaivoista. Yksinkertainen: Hän kyyhötti puutarhassa ja nähdessään miesten tulevan ja tunnistettuaan opettajan hatun hän kuuli siipien havinaa. Pienet kolibrit työnsivät neulamaisen nokkansa suoraan hänen päähuivinsa läpi hiuksiin ja räpyttivät siipiään. Ja jos hän jotain ajatteli, niin: Ei. Ei. Eiei. Eieiei. Yksinkertainen. Hän vain pakeni. Keräsi mukaansa jokaisen pikku elämän jonka oli tehnyt, kaikki oman itsensä osat jotka olivat kallisarvoiset ja hienot ja kauniit, ja kantoi, työnsi, raahasi heidät harson läpi, ulos, pois, sinne missä kukaan ei voinut heitä vahingoittaa. Tuonne. Talon ulkopuolelle, turvalliseen paikkaan. Ja kolibrinsiivet pieksivät yhä. Sethe pysähtyi taas kehällään ja katsoi ikkunasta ulos. Hän ajatteli aikaa jolloin pihan ympärillä oli ollut aita ja siinä portti jota joku oli aina avaamassa tai sulkemassa siihen aikaan kun 124 oli vilkas kuin väliasema. Hän ei ollut nähnyt valkoisia poikia jotka olivat repineet sen alas, kiskoneet pylväät maasta ja särkeneet portin jättäen 124:n hylätyksi ja suojattomaksi samalla hetkellä kun kaikki lakkasivat käymästä. Vain Bluestone Roadia reunustavat rikkaruohot pyrkivät taloa kohti.
Vankilasta palattuaan Sethe oli ollut iloinen siitä että aita oli poissa. Siihen ne miehet olivat sitoneet hevosensa – sen yli hän oli puutarhassa kyykkiessään nähnyt opettajan lähenevän hatun. Siinä vaiheessa kun hän oli ollut tämän kanssa vastakkain, tuijottanut tätä rävähtämättä silmiin, hänellä oli ollut sylissään jotain joka oli pysäyttänyt miehen siihen paikkaan. Mies oli astahtanut askeleen taaksepäin jokaisella vauvan sydämen sykäyksellä kunnes niitä ei lopulta enää ollut.
"Mä pysäytin sen", Sethe sanoi tuijottaen kohtaa jossa aita oli aikanaan ollut. "Mä otin ja vein mun lapset turvaan."
Jyminä Paulin päässä ei estänyt häntä kuulemasta miten itsestäänselvään sävyyn Sethe lausui viimeisen sanan, ja hän tuli ajatelleeksi että Sethe halusi lapsilleen nimenomaan sitä mitä 124:ssä ei ollut: turvallisuutta.C
Kuten Page toteaa, tämä kiertely ja kaartelu romaanin yhdessä keskeisessä kohtauksessa ei ole yllättävää myöskään siksi, että teoksessa tapaamme jatkuvasti kehiä tai ympyröitä tai kehämäiseen muotoon liittyviä metaforia ("Circularity", 32). Kehämäisyys (tai ehkä voisi sanoa: spiraalimaisuus) on myös koko teosta jäsentävä kerronnan muodollinen periaate, komposition muoto. Tarinaan kuuluvat asiat tuodaan eteemme siten, ettemme aluksi ymmärrä mistä on kysymys; jonkin ajan päästä salamyhkäinen ilmaus toistuu ja meille kerrotaan aiheesta hieman lisää, sitten se jätetään taas syrjään ja aihe palaa takaisin jonkin ajan kuluttua ja meille selviää taas hieman enemmän. Teoksen alku on paljonpuhuva esimerkki tästä odotuksia luovasta ja ylläpitävästä tekniikasta:
124 oli kaunainen. Vauvan ilkeyttä täynnä. Talon naiset tiesivät sen ja niin tiesivät lapsetkin. Vuosikaudet kukin sieti kaunaa omalla tavallaan, mutta vuonna 1873 sen uhreina olivat enää Sethe ja hänen tyttärensä Denver. Isoäiti, Baby Suggs, oli kuollut, ja pojat, Howard ja Buglar, olivat lähteneet tiehensä kolmentoista vanhoina – heti kun peili oli särkynyt pelkästä katsomisesta (tämä oli ollut lähtömerkki Buglarille), heti kun leipään oli ilmestynyt kaksi pikkuruista kädenjälkeä (tämä taas Howardille). Kumpikaan poika ei ollut halunnut nähdä enempää: ei enää yhtään kattilallista höyryäviä kahviherneitä kasassa lattialla, suolakeksejä murusina ja kylvettyinä juovaksi kynnyksen viereen. (Suom. s. 11.)
