Flaubertin Rouva Bovaryn kuvitusta (1905).
Jonathan Culler on kirjoittanut hyvin mielenkiintoisen artikkelin Rouva Bovaryn realismista (»The Realism of Madame Bovary», Modern Language Notes 122 [2007]: 683–696). Culler kiinnittää huomiomme erääseen tekstijaksoon teoksen ensimmäisen osan kolmannessa luvussa, katkelmaan josta voimme lukea sekä realismin (tai naturalismin) yksityiskohtaista – hyvinkin, kuten sanotaan, »proosallista» – siekailemattomuutta että romantiikan »lyyristä» melankoliaa:
Hän [Charles Bovary] saapui eräänä päivänä kolmen tienoilla. Kaikki olivat pellolla. Hän meni keittiöön, mutta ensi alkuun hän ei lainkaan huomannut Emmaa. Suljettujen ikkunaluukkujen rakosista aurinko ojentautui kivilattialle pitkinä kapeina säteinä, jotka murtuivat huonekalujen kulmiin ja värisivät katon pinnassa. Pöydällä kärpäset kiipesivät likaisien lasien kylkiä pitkin hukkuakseen sitten suristen pohjalla odottaviin siiderin tähteisiin. Savupiipusta laskeutuva päivänkajo sai sammuneen tuhkan hieman sinertämään. Ikkunan ja tulisijan välissä Emma istui ompelemassa ilman hartiahuivia; niinpä hänen olkapäillään saattoi nähdä pieniä hikipisaroita. (Madame Bovary, I, 3. Suom. Pajari Räsänen; vrt. Eino Palola, 1928).
Culler toteaa, että näiden virkkeiden realismi ei niinkään istuisi romanttiseen tyyliin: hikipisarat Emman paljailla olkapäillä, pöydälle jääneet likaiset lasit joissa kärpäset surisevat hukkuessaan siiderin tähteisiin… Nämä yksityiskohdat, joiden suuntaan teksti tai kertoja kääntää lukijansa katseen, kuuluvat pikemminkin maailmaan jonka läpäisemättömyys vastustaa meidän toiveitamme ja tarkoitusperiämme, kenties hieman samaan tapaan kuin tulisijan kylmä tuhka, johon savupiipusta laskeutuva päivänvalokin meistä piittaamatta tukahtuu.
Mutta Culler osoittaa meille myös, etteivät Flaubertin taiturimaisen kauniit lauseet suinkaan tarjoa meidän mielikuvituksellemme jotakin yksiselitteisesti vastenmielistä tai tympeää. Hän lainaa Flaubertin omaa arviota kirjailijan työstä: »Ihmiskunnan mädäntyvistä jätöksistä me uutamme nautintoja heidän omaksi ilokseen.» Tällainen huomio, joka muuten kovasti muistuttaa Baudelairen, tuon modernin alkemistin säettä, »Sinä annoit minulle lokasi ja minä valmistin siitä kultaa [Tu m'as donné ta boue et j'en ai fait de l'or]», antaa meidän nähdä tuolla hämärään keittiöön sijoitetulla näyttämöllä jopa mahdollisuuden romanttiseen kohtaamiseen, kuten Culler osuvasti toteaa (m.t., s. 690).
Tämä Jonathan Cullerin havainto – tai pikemminkin se mitä hän kehottaa meitä havaitsemaan – itse asiassa tukee muiden muassa juuri Charles Baudelairen käsitystä romantiikasta: romantiikka ei ole aihevalinnoissa vaan tuntemisen tavassa. Tähän voisimme lisätä, että romantiikalle olennaista ei ole myöskään Cullerin mainitsema »romanttinen tyylilaji» (the mode of the romanesque), ainakaan sikäli kuin tuolla tarkoitetaan romanttiselle kirjallisuudelle »soveliaita» yksityiskohtia eli sitä, etteivät romanttiseen kuosiin tai äänilajiin (mode) sopisi likaiset juomalasit ja hikiset naiset. Ehkäpä »romantisoimisessa» ei olekaan loppujen lopuksi kysymys maailman kaunistelemisesta vaan eräänlaisesta alkemiasta, kauneuden esanssin uuttamisesta, tai muotoon pakottamisesta, oli alkuperäinen aihe tai aine (aines, materiaali) sitten mikä hyvänsä? Vaikka ihanasti viilentävästä ja juovuttavasta juomasta tulee pian löyhkäävää töhkää likaisen lasin pohjassa, Runoilijan laulun ei tarvitse olla – eikä edes muistuttaa – tahmaan takertuneen kärpäsen surinaa.
Jonathan Culler ottaa mainiossa artikkelissaan esiin useita muitakin kohtia jotka puhuvat samaan aikaan sekä Flaubertin teoksen »realismin» että sen »romantiikan» puolesta; tuo artikkeli on viidentoista sivun pituuteensa nähden niin rikas ja monipuolinen että se olisi käytävä pieteetillä läpi alusta loppuun. Culler muun muassa osuvasti problematisoi usein korostetun perspektivismin roolin Flaubertin romaanissa: ei ole mitenkään itsestään selvää, että esimerkiksi lainaamassamme katkelmassa havaitsijana, kokijana, fokalisoijana on Charles Bovary. Kiinnittäisikö Charles huomiota siihen, miten auringonsäteet taittuvat huonekaluihin ja hukkuvat tulisijan sinertävään tuhkaan? Tämä on hyvä kysymys, johon voi kuitenkin vastata myös toisin kuin Culler: kertojan kieli ei noudata Charlesin »tajunnanvirtaa» ikään kuin tämä olisi tietoista ja sanallistettua, vaan pikemminkin luo sen ilmapiirin, jossa »romanttinen kohtaaminen» on hyvinkin proosallisista yksityiskohdista huolimatta mahdollinen ja jonka Charles ehkä pikemminkin tiedostamattaan kuin tietoisesti kokee. Toisaalta tässä romaanissa on muutenkin paljon sellaisia jaksoja, joissa ei oikein voi vedota perspektivismiin.
Lisäksi on syytä mainita että katkelmassa »havaitut» (todellakin, persoonaton passiivimuoto sopii tähän) asiat ja esineet toisaalta »läpäisemättömyydessään» korostavat »todellisuusvaikutusta» (l'effet de réel) joka sopii »maailmaan vailla merkityksiä», toisaalta ne saavat hyvinkin runollisen, kirjallisen merkityksen juuri tuon samaisen läpäisemättömyytensä ansiosta, osana Rouva Bovaryn monitahoista taiteellista kokonaisuutta.
Sanna Nyqvist kirjoittaa suurenmoisesti Rouva Bovaryn kaksijakoisuudesta ja kaksoisvalotuksesta, joka tarkoittaa myös kertojan roolin omalaatuisuutta ja erillisyyttä suhteessa henkilöiden sielunelämään:
[Romaanin alussa k]ertoja tuntuu olevan Bovaryn luokkatoveri – hän puhuu "meistä", luokasta, johon Bovary uutena oppilaana tuodaan. Myöhemmin kertoja kuin huomaamatta etääntyy kuvaamistaan tilanteista ja omaksuu kaikkitietävän näkökulman. Alun läsnäolo on silti merkityksellinen: se asettaa kertojan samalle viivalle henkilöhahmojen kanssa. Tämä näkökulma vaikuttaa edelleen lukijan asenteeseen: romaanin henkilöt on kohdattava silmän korkeudella, ilman etäisyyden sallimaa ylemmyydentunnetta.
Toinen kerrontaa hallitseva piirre on kaksijakoisuus. Yhtäältä romaani luotaa maailmaa Emman mukaan, joka inhoaa "arkisia henkilöhahmoja ja hillittyjä tunteita, sellaisia kuin luonnossa on". Kertoja eläytyy Emman haaveisiin, joita ruokkii kaikki se, mikä on ylellistä ja intohimoista, mutta innoittuu toisaalta myös kaikesta siitä, mikä on Emman silmissä tympeää. Kertoja kuvaa yhtä suurella antaumuksella Emman hipelöimiä kuohkeita muotikankaita kuin nitiseviä kiesipahasia, jotka kuljettavat rouvaa kaupungin humuun. Hän suorastaan huumautuu arjen moninaisuudesta – keskusteluista puotipuksun kanssa, kadunviereen kootuista hillopurkkikasoista, ryysyisen kerjäläisen omalaatuisista pakkoliikkeistä. Romaanin viehätys rakentuu pitkälti tälle monia tragikoomisia tilanteita luovalle kaksoisvalotukselle, joka paljastaa arjen perimmäisen olemuksen, sen runsaan ristiriitaisuuden.
Kirjoita tohtorille:
