Charles Baudelaire (1821-1867). Muotokuva: Felix Nadar, 1860, väritetty myöhemmin.

Charles Baudelaire, Pahan kukat (Les Fleurs du mal) (1857)

Edouard Manet (1832-1883), La maitresse de Baudelaire allongée (Jeanne Duvalin muotokuva, sananmukaisesti "Baudelairen rakastajatar makuulla"), 1862. Katso Antti Nylénin "Selityksiä ja huomautuksia", Pahan kukat, 431-432, ja ainakin ns. "Jeanne-sykliin" kuuluvat runot XXII-XXIV, XXVI-XXIX, XXXIII-XXXIV, XXXVI-XXXVII, XXXVIII-XXXIX.^a

Elämänkumppani Jeanne Duvalin muotokuva, Charles Baudelaire 1850.

Baudelairen modernismista (ja antimodernismista)

If we had to nominate a first modernist, Baudelaire would surely be the man.^b

La modernité, c’est le transitoire, le fugitif, le contingent, la moitié de l’art, dont l’autre moitié est l’éternel et l’immuable.^h

Contantin Guys (1802-1892), Aitio. Guys on se »Modernin elämän maalari», josta Charles Baudelaire kirjoittaa samannimisessä esseessään.^c Marshall Berman ihmettelee tuota »pastoraalista», pariisilaismuodin idylliseen kuvaukseen keskittyvää esseetä ja Guysin valintaa »modernin elämän maalariksi»: »when Baudelaire chooses Constantin Guys, rather than Courbet or Daumier or Manet (all of whom he knew and loved), as the archetypal 'painter of modern life,' it is not merely a lapse in taste but a profound rejection and abasement of himself.» (138)^g Mielenkiintoinen näkemys Baudelairesta »itsensäkieltäjänä», vaikka Bermanin arviota Guysista ei jakaisikaan.

 

»Olitpa Saatanasta tai Jumalasta, samantekevää!»ⁱ

Baudelaire tunnistaa Gustave Flaubertissa paitsi toisen »vanhan romantikon», myös modernin kirjailijan. Tästä osoitus on Rouva Bovaryn »hyvin merkittävä, epätoivoa huokuva, aidosti moderni kohtaus, jossa tuleva avionrikkoja – sillä tässä vaiheessa tuo naisparka on vasta luisumassa kaltevalle pinnalle – hakee apua kirkosta, Jumalanäidiltä itseltään, paikasta joka ei minkään tekosyyn varjolla voi torjua tulijaa luotaan, hengen apteekista jossa kukaan ei saa ummistaa silmiään!» (»Gustave Flaubertin Rouva Bovary»).^c Hengen apteekin lääkkeiden vanhentuminen – kristinuskon kriisi, jonka viimeisenä viivyttäjänä »romantiikan koulua» voisi kenties pitää – on siis yksi modernin ajan ja modernin kirjallisuuden temaattinen piirre.

»Flaubert ja Baudelaire halveksivat omaa aikaansa intohimoisesti», väittää kuitenkin Antti Nylén. Syy tähän löytyy Baudelairen Flaubert-aiheisesta esseestä: 1850-luku oli, sanalla sanoen, realismin aikaa – aikaa, joka oli otollista materialistisille arvoille ja taiteen hyljeksinnälle, aikaa joka oli »pahempaa kuin loppuunajettu». Mutta samaan aikaan Baudelaire huomasi olevansa keskellä jotain uutta: modernia aikaa, »ohimenevää, pakenevaa ja satunnaista», aikaa jota vastaa »taiteen toinen puoli, kun taas toista puolta määrittävät ikuisuus ja pysyvyys» (suom. Nylén).