"124 oli kaunainen." Näin meille kerrotaan, aivan kuin meidän oletettaisiin jo tietävän, mikä on "124"; toinen lause kertoo että tämä "124" oli "vauvan ilkeyttä täynnä". "124 was spiteful. Full of a baby’s venom." Vielä samassa kappaleessa annetaan kyllä ymmärtää, että 124 on talo, talon numero, osoite: 124 Bluestone Road on sen talon osoite joka tuntee "kiihkeää kaunaa" asukkaitaan kohtaan, kuten ensimmäisen kappaleen lopusta käy ilmi. 124 on talo joka on "vauvan ilkeyttä täynnä"; tämän kummittelevan vauvan henkilöllisyys käy ilmi vain vähä vähältä.
Romaanin toinen osa alkaa lauseella "124:stä kuului ääniä". Kolmannen osan ensimmäinen lause on puolestaan "124 oli hiljainen". On ikään kuin ympyrä sulkeutuisi kerran toisensa jälkeen.
Numero 124 saa siis arvokkaan paikan romaanin kokonaisuudessa, sillä tämä numero on romaanin ensimmäinen sana. Onko tuolla numerolla sitten romaanin osana jokin arkisia osoitteita suurempi "symbolinen" merkitys?D Näin sopii olettaa. On esitetty arvio, jonka mukaan numerot 1 ja 2 edustavat päähenkilö Sethen kahta vanhinta lasta, poikia Howard ja Buglar, numero 4 puolestaan kuopusta Denveriä jota Sethe imetti tehdessään epätoivoisen tekonsa, surmatessaan niin ikään vielä imeväisikäisen mutta "jo konttaavan?" ("crawling already?"), nimeltä mainitsemattoman tyttärensä, jota siis edustaisi numerosarjasta puuttuva kolmonen. Lukujen 1, 2 ja 4 summa myös vastaa seitsemää kirjainta surmatun lapsen hautakivessä, "Beloved", "Rakkain". On myös pantu merkille, että luku 124 vastaa vuosien 1987 ja 1863 erotusta eli aikaa, joka oli kirjan ilmestymisvuonna kulunut orjuuden lakkauttamisesta.
Voisiko ilmeisen epätäydellinen numerosarja 124 viitata myös romaanin "epistemologiseen"E rakenteeseen, jossa jotakin jää ikään kuin aina puuttumaan? Täydentävien yksityiskohtien lykkäys tuonnemmaksi ei olisi kuvattavissa ainoastaan kehämäisyytenä, jossa avoimiin kysymyksiin palataan aina jonkinlaisen kierroksen jälkeen, vaan kenties myös tämä epätäydellisen numerosarjan avulla? Tuntuu siltä, että aina kun jokin puuttuva palanen loksahtaa kohdalleen, jotakin muuta jää kuitenkin edelleen puuttumaan. Epätäydellinen sarja ei lopulta täydenny kokonaan, kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta. "Oliko totta että tytärvainaja oli palannut? Vai oliko se pelkkää kuvittelua?" (suom. s. 311).
Lähes huomaamattomin vihjein romaanissa jätetään auki sellainenkin aavistuksenomainen mahdollisuus, että uskomattomille tapahtumille saattaisi sittenkin olla järjellinen selitys; että perheen luokse ilmestynyt nuori nainen ei kenties olekaan se sama vauva, jonka haudalle pystytettyyn kiveen Sethe-äiti kaiverrutti vain adjektiivin Beloved, "Rakkain", ja jonka ristimänimeä ei koskaan mainita. Romaani ei kuitenkaan anna tulkitsijalleen todellista tilaisuutta rationaalisen selityksen laatimiseen, ainoastaan satunnaisia, epämääräisiä ja lähes huomaamattomia vihjeitä, yhden siellä toisen täällä.
Rakkain raapi kämmenselkäänsä ja vastasi muistavansa jonkun naisen joka oli hänen, ja sen että hänet napattiin pois siltä naiselta. Tätä lukuunottamatta hänen selvin muistonsa, se jota hän aina toisteli, oli silta – hän seisoi sillalla ja katseli alas. Ja hän oli tuntenut jonkun valkoisen miehen.
Sethen mielestä se oli tärkeä asia ja todisti ja tuki osaltaan hänen johtopäätöksiään jotka hän uskoi Denverille.
"Mistä sä ton puvun sait ja noi kengät?"
Rakkain sanoi ottaneensa ne.
"Keneltä?"
Hiljaisuus ja kiivasta käden raaputusta. Ei hän tiennyt, hän vain näki ne ja otti.
"Ahaa", Sethe sanoi ja ilmoitti Denverille uskovansa että joku valkoinen mies oli pitänyt Rakkainta lukkojen takana omia tarkoitusperiään varten eikä ollut koskaan päästänyt tätä ulos. Että tämä oli varmaankin karannut jollekin sillalle tai jonnekin ja huuhtonut muut asiat muististaan. Jotain samantapaista oli tapahtunut Ellalle paitsi että miehiä oli ollut kaksi – isä ja poika – ja Ella muisti kaiken tarkalleen. Yli vuoden he olivat pitäneet häntä lukittuna huoneeseen itseään varten.
"Sä et osais ikinä kuvitellakaan", Ella oli sanonut, "mitä ne kaksi mulle teki."
Sethe uskoi tämän selittävän Rakkaimman käytöksen Paul D:tä kohtaan jota Rakkain niin inhosi. (Suom. s. 146.)
Aivan kirjan viime sivuilla, Rakkain-aaveen kadottua johonkin, tämä Paul D istuutuu 124:n keittiön pöydän ääreen ja pohtii: "124:stä puuttuu jotain. Jotain suurempaa kuin ihmiset jotka ovat asuneet siellä. Jotain tärkeämpää kuin Rakkain tai punainen valo. Hän ei saa siitä otetta, mutta hetken tuntuu kuin juuri hänen tietoisuutensa takana väijyisi jokin ulkopuolelta tuleva joka samalla sekä syleilee että syyttää." (Suom. s. 325.) Kaunokirjallisessa teoksessa on lupa jättää auki kysymys siitä, mitä tämä mystinen kokemus voisi tarkalleen ottaen tarkoittaa. Jätän tässä auki kysymyksen siitä, onko tällaisen kysymyksen auki jättäminen sallittua myös teoksen lukijalle, tulkitsijalle, tutkijalle, vai olisiko tämä nimeämätön puuttuva tekijä, "juuri hänen tietoisuutensa takana [just beyond his knowing]", "jokin ulkopuolelta tuleva joka samalla sekä syleilee että syyttää", jotenkin nimettävä.
Tähän voisi lainata Christine Brooke-Rosen luonnehdintaa hyvästä tarinasta: "Mikä tahansa ylimääräytyneisyys teosta ohjaakaan, [...] siinä täytyy olla myös jokin alimääräytyneisyys, jonka ansiosta lukija joutuu sen valtaan. Teoksessa täytyy olla sopivassa suhteessa tunnistamisen tuottamaa mielihyvää ja mystiikkaa."F
Toinen lukusana joka on herättänyt huomiota Morrisonin romaanissa tulee itse asiassa jo ennen kertomuksen alkua, ennen ensi lausetta. Romaanin omistuskirjoitus kuuluu: "Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin. [Sixty million and more.]" Kuten Morrison on itse todennut, kuusikymmentä miljoonaa on eräs, kuten on tapana sanoa, "valistunut arvaus" orjuuden uhrien määrästä, tarkemmin sanoen siitä ihmisuhrien määrästä joka aiheutui jo yksistään afrikkalaisten orjien kuljettamisesta Pohjois-Amerikkaan. Tästä Atlantin ylityksestä käytetään englanninkielistä termiä Middle Passage. Morrison on itse kieltänyt, että tämä lukumäärä olisi missään tarkoituksellisessa suhteessa natsien keskitysleirien juutalaisuhrien määrään, joka on yleensä arvioitu kuudeksi miljoonaksi. Onkin irvokasta, että omistuskirjoituksessa on haluttu nähdä tällaista vertailua. Toni Morrison on todennut tähän ettei itse suostu osallistumaan peliin jonka nimi on "Kuka kärsi eniten?" "Yksi kuollut lapsi riittää minulle", hän toteaa haastattelussa. "Yksi lapsi joka ei selviytynyt. Se on minulle paljon."
Omistusta "Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin" seuraa toinen kynnysteksti, romaanin epigrafi (ts. motto), joka on lainattu Roomalaiskirjeen 9. luvun jakeesta 25, josta myös romaanin suomennoksen nimi on johdettu: "Minä olen sanova kansakseni sitä, / joka ei kansaani ollut, / ja rakastetukseni sitä, jota / en rakastanut [I will call them my people, / which were not my people; / and her beloved, / which was not beloved]." Jos poikkeamme tästä edeltävään jakeeseen 24, voimme lukea Paavalin sanovan: "hän on kutsunut meidät, olimmepa juutalaisia tai emme." Ja niin edelleen: näitä vihjeitä olisi mahdollista seurata Raamatun tekstistä toiseen erilaisia ristiviitteitä seuraten (Paavalihan viittaa Hoosean kirjaan, 2:25).
Älköön kuitenkaan unohdettako erästä irvokasta yksityiskohtaa, johon romaanissa viitataan useasti: nelijalkaisuuden motiivia, jos näin voi sanoa. Aivan teoksen alkusivuilla kerrotaan että Kultaisen Kodin miehet, keskimääräistä vapaamielisemmän Mr. Garnerin orjat, joihin myös Paul D oli kuulunut, "olivat niin nuoria ja niin sairaita naisten puutteesta että olivat turvautuneet vasikoihin" (suom. s. 20). "Kaikki päälle kahdenkymmenen, ilman naisia, nussivat lehmiä, haaveilivat raiskaamisesta, heittelehtivät olkipatjoillaan, kihnuttivat reisiään ja odottivat uutta tyttöä – sitä joka tuli Baby Suggsin tilalle Hallen ostettua tämän viiden vuoden sunnuntaitöillä" (s. 21).
Jo mainitussa romaanin käännekohdassa, teoksen "psykologisessa ytimessä", Sethen tunnustus johtaa siihen että Paul D jättää hänet – palatakseen sitten lopulta takaisin:
"Sulla on Sethe kaks jalkaa, ei neljää", Paul D sanoi, ja samassa heidän väliinsä versoi metsä, poluton ja äänetön.
Myöhemmin Paul D ihmetteli miksi hän oli sanonut niin. Nuoruutensa vasikoiden takiako? Vai siksikö että hän oli varma että häntä pidettiin silmällä katon läpi? Miten nopeasti hän olikaan siirtynyt omasta häpeästään Sethen häpeään. Omasta kylmävaraston salaisuudestaan suoraan Sethen liian sakeaan rakkauteen. (Suom. s. 200.)
Tuo miten Paul D, Sethen sisäisen monologin sanoin, "ilmott[aa] mulle kuinka monta jalkaa mulla on" (s. 201), liittyy siihen, miten Sethe oli orjuudessa joutunut todistamaan koulumestari-isäntänsä rotuopillisia oppitunteja, joissa tämän sukulaispoikien tuli jaotella taulukkoon neekeriorjan "ihmismäiset ominaispiirteet vasemmalle, eläimelliset oikealle" (s. 235). Kirjan toiseksi viimeisessä luvussa, jossa Rakkain on kadonnut ja Paul D palaa Sethen luo luvaten pitää tästä huolta, Sethe tekee pilaa rakastettunsa aikaisemmista sanoista:
"Sopiiko se jos mä lämmitän vähän vettä, Sethe?"
"Ja lasket mun jalat vai?"
Paul astahtaa lähemmäksi. "Hieron sun jalkoja." (327)
Roomalaiskirjeeseen sisältyy surullisenkuuluisa jakso, jossa tuomitaan "luonnonvastaisia" sukupuolisuuden muotoja. Roomalaiskirjeen 1. luvun 24. jae (siis 1:24) kuuluu: "Sen vuoksi Jumala on jättänyt heidät mielihalujensa valtaan sellaiseen saastaisuuteen, että he keskinäisissä suhteissaan häpäisevät oman ruumiinsa." Tätä edeltää jae 23: "ja he ovat vaihtaneet katoamattoman Jumalan kirkkauden katoavaisten ihmisten ja lintujen, nelijalkaisten ja matelijoiden kuviin" – tämä epäjumalanpalvonta on siis syy siihen, että "Jumala on jättänyt heidät mielihalujensa valtaan sellaiseen saastaisuuteen, että he keskinäisissä suhteissaan häpäisevät oman ruumiinsa". Epäjumalanpalvonta liitetään tässä jaksossa, samoin kuin niissä Vanhan Testamentin jakeissa joihin tämän jakson ristiviitteissä viitataan, seksuaalisiin "normipoikkeamiin", joihin kuuluu myös eläimiin sekaantuminen (ks. 3. Moos. 18:23).G
Kaikki irvokas, sekä tehty että koettu oman ja toisen ruumiin häpäiseminen ja häväistyksi joutuminen, kaikki "eiliseen" liittyvä häpeä antaa romaanin lopussa kuitenkin tietä "huomiselle" kun Paul D, tämä "mies joka vain astumalla taloon sai naiset itkemään", palaa hoitamaan sängyssä makaavaa, "aika lailla lemuavaa", masentunutta Setheä, pesemään ja hieromaan "ensin kasvot, sitten kädet, reidet, jalat, selän?", lopulta myös "kuivettuneet rinnat?" (kuten Sethe ennakoi, aprikoi hänen tekevän); he molemmat kantavat ruumiissaan "eilispäivän" merkkejä, sellaisia kuin kahleiden jättämät arvet Paul D:n kaulalla:
Paul D tuijottaa peitettä mutta ajattelee [...] Sethen ymmärtäväisyyttä hänen kaulakorunsa suhteen – jonka kolme tankoa kaartuivat puolen metrin päähän ilmaan kuin valppaat kalkkarokäärmeen poikaset. Ettei Sethe viitannut siihen sanallakaan eikä katsonut sitä, niin ettei hänen, Paulin, tarvinnut tuntea häpeää siitä että kantoi pantaa kaulassaan kuin eläin. Yksin tämä nainen, tämä Sethe, pystyi sillä tavoin jättämään hänen miehekkyytensä koskemattomaksi. Hän haluaa laskea oman tarinansa Sethen tarinan viereen.
"Sethe", hän sanoo, "sä ja mä, me kaksi ollaan koettu enempi eilispäivää kuin kukaan. Meille kuuluu jonkinlainen huominen." (328)
Lyhyesti sanottuna: rakkaus pyyhkii pois häpeän, synkimmänkin saastan, tehdyn tai koetun häpäisyn. Oli kyse sitten lapsensurmasta, siitä että on tullut kohdelluksi eläimenä tai puoliksi eläimenä, tai että on kohdellut toista kuin eläintä – tai jopa häpäissyt oman ruumiinsa "nussimalla lehmiä" – sovitus kuuluu rakastavaisille, jotka ovat valmiit laskemaan oman tarinansa toisen tarinan viereen. Ei enää siten, että yksi siirtyy "nopeasti [...] omasta häpeästään [toisen] häpeään", omasta salaisuudestaan suoraan toisen salaisuuteen, verraten ja arvioiden.H
Juuri ennen kuin Paul D löytää Sethen talosta, vuoteenomana masennuksessaan, hän siis kokee että "124:stä puuttui jotain. Jotain suurempaa kuin ihmiset jotka ovat asuneet siellä." Hän kokee ikään "kuin juuri hänen tietoisuutensa takana väijyisi jokin ulkopuolelta tuleva joka samalla sekä syleilee että syyttää". Tämä "ihmistä suurempi" josta on vaikea saada otetta – onko meillä sille nimeä? Jos se on Sovitus tai Anteeksianto, tai Rakkaus joka kattaa nämä molemmat, "sekä syleilee että syyttää", eikö se kuitenkin toteudu ihmisten välisessä suhteessa – kuten juuri Minun kansani, minun rakkaani -romaanin viimeiset sivut näyttäisivät vihjaavan?
[A] Albert Camus, Putoaminen, suom. Maijaliisa Auterinen (Helsinki: Otava, 1958), s. 151 (La chute, 1956). Miten tämän voisi lukea ilman ironiaa? Miten Putoamisen kertojan voisi samaistaa Camus’n "sanomaan", kuten esimerkiksi René Girard näyttää tekevän? Eikä ainoastaan Girard, vaan myös esimerkiksi Alain Robbe-Grillet, jonka suhtautuminen Putoamiseen on kuitenkin täysin päinvastainen: Robbe-Grillet on närkästynyt juuri siitä "takinkäännöstä", josta konservatiivinen Girard Camus’ta kiittää.
[B] "Circularity in Toni Morrison’s Beloved", African American Review, Vol. 26 No. 1, Spring 1992:31-39. Julkaistu myöhemmin Pagen teoksessa Dangerous Freedom: Fusion and Fragmentation in Toni Morrison's Novels (Jackson: University Press of Mississippi, 1996).
[C] Minun kansani, minun rakkaani, suom. Kaarina Ripatti (Helsinki: Tammi, 1988), 193-199; Beloved (New York: Plume, 1988), 159-165; ks. m. Page, "Circularity ...", 31.
[D] Vrt. aiemmin puheena ollut "todellisuusvaikutelma" eli Barthes’in "l’effet de réel", ts. ajatus jonka mukaan "realistisessa" kerronnassa asioiden ja esineiden tulee olla yhtä lailla puhtaita kaikesta "vertauskuvallisesta arvosta" ja ylipäätään merkityksellisyydestä kuin "materiaalinen todellisuus" oletettavasti on ("On siis toivottavaa", kirjoittaa Alain Robbe-Grillet Labyrintissa-romaaninsa esipuheessa, "että lukija ei näkisi kerrotussa kuin esineitä, eleitä, sanoja, tapahtumia, yrittämättä antaa niille sen suurempaa tai pienempää merkitystä kuin omassa elämässään tai omassa kuolemassaan"; suom. Olli-Matti Ronimus ja Pentti Holappa [Helsinki: Tammi, 1964], 5 [Dans le labyrinthe, 1959].)
[E] So. tieto-opilliseen. Brian McHale on liittänyt moderniin romaaniin "epistemologisen intressin" (Postmodernist Fiction, London: Methuen, 1987).
[F] "The Readerhood of Man", sit. Dorrit Cohn, Fiktion mieli, suom. Paula Korhonen et al. (Helsinki: Gaudeamus, 2006), 169. Brooke-Rosen yli- ja alimääräytyneisyyden käsitteet viittaavat Roland Barthes’in käänteentekevässä S/Z-esseessä esiteltyihin viiteen koodiin: hermeneuttinen, seeminen symbolinen, proaireettinen ja kulttuurinen koodi.
[G] Homoseksuaalisuus nähdäkseni sivuutetaan Morrisonin romaanissa, ellei miesorjienkin kokemia raiskauksia lasketa. Tämänkin väkivallanteon uhriksi on joutunut myös Paul D.
[H] Lainaisin tässä filosofi Martin Heideggeria: "Oikeudenmukaisuus on selvänäköistä rakkautta", kirjoittaa Heidegger, Friedrich Nietzscheä tulkiten. "Siinä nähdään, mitä rakastetun on oltava, jotta se olisi sitä, mitä ja miten se olemuksensa mukaisesti on."Zur Auslegung von Nietzsches II. Unzeitgemäßer Betrachtung, Gesamtausgabe 46 (Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann, 2003), 183; sit. ja suom. Susanna Lindberg, "Nietzschen elämä ja Heideggerin oleminen", teoksessa Jussi Backman ja Miika Luoto, toim., Heidegger: ajattelun aiheita [Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2006], 156-176, tässä s. 170).