|  |
|
| |
Parina viime vuosikymmenenä nuortenkirjallisuudessa on käsitelty paljon nuorten minuuteen ja maailmankatsomukseen liittyviä teemoja. Yksi keskeinen maailmankatsomusta rakentava tekijä on uskonto, ja voidaankin puhua erityisestä uskonnollisesta nuortenkirjallisuudesta. Itse asiassa syntyessään 1800-luvun lopussa lähes kaikki länsimainen nuortenkirjallisuus oli enemmän tai vähemmän kristillistä, mutta myöhemmin laji on maallistunut voimakkaasti. Uskonnollisella nuortenkirjallisuudella viitataan tässä kaunokirjallisiin teoksiin, käytännössä lähinnä romaaneihin, joiden (yhtenä) aiheena ja teemana on uskonto – Suomessa useimmiten kristinusko. Tällainen määritelmä on varsin laaja, sillä se sisältää niin uskontoon sitoutuneet eli tunnustukselliset kuin myös uskontoon kriittisemmin suhtautuvat teokset. On selvää, että kristilliset kustantamot julkaisevat kirjallisuutta, jossa on vahva kristillinen sanoma. Suuret yleiskustantamot sen sijaan pyrkivät neutraalimpaan linjaan, ja uskonnollinen nuortenkirjallisuus on niiden kustannusohjelmissa pikemminkin poikkeus kuin sääntö.
Nykynuorista sanotaan usein, että he ovat uskonnollisesti sitoutumattomia ja kodittomia, mutta kuitenkin he pohtivat paljon arvoja ja moraalikysymyksiä. On jopa esitetty, että 1990-luvun alun taloudellisen laman kokeneet nuoret sisäistivät kulutuskriittisen, jälkimaterialistisen arvomaailman, jossa korostuivat henkiset arvot. Tähän liittyen monet kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, että 1990-luvun alussa koettiin Suomessa uskonnollisen nuortenkirjallisuuden nousukausi. Sana ”nousukausi” antaa ilmiöstä kuitenkin aivan liian suurellisen kuvan. Toki suuret yleiskustantamot kuten Otava julkaisivat kyseisenä aikana kiinnostavia uskonnollisaiheisia nuortenromaaneja, mutta useimmissa niistä uskonto on loppujen lopuksi vain sivuroolissa. Laajasti se on esillä vain muutamissa yleiskustantamoiden teoksissa, kuten Viola Elon kristinuskoa osin kritisoivassa romaanissa Oliks maailma ennen mua (1991) ja Hellevi Salmisen ortodoksisuutta käsittelevissä romaaneissa Käppyrä (1991) ja Niin mieletön ikävä (1995).
Vaikka ajatusta erityisestä uskonnon nousukaudesta 1990-luvun nuortenkirjallisuudessa ei täysin hyväksyisikään, kyseinen ajanjakso oli kuitenkin lajille uudistumisen aikakautta niin yleis- kuin uskonnollisten kustantamojen teosten kohdalla. Aiemmin uskonnolliset nuortenkirjat olivat lähes poikkeuksetta kuvanneet päähenkilön uskoontuloa, joka oli hetkessä ratkaissut kaikki hänen ongelmansa ja tuonut välittömän onnen. Nyt edellä mainitun Elon romaanin, Anja Laurilan Perjantaienkelin (1991) ja Päivi Romppaisen Surutytön (1993) kaltaiset teokset alkoivat kuvata uskontoa paljon vivahteikkaammin ja psykologisesti uskottavammin. Uskonnolliset nuortenkirjat 1990-luvulla eivät yksinomaan enää kerrokaan kaipuusta Jumalaan, vaan myös kaipuusta romanttiseen rakkauteen, ystävyyteen, tasapainoisiin perhesuhteisiin, yhteyteen luonnon kanssa ja yhteisöllisyyteen. Osa niistä sisältää myös uskontokritiikkiä ja kuvaa uskonnollista epäilyä ja jopa uskosta luopumista. Silti verrattaessa uskonnollisia nuortenkirjoja samana ajankohtana ilmestyneisiin vastaaviin ei-uskonnollisiin teoksiin voidaan panna merkille, että edelliset ovat muuttuneet jälkimmäisiä huomattavasti maltillisemmin. Postmoderneja kokeiluja ei uskonnollisten nuortenromaanien kerronnassa juurikaan harrasteta. Myös seksuaalisuuteen liittyvät aihetabut pitävät etenkin tunnustuksellisessa nuortenkirjallisuudessa pintansa, ja perinteinen kristillinen näkemys on kunniassa myös romaanien nais- ja mieskuvissa. Tytöt ovat pehmeän naisellisia ja pojat karskin miehekkäitä. Sukupuolten välistä hierarkkista valtasuhdetta ei myöskään kommentoida saati kyseenalaisteta.
Lähestyttäessä 2000-lukua yleiskustantamoiden julkaisema uskonnollinen nuortenkirjallisuus väheni jonkin verran. Tämä voi olla osin seurausta 1990-luvun jälkipuoliskon taloudellisesta ja sosiokulttuurisesta kehityksestä, jossa laman selkä taittui ja materialismi voimistui. Yhtä kaikki uskonnollinen nuortenkirjallisuus monipuolistui aiheiltaan uudelle vuosituhannelle siirryttäessä. Esimerkkeinä mainittakoon Hellevi Salmisen nunnaluostariin sijoittuva teos Siipiä vaille enkeli (2000) ja Markku Karpion äärikonservatiivista uskonlahkoa kuvaava romaani Tie auki taivasta myöten (2001). Toisaalta kristilliset kustantamot ovat julkaisseet uskonnollista nuortenkirjallisuutta suhteellisen tasaista tahtia, ja niidenkin nuortenkirjallisuustarjonta on monipuolistunut aiheiltaan 2000-luvulla. Esimerkiksi helluntailainen Aikamedia on kustantanut Tiina Lehtinevan Unelmien talli -hevoskirjasarjaa. Myös vanhoillislestadiolainen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys on julkaissut vilkkaasti 2000-luvulla, mistä on osoituksena sen järjestämä tyttö- ja poikakirjojen kirjoituskilpailu vuonna 2000. Kilpailun voitti Timo Niemelän erähenkinen romaani Kuviot selkenevät (2004). Lisäksi vanhoillislestadiolaiset nuoret ovat saaneet tekstejään julki Kaija Määtän toimittamassa teoksessa Kipinöitä. Nuorten kirjoittajien antologia (2010). Myös 1960-luvulla suosittu lähetysaihe on palaamassa suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen. Esimerkkinä voi mainita Suomen Lähetysseuran kustantaman Susanna Vuorelan varhaisnuortenromaanin Yllätyksiä vuoristossa (2005). Muotokokeiluja uskonnollinen nuortenkirjallisuus ei sen sijaan vieläkään suosi, vaan pitäytyy edelleen realistisessa kerronnassa. Esimerkiksi kristillinen nuorten fantasia ei ole noussut ilmiöksi kotimaisessa kirjallisuudessa. Harvinainen poikkeus on Minna-Leena Erkkilän esikoisromaani Valtakunta (2007).
Karpion teoksen jälkeen yleiskustantamot eivät ole syystä tai toisesta halunneet julkaista avoimen tunnustuksellisia nuortenkirjoja. Ajan henkeä kuvaa hyvin Salla Simukan Kipinä