Tätä Baudelairen virkettä lainataan usein ikään kuin hänen määritelmänään modernille (moderniudelle, modernisuudelle). Virke on kuitenkin syytä lukea kontekstissaan, esseen »Modernin elämän maalari– alaluvussa »IV Modernius», jossa Baudelaire puhuu eri aikakausien vaatemuodeista ja nälvii oman aikansa taidemaalareita siitä, miten näillä on tapana pukea henkilöhahmonsa keskiaikaisiin, renessanssityylisiin tai itämaisiin asuihin ja osoittaa siten halveksuntaansa oman aikansa vaatemuotia kohtaan:

On näet huomattavasti helpompaa julistaa aikakauden vaatemuoti absoluuttisen rumaksi kuin pinnistellä löytääkseen siitä salaperäistä, kätkettyä kauneutta, olipa tuo kauneus miten vähäistä tai pinnallista tahansa. Modernius on ohimenevää, pakenevaa ja satunnaista – taiteen toinen puoli, kun taas toista puolta määrittävät ikuisuus ja pysyvyys. Kaikilla entisaikojen maalareilla on ollut oma moderniutensa; suurin osa meille säilyneistä kauniista muotokuvista on vaatetettu oman aikansa pukuihin. (Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, 2. p. 2011, s. 200.)

Baudelaire ei siis tässä puhu (vain) omasta ajastaan, 1800-luvun puolivälin Pariisista, tai modernista ajasta yleisemmin – siitä joka sai kenties alkunsa 1800-luvun puolivälin Pariisissa, » vaan jokaisen aikakauden »moderniudesta», ajanmukaisuudesta.

Baudelairea on joka tapauksessa pidetty ensimmäisenä modernina runoilijana ainakin siksi, että hän oli ensimmäinen todella urbaani runoilija, jonka runoudessa puhuu nykyaikaisessa metropolissa eletty vieraantuneisuus; tämä on Jonathan Cullerin yhteenveto siitä miten Walter Benjamin ja Albert Thibaudet määrittelivät Baudelairen nykyaikaisuuden (»Baudelaire's Satanic Verses»).^e Culler mainitsee myös Leo Bersanin, joka korostaa mielikuvituksen^l merkitystä Baudelairella, ja Paul de Manin jonka mukaan Baudelaire keksi runoutta itseään koskevan modernin itsetietoisuuden ja loi lyriikkaa joka paljasti allegorisesti lyriikan omat toimintatavat.

Culler toteaa artikkelissaan »Baudelaire's Satanic Verses» myös, että tämä ensimmäisen modernin runoilijan tuotannossa on kuitenkin muuan piirre joka saa nykytutkijat lähinnä vaivautuneesti hymähtelemään, nimittäin Saatanan myyttinen hahmo ja »katolinen diabolismi» joka tekee tästä muutoin niin modernista ja jopa postmodernista runoilijasta Fredric Jamesonin sanojen mukaan pelkän »toisen luokan jälkiromantikon». Culler pyrkii 1998 ilmestyneessä artikkelissaan kuitenkin osoittamaan, miksi Baudelairen Saatana on mielenkiintoinen myös modernin runouden ja tutkimuksen näkökulmasta eikä pelkkä historiallinen reliikki romantiikan hämäriltä sivupoluilta.^e

Miten tämä kristinuskon menneisiin, valistuksen aikaa edeltäviin hämäriin kuvaelmiin palaava Saatanan hahmo sitten sopii moderniin aikaan, joka ei varmasti enää 1800-luvun puolivälissä tarvinnut Hengen apteekin rohtoja ainakaan demonien karkottamiseen?

Baudelaire antaa itse asiassa paholaiselle hyvinkin keskeisen ja näkyvän roolin, ottaen huomioon että tämä pahamaineinen hahmo esiintyy heti Pahan kukkien ensimmäisessä, numeroimattomassa runossa »Au lecteur», »Lukijalle»:

Sur l'oreiller du mal c'est Satan Trismégiste
Qui berce longuement notre esprit enchanté,
Et le riche métal de notre volonté
Est tout vaporisé par ce savant chimiste.

C'est le Diable qui tient les fils qui nous remuent!

Pahuuden pieluksilla Saatana Trismegistos hiljaksiin tuudittelee lumottua henkeämme, ja tuon etevän kemistin käsissä tahtomme kallis jalometalli haihtuu höyrynä ilmaan. Paholaisen pauloissa me tanssia sätkimme! (PK 11.)

Miltä näyttää pahuuden pielus (l’oreiller du mal)? Jättäkäämme tämä kysymys hetkeksi auki, odottamaan.

Artikkelinsa alkupuolella Culler lainaa epigrafia (»Jälkikirjoitus kirottuun kirjaan»), jonka Baudelaire laati Pahan kukkien toista painosta varten, oikeudenkäynnin jälkeen joka johti sakkoihin ja kuuden runon sensuroimiseen, mutta jonka hän jätti lopulta julkaisematta:

Épigraphe pour un livre condamné

Lecteur paisible et bucolique,
Sobre et naïf homme de bien,
Jette ce livre saturnien,
Orgiaque et mélancolique.

Si tu n'as fait ta rhétorique
Chez Satan, le rusé doyen,
Jette ! tu n'y comprendrais rien,
Ou tu me croirais hystérique.

Mais si, sans se laisser charmer,
Ton oeil sait plonger dans les gouffres,
Lis-moi, pour apprendre à m'aimer ;

Ame curieuse qui souffres
Et vas cherchant ton paradis,
Plains-moi !... sinon, je te maudis !

 

[Apukäännös:]

Kirotun kirjan jälkikirjoitus

Lukija, rauhallinen ja maalaismainen,
selväpäinen ja naiivi kunnon ihminen,
viskaa pois tämä alakuloinen kirja,
tämä orgiastinen ja melankolinen opus.

Ellet ole retoriikkaasi oppinut
Saatanan, tuon viekkaan oppimestarin, koulussa,
viskaa se pois! Et voi sitä ymmärtää,
tai pidät minua pelkkänä hysteerikkona.

Mutta jos, tulematta vietellyksi,
katseesi tietää sukeltaa syvyyksiin,
lue minua, oppiaksesi minusta pitämään,

sinä kärsivä, utelias sielu,
ja käy paratiisiasi etsimään,
minun kohtaloani valittaen... tai muuten: sinut kiroan!

(Suom. P.R.)

Kiinnittäkäämme huomiota, Culleria seuraten, Saatanan ja hysterian esiintymiseen tämän pienen epigrafin toisessa säkeistössä. Ne muodostavat nimittäin merkittävän vastakohtaparin, sen kannalta miten Culler lopulta puolustaa Baudelairen modernia, modernisoitua Saatana-hahmoa.

Culler ottaa esiin Baudelairen proosarunon »Le mauvais vitrier» (»Kehno lasittaja», proosarunokokoelmasta Spleen de Paris, Pariisin ikävä, joka julkaistiin postuumisti Baudelairen kuolinvuonna 1867), jossa tämä pohtii uhkarohkeisiin ja ilkeisiin tempauksiin johtavia päähänpälkähdyksiä, sellaista »mielentilaa, jota lääkärit pitävät hysteriana, sen sijaan saatanallisena ne, jotka ajattelevat hieman terävämmin kuin lääkärit». Eikö tahdosta riippumattomia sielullisia impulsseja (1800-luvun psykologian kielellä tosiaan »hysteriaa») olisi nimenomaan järkevää syyttää äkkinäisistä päähänpistoista, jotka johtavat harkitsemattomiin tekoihin? Eikö »Saatanan» hahmoa voisi pitää juuri psyykkisten, tiedostamattomien prosessien ja motiivien, kuten vaikkapa kuolemanvietin tai toistopakon allegorisena edustajana (esimerkit ovat Cullerin, s. 98), pikemminkin kuin ulkoisena voimana? Tähän Baudelaire tosiaan näyttää vastaavan kielteisesti, todetessaan että ihmiset, jotka kykenevät ajattelemaan terävämmin kuin lääkärit, puhuvat saatanallisuudesta, eivät hysteriasta.

Onko tuo muka »terävämpi» ajattelutapa sitten mitään muuta kuin taantumuksellista paluuta taikauskoon, animismiin, siihen »katoliseen diabolismiin» josta Baudelairea on syytetty?

Cullerin vastaus on: ei. Päinvastoin, silloin kun Baudelaire ei tyydy »moderneihin» psykologisiin (tai oikeastaan psykologistisiin) selitysmalleihin, »sisäisiin» selityksiin »ulkoisten» sijasta, hän itse asiassa nimenomaan ajattelee terävämmin modernia maailmaa, ollen edellä aikaansa.

»Saatanallisuushypoteesi», kirjoittaa Culler, »edustaa selkeämpää ajattelua, näin voimme arvella, koska se tuo yksilöllisen häiriötilan sijasta esiin persoonattomia rakenteita ja voimia. Kun Gustave Flaubert arvosteli Baudelairea liiallisesta Pahan henkisen periaatteen korostamisesta, tämä vastasi: 'Minua on aina vaivannut mahdottomuus selittää ihmisten tiettyjä äkkinäisiä tekoja tai ajatuksia muuten kuin ulkopuolista pahantahtoista voimaa koskevan hypoteesin avulla. Tässäpä skandaalimainen paljastus jonka johdosta koko vastaani asettuva 1800-luku ei saa minua punastumaan.'» (98-99)

Kristilliselle teologialle paholaisen henkilö tarjoaa selityksen pahalle maailmassa. Ellei Jumala ole vastuussa maailman pahuudesta, on oltava vastakkainen voima, jonka vapaavalintainen kääntyminen pois hyvästä toi maailmaan pahan. Saatana ei siis ole symboli sille pahalle, joka on hyvän puutetta, vaan aktiivinen toimija tai henkilöitymä, jonka kyky tehdä asioita ja valintoja, vaikuttaa tapahtumiin on olennaisen tärkeää. Pahan kukat tekee Saatanasta aktiivisen voiman muiden joukossa ja näitä muita ovat muiden muassa Prostituutio, Ahdistus ja Ikävä (Ennui). Mutta Saatanan kuittaaminen pelkäksi personifikaatioksi ja siten fiktioksi osoittaa Cullerin mukaan hämmästyttävää varmuutta siitä, mikä voi ja mikä ei voi toimia ja vaikuttaa maailmassa. Saatanan hahmon kuittaaminen pelkäksi personifikaatioksi, pelkäksi kielikuvaksi, kertoo inhimillisestä toiveajattelusta, toiveesta että ainoastaan ihmisyksilöt, ihmissubjektit voivat kirjaimellisesti toimia maailmassa, että me hallitsemme maailmaa ja että mitään muita toimijoita ei ole. Maailma olisi kuitenkin hyvin erinäköinen, jos tuo pitäisi paikkansa. (Vrt. Culler, 99, jota tässä referoin.)

Much of its character, its difficulty, its mystery, comes from the effects produced by actions of other sorts of agents, which our grammars may or may not personify: history, classes, capital, freedom, public opinion – forces not graspable at the level of the empirical actions of individuals but which seem to control the world and give events meaningful and often oppressive structures.

Baudelaire’s poems, in which Anguish, Autumn, Beauty, Ennui, Hope, Hate, and others do their work, pose questions about the constituents and boundaries of persons, about the forces that act in the world, and about whether this level of allegorical action does not in fact best capture the realities of body, spirit, and history. (99)

»Markkinavoimat», voisimme varmastikin lisätä Cullerin listaan. Tai ilmastonmuutos, jonka syistä ollaan varsin yksimielisiä, mutta johon harva yrittää vaikuttaa henkilökohtaisilla valinnoilla ja kukaan tuskin pystyy henkilökohtaisilla valinnoilla vaikuttamaan – mukavuudenhalu on saatanasta. Cullerin lainaaman Marshall Bermanin All That Is Solid Melts into Air -kirjan Baudelairea käsittelevässä luvussa mainitaan modernisaatio – toki ilman, että Berman kytkisi tätä Baudelairen »diabolismiin»:

[…] “modernization,” a complex of material structures and processes – political, economic, social – which, supposedly, once it has got under way, runs on its own momentum with little or no input from human minds or souls.^g

Mutta miksi juuri Saatana saa edustaa kaikkia niitä vaikeasti hahmotettavia ja hallittavia ulkoisia voimia, joiden »toimet» vaikuttavat meidän ajassamme, siinä modernissa ajassa jonka arvioidaan saaneen syntynsä 1800-luvun puolivälissä?

Saatanan hahmo on toisaalta arvaamaton ja tunnistamaton (jonka näennäinen katoaminen maailmasta on tietenkin Saatanan juonista kaikkien ovelin, kuten Baudelaire toteaa),^f ikään kuin tuntematon muuttuja. Toisaalta se on projektio – mutta tämä ei välttämättä tarkoita »sisäisen», psyykkisen ja henkilökohtaisen (»hysterian») virheellistä tai harhaista heijastamista »ulkopuolelle». Se ei ole yksilöllinen projektio, vaan pikemminkin kollektiivista vastuun ulkoistamista tilanteessa, jossa muuta vaihtoehtoa ei näyttäisi olevan. Se on kaikkien »tuntema» (»Tout le mond le sent»), mutta ei enää kenenkään uskoma. Baudelaire kirjoitti Pahan kukkia varten hahmottelemaansa esipuheeseen:

[O]n vaikeampaa rakastaa Jumalaa kuin uskoa häneen. Toisaalta, tämän vuosisadan ihmisille on vaikeampaa uskoa Paholaiseen kuin rakastaa häntä. Kaikki tuntevat hänen läsnäolonsa, mutta kukaan ei usko häneen. ([…] il est plus difficile d’aimer Dieu que de croire en lui. Au contraire, il est plus difficile pour les gens de ce siècle de croire au diable que de l’aimer. Tout le monde le sent et personne n’y croit.) (Wikiaineistot; vrt. Culler, »Baudelaire's Satanic Verses», passim.)

Miltä näyttää »pahuuden pielus», kysyimme hetki sitten. »Lukijalle»-runo puhuu »typeryydestä, erheestä, synnistä, kitsaudesta», toisaalta »omista ihanista tunnontuskistamme», jotka »elättävät meitä», ja »tunnustuksistamme»… lopulta, esiteltyään kaikkein »saastaisimman pedon», »Ikävystymisen (Ennui)», tämä avausruno puhuttelee lukijaa, tekopyhää lukijaa, kaltaistaan, veljeään kuuluisassa päätössäkeessään: »kaksinaamainen lukija – kaltaiseni – veljeni! (Hypocrite lecteur, – mon semblable, – mon frère !)»

»Lukijalle» ei ole saarna eikä moraalisaarna. Se ei kehota parannukseen, koska itsestään ja omasta tekopyhyydestään tietoisella, modernilla lukijalla ei ole aitoa mahdollisuutta parannukseen, paluuseen viattomuuden aikaan.^j Tämä itsetietoisuus on samalla tietoisuutta niistä »ulkoisista» tekijöistä, joiden armoilla me olemme, kutsuttakoon tätä tilaa sitten vaikka modernisaatioksi – tai Saatanaksi, jolla on entistäkin tunnistamattomampi, viekkaampi naamio. »Pahuuden pieluksella» lepääminen ei ole oma valinta, vaan väistämätön ja »aidosti moderni» asiaintila – valitettavasti. Se on »mestauksista unelmoivan, vesipiippuaan polttelevan» Ikävän (Ennui) tuttuna ja eräänlaisen inertian vankina olemista.

Cullerin puolustus Baudelairen »saatanallisille säkeille» on houkutteleva, mutta ehkä sittenkin vain osittainen. Baudelaire näyttää nimittäin kuitenkin pitävän Saatanaa impulsiivisten tekojen yllyttäjänä, eikä niinkään ulkoisena syypäänä ihmisen tekemättömyyteen, saamattomuuteen, passiivisuuteen, kärsimyksiin.

Esseessään »Lisämerkintöjä Edgar Poesta» (1857) Baudelaire nimittäin kirjoittaa:

Poen mukaan ihmisessä vaikuttaa salaperäinen voima, josta moderni filosofia haluaa vaieta. Mutta ilman tätä nimetöntä voimaa, ilman tätä myötäsyntyistä taipumusta joukko ihmisen tekoja jää selittämättä ja selittämättömiksi. Näissä teoissa on vetovoimaa vain koska ne ovat pahoja, vaarallisia; niissä piilee kuilun houkutus. Tämä primitiivinen, vastustamaton voima on luonnollista perverssiyttä [siinäpä oksymoron – vaiko sittenkin paradoksi?], jonka takia ihminen on jatkuvasti sekä tappaja että itsemurhantekijä, sekä murhaaja että pyöveli.» (Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, 110.)

Mutta ehkä me voimme hyväksyä ajatuksen hallitsemattomasta, selittämättömästä, sanalla sanoen saatanallisesta voimasta, joka vaikuttaa sekä aktiivisten että passiivisten syntiemme taustalla?

Yhtä kaikki, Baudelaire näyttää sittenkin pitävän Paholaista vain Sallimuksen välikappaleena, sikäli kuin hän allekirjoittaa Edgar Allan Poelta löytämänsä sangen providentialistisen näkemyksen:

Kuten Poe verratonta paholaismaista herkkyyttä osoittaen lisää, kyvyttömyytemme löytää pahoille ja vaarallisille teoille riittävän järjellisiä motiiveja voisi todellakin taivuttaa meidät pitämään niitä Paholaisen yllykkeinä, elleivät kokemus ja historia osoittaisi meille, että Jumala usein vain lujittaa tuollaisten tekojen avulla järjestystä ja rankaisee pahantekijöitä – käytettyään ensin samoja pahantekijöitä kätyreinään! (Modernin elämän maalari, 110.)

o

Yksi paljonpuhuva esimerkki Baudelairen diabolismista on runo La destruction:

La Destruction

Sans cesse à mes côtés s'agite le Démon;
II nage autour de moi comme un air impalpable;
Je l'avale et le sens qui brûle mon poumon
Et l'emplit d'un désir éternel et coupable.

Parfois il prend, sachant mon grand amour de l'Art,
La forme de la plus séduisante des femmes,
Et, sous de spécieux prétextes de cafard,
Accoutume ma lèvre à des philtres infâmes.

II me conduit ainsi, loin du regard de Dieu,
Haletant et brisé de fatigue, au milieu
Des plaines de l'Ennui, profondes et désertes,

Et jette dans mes yeux pleins de confusion
Des vêtements souillés, des blessures ouvertes,
Et l'appareil sanglant de la Destruction!

Fleursdumal.org-sivustolla on runosta kaksi englanninkielistä käännöstä. Antti Nylénin suomennos on Pahan kukkien sivulla 349.

o

Charles Baudelaire, Pahan kukat, LXXXIII: "L'Héautontimorouménos" / "Itsensäkiduttaja", suom. Antti Nylén (PK 238-241).^a Klikkaa kuvia nähdäksesi suomennoksen. Vertailun vuoksi, ks. m. alkuteksti ja kuusi erilaista englanninkielistä käännöstä Fleursdumal.org -sivustolla. Runon esittää Divine Punishment / Saint of the Pit -levyllään Diamanda Galas.

 

Baudelairea ja Rimbaud’ta käsittelevässä tutkielmassaan La poésie éclatée (1980) Georges Poulet ^d näkee tässä runossa Baudelairelle tyypillisen ajallisesti jakautuneen itsetietoisuuden, tietoisuuden joka menetyksen ja elostelun seurauksensa loputtomasti etääntyy (entisestä) itsestään: "Kuka minä olen, kysyy Baudelaire. Tai pikemminkin: kuka minä en ole enää?" (31) Itsetietoisuus ei ole tässä niinkään sen "minän" tietoisuutta, joka minä nyt olen, vaan sen, joka minä en enää ole.

Baudelaire katsoo peiliin. Mitä hän näkee, sikäli kuin hän vielä näkee jotain? Koskaan ei ole Narkissos ollut vähemmän valmis antamaan anteeksi heijastukselleen, josta hän näkee alemmuutensa ja erilaisuutensa. Tietoisuuden aktista tulee vihan liikahdus ja vielä pahempaakin, ironisen halveksunnan ele: // »Olen haava / ja veitsi! / Olen poski / ja läimäys! / Olen teilipyörä ja raajat – tuomittu ja pyöveli!» (31)

Oleminen jakaantuu olemiseen kiduttajana ja kidutettuna, tuomitsijana ja tuomittuna. Omaa sydäntään jäytävän vampyyrimäisen minän kuva esiintyy, muuten, muissakin Baudelairen runoissa. Mutta toisenlainenkin asenne on mahdollinen, toteaa Poulet: on mahdollista hyväksyä häpeänsä kaikkien niiden häpeänä, jotka kärsivät, kaikille yhteisenä häpeänä joka juontuu sen menettämisestä, mitä ihminen olisi voinut olla ja mitä ihmisellä olisi voinut olla, mitä ihmisellä olisi kuulunut olla, ihmiselle kuuluvan "ilon ja arvokkuuden" menettämisestä (vrt. 31-32).

Nähdä itsensä tällä tavalla tarkoittaa, jälleen kerran, itsensä näkemistä kahtena. Se on itsensä näkemistä sellaisena kuin on ja samaan aikaan uneksia itsestään sellaisena kuin olisi voinut olla. (32)

Tässä kahdentumisessa olisi siis kyse, ei pelkästään henkilökohtaisesta menetyksestä ja onnettomuudesta, yksilöä vaivaavasta melankoliasta, vaan esimerkinomaisesta tapauksesta: "Baudelaire" tai Pahan kukkien lyyrinen minä olisi "menetyksen kokeneen ihmiskunnan aito edustaja" (32). Ja menetyksessä olisi kyse, filosofista termiä käyttääkseni, privaatiosta, siis jonkin sellaisen menettämisestä, mikä luonnostaan tai olemuksellisesti kuuluu ihmiselle (privaatioita ovat eri tavoin esimerkiksi lukutaidottomuus ja empatiakyvyttömyys, siis sellaisten asioiden puutetta jotka ikään kuin luonnostaan kuuluvat ihmisenä olemiseen tai sen mahdollisuuksiin, puutteita jotka eivät kuitenkaan tee ihmisestä yhtään "vähemmän" ihmistä). Kyse on siis Paratiisista karkotetun ihmiskunnan häpeästä, katumuksesta ja melankoliasta, tietoisuudesta joka on tietoinen menetetyn onnen ja täyteyden saavuttamattomuudesta, palauttamattomuudesta, ja nykyisestä liiankin ilmeisestä epätäydellisyydestä.

Todellinen rienaaminen olisi kuitenkin mahdotonta ilman uskontoa. Joka uskoo Paholaiseen, kuten Poulet huomauttaa, uskoo samalla myös Jumalaan (33). Runoilija, joka kirjoittaa runon De profundis clamavi (XXX), ei tee sitä pelkän ironