Emma oli lukenut Paulin ja Virginian, uneksinut bambumajasta, Domingo-neekeristä, Usko-koirasta, mutta etenkin jonkun pienen, hyvän veljen suloisesta ystävyydestä, veikon, joka noutaisi hänelle punaisia hedelmiä isoista, kellotapuleja korkeammista puista, tai juoksisi paljasjaloin hietikolla tuoden hänelle linnunpesää.

Kun Emma oli täyttänyt kolmetoista, oli isä itse vienyt hänet kaupunkiin pannakseen hänet luostarikouluun. He olivat ottaneet huoneen eräästä Saint-Gervais'n korttelin hotellista, ja heille oli tarjottu ruokaa kirjavilta lautasilta, joiden kuvat esittivät neiti de la Vallièren tarinaa. Selittävät kirjoitukset, jotka osittain olivat kuluneet näkymättömiksi, ylistivät kaikki uskontoa, sydämen hienoutta ja hovin loistoa.

Ensimmäisinä aikoina hän ei ikävöinyt luostarissa, vaan viihtyi erinomaisesti hyvien sisarten seurassa, jotka huvittaakseen häntä veivät hänet kappeliin, minne refektoriosta päästiin pitkää käytävää pitkin. Hän leikki varsin vähän lomahetkinä, ymmärsi hyvin katkismusta ja vastaili aina oikein herra pastorin vaikeimpiinkin kysymyksiin. Näin hän eli koko ajan luostarin viileässä ilmassa ja noiden kalpeaihoisten naisten parissa, joilla oli kaulassaan rukousnauhat vaskisine risteineen, ja hiljalleen hän vaipui tuohon mystilliseen unelmoimiseen, joka huokuu alttarin tuoksuja, vihkiveden viileyttä ja kynttiläin välkettä. Sen sijaan että olisi seurannut messua, katseli hän kirjastaan sinireunaisia, hurskaita otsikkokuvia, ja hän rakasti sairasta karitsaa, pyhää, terävien nuolien lävistämää sydäntä ja Jeesus-raukkaa, joka kävellessään kaatuu ristinsä alle. Hän yritti katumustöikseen olla kokonaisen päivän syömättä. Hän koetti keksiä itselleen lupauksen, mikä hänen pitäisi täyttää.

Ripille mennessään hän keksi pieniä syntejä, jotta saisi jäädä pitemmäksi aikaa polvilleen hämärään, kädet ristissä, kasvot painettuina ristikkoa vasten, kuuntelemaan papin kuiskutusta. Vertaukset sulhasesta, puolisosta, taivaallisesta rakastajasta ja ikuisesta avioliitosta, jotka kertautuvat saarnoissa, herättivät hänen sielunsa pohjalla odottamattomia, helliä tunteita.

Illalla, ennen rukousta, luettiin lukusalissa jotakin uskonnollista kirjaa: arkipäivinä otteita raamatusta taikka apotti Frayssinous'n esitelmiä ja sunnuntaisin kohtia Chateaubriandin »Kristinuskon hengestä». Kuinka hän ensimmäisillä kerroilla kuuntelikaan tuon surumielisen romantikon sointuvia valituksia, joissa toistuivat kaikki maan ja iankaikkisuuden kaiut! Jos hänen lapsuutensa olisi kulunut jonkun kauppiaan myymälän takahuoneessa, olisi hän ehkä haltioitunut luonnon lyyrillisestä kauneudesta, jonka tavallisesti opimme tuntemaan vain kirjailijoiden tulkitsemana. Mutta hän tunsi maaseudun liian hyvin, karjan ammunnan, maitovalmisteet, kyntämisen. Hän oli tottunut rauhallisiin näkyihin, ja siksi häntä viehätti kaikki kiihkeä. Hän rakasti merta vain myrskyjen vuoksi ja vihreyttä vain silloin, kun sitä oli vähän raunioiden keskellä. Hän etsi kaikesta henkilökohtaista mielenylennystä ja hylkäsi hyödyttömänä kaiken, mikä ei välittömästi kelvannut hänen sydämensä tarpeisiin, sillä hän oli luonteenlaadultaan pikemminkin tunteellinen kuin taiteellinen ja haki mielenliikutuksia eikä maisemia.

Luostarissa kävi eräs vanha neiti viikon ajan joka kuukausi ompelemassa liinavaatteita. Hän oli arkkipiispan suojeluksessa, sillä hän kuului vanhaan, vallankumouksen aikana omaisuutensa menettäneeseen aatelissukuun, söi refektoriossa, sisarten pöydässä, ja lörpötteli aterioiden jälkeen heidän kanssaan, ennen kuin ryhtyi työhönsä. Usein pujahtivat tytöt lukusalistaan katselemaan hänen puuhiaan. Hän osasi ulkoa edellisen vuosisadan kevytmielisiä lauluja, joita hän hyräili puoliääneen neulaansa liikutellessaan. Hän kertoi tarinoita, toi uutisia, toimitti asioita kaupungilla ja lainasi isommille tytöille salaa romaaneja, joita hänellä aina oli esiliinansa taskuissa ja joista arvon neiti itsekin ahmi pitkiä kappaleita työnsä lomassa. Niissä kerrottiin vain rakkaudesta, rakastajista ja lemmityistä, ahdistetuista naisista, jotka pyörtyivät yksinäisissä huvimajoissa, matkavaunujen kuljettajista, joita murhattiin joka kyytivälillä, kuoliaiksi ajetuista hevosista, synkistä metsistä, sydämen huolista, valoista, nyyhkytyksistä, kyynelistä ja suuteloista, souturetkistä kuutamossa, satakielistä pensaikoissa, hienoista herroista, jotka olivat urhoollisia kuin leijonat, lauhkeita kuin karitsat, hyveellisiä jos ketkään, aina hienosti pukeutuneita ja kyynelehtiviä kuin seulat. Kuuden kuukauden ajan, viidentoista ikäisenä, Emma tahraili käsiänsä tuolla vanhojen lukusalien tomulla. Luettuaan myöhemmin Walter Scottia hän innostui historiallisiin kertomuksiin, uneksi tammiarkuista, asesaleista ja kiertävistä laulajista. Hän olisi tahtonut elää vanhassa aateliskartanossa pitkävartaloisten linnanherrattarien tapaan, jotka viettivät päivänsä apilanlehden muotoisten kaarien alla, nojaten kyynärpäätään kiveen, leuka kämmenen varassa ja katselivat kenttien poikki lähestyvää ritaria, jolla oli hatussaan valkoinen sulka ja joka ajaa nelisti mustan hevosen selässä. Hän ihannoi siihen aikaan Maria Stuartia ja haaveili innostuneesti kuuluisista tai onnettomista naisista. Jeanne d'Arc, Héloise, Agnes Sorel, kaunis Ferronnière ja Clémence Isaure loistivat hänen mielestään pyrstötähtinä historian äärettömässä hämäryydessä, ja vielä syvemmän tummuuden keskeltä välahti näkyviin, satunnaisemmin, Ludvig Pyhä tammineen, kuoleva Bayard, jokin Ludvig XI:n hirmutyö, palanen Pärttylin yötä, Henrik IV:n sulkatöyhtö ja aina muisto noista lautasista, joissa Ludvig XIV:tä kehuttiin.

Musiikkitunnilla, romansseissa, joita hän lauloi, kerrottiin vain pienistä, kultasiipisistä enkeleistä, madonnista, laguunista, gondolinsoutajista: ne olivat viattomia sävelmiä, joissa tyylin typeryyden ja sävelen jokapäiväisyyden takaa kuulsi tunteellisen todellisuuden viehättävää haaveellisuutta. Jotkut ystävättäret toivat luostariin lahjaksi saamiaan runoalbumeja. Ne täytyi piilottaa; siinä oli aika homma, ja niitä luettiin makuusalissa. Käsitellen varovasti niiden kauniita satiinikansia Emma kiinnitti häikäistyneet silmänsä kirjoittajien nimiin: tuntemattomia tekjöitä, jotka monesti olivat merkinneet »kreivi» tai »varakreivi» teelmiensä alle.

Hän värisi, kun hän puhaltamalla nosti silkkipaperin piirrosten päältä ja kun se kohosi puoleksi taipuen ja vaipui taas hiljalleen sivua vasten. Siinä oli parvekkeen suojuksen takana nuori, lyhytviittainen mies puristamassa syliinsä valkopukuista nuorta tyttöä, jolla oli almulaukku vyöllään, taikka vaaleakiharaisia, englantilaisia ladyja, jotka katselivat suurilla, kirkkailla silmillään pyöreiden olkihattujensa reunan alta. Heitä näki nojaamassa vaunujensa istuimiin, ajelemassa puistoissa, missä vinttikoira hyppeli vaunujen edessä, joita ohjasi kaksi valkeahousuista ajopoikaa hiljaista neliä. Toiset taas uneksivat sohvilla, vieressään avattu kirja, ja katselivat kuuta ikkunasta, jota puolittain peitti musta verho. Kyynel poskella suutelivat naiivit tyttöset kyyhkystä goottilaisen häkin ristikon läpi taikka riipivät hymyillen, pää olkaa kohti kallistuneena, päivänkakkaran kukkalehtiä teräväpäisillä sormillaan, jotka taipuivat ylöspäin kuin suippokärkiset kengät. Ja olipa siellä vielä sulttaaneja pitkine piippuineen, mukavasti istumassa lehtimajoissaan, bajadeerien sylissä, djiaureja, turkkilaisia miekkoja, kreikkalaisia päähineitä ja erikoisesti dityrambisten maiden himmeitä maisemia, joissa oli samalla kertaa palmuja, mäntyjä, tiikeri oikealla, leijona vasemmalla, tataarilaisia minareetteja taustalla, etualalla roomalaisia raunioita, sitten maahan laskeutuneita kameeleja — ja kaikki hyvin siistityn aarniometsän ympäröimänä pystysuoran auringonsäteen väristessä vedessä, jossa joutsenet erottuivat valkoisina läikkinä teräksenharmaasta taustasta.

Ja Emman pään päälle seinään kiinnitetty öljylamppu valaisi kaikkia noita maailman ihanuuksia niiden kulkiessa toinen toisensa jälkeen hänen silmiensä ohitse makuuhuoneen hiljaisuudessa ja joidenkin myöhästyneiden rattaiden kolistessa kaukana bulevardia pitkin.

Kun hänen äitinsä kuoli, itki hän paljon ensimmäisinä päivinä. Hän laitatti itselleen muistotaulun, johon pantiin vainajan hiuksia, ja lähetti Bertaux'hon kirjeen, joka oli täynnä surullisia mietteitä elämästä ja jossa hän pyysi, että hänet myöhemmin haudattaisiin samaan hautaan. Isä luuli hänen sairastuneen ja tuli tapaamaan häntä. Emma tunsi sisäistä tyydytystä huomatessaan, että oli ensi yrityksellään tavoittanut noiden kalvaiden impien harvinaisen ihanteen, jota sydämeltään keskinkertaisille ei milloinkaan ole suotu. Hän antautui siis lamartinelaisen tunnevirran vietäviin, kuunteli huippuja järvillä, kaikkia kuolevien joutsenten lauluja, lehtien putoamista, puhtaita neitsyitä, jotka nousevat taivaaseen, ja laaksoissa puhuvaa Iankaikkisen aantä. Se alkoi ikävystyttää häntä; hän ei tahtonut myöntää sitä, jatkoi sitä tottumuksesta, sitten turhamaisuudesta, ja hämmästyi viimein huomatessaan rauhoittuneena, sydämessään yhtä vähän surumielisyyttä kuin ryppyjä otsallaan.

Nuo kunnon nunnat, jotka olivat uskoneet niin hyvää hänen kutsumuksestaan, huomasivat suureksi hämmästyksekseen, että neiti Rouault alkoi irtautua heidän valvonnastaan. He olivatkin kuormittaneet hänet siinä määrin messuilla, yksinäisillä hartaudenharjoituksilla, paastoilla ja saarnoilla yllyttäneet häntä siinä määrin kunnioittamaan pyhimyksiä ja marttyyreita ja antaneet niin paljon hyviä neuvoja lihan hillitsemiseksi ja sielun pelastamiseksi, että Emmalle kävi kuin hevoselle, jota vedetään ohjista: hän pysähtyi äkkiä ja suitset erkanivat suusta. Kaiken innostuksen keskellä tuo positiivinen henki, joka oli rakastanut kirkkoa kukkien takia, soittoa laulujen sanojen ja kirjallisuutta sen kiihoittavan tunteellisuuden vuoksi, kapinoi uskonnon menoja vastaan, kiukustui kurista, joka oli hänen luonnonlaadulleen erikoisen vastenmielistä. Kun isä otti hänet pois luostarista, ei oltu ollenkaan pahoillaan, kun nähtiin hänen lähtevän. Johtajattaresta hän oli viime aikoina muuttunut koko lailla epäkunnioittavaksi tätä yhdyskuntaa kohtaan.

Kotona miellytti Emmaa aluksi palvelijoiden komentaminen, mutta sitten muuttui maaseutu hänelle vastenmieliseksi ja hän kaipasi luostariaan. Kun Charles ensimmäistä kertaa tuli Bertaux'hon, oli Emma omasta mielestään jo menettänyt kaikki ihanteensa, kun hänellä ei enää ollut mitään oppimista, kun hän ei saanut enää tuntea mitään.

Mutta uuden elämäntavan outous, tai ehkäpä tuon miehen läsnäolon aiheuttama kiihotus, oli riittänyt saamaan hänet uskomaan, että hänellä oli nyt käsissään tuo ihmeellinen tunne, joka tähän saakka oli liidellyt runollisten taivaiden loistossa kuin rusosiipinen lintu. Mutta nyt hän ei taas voinut uskoa, että tämä tyyni elämä olisi hänen uneksimaansa onnea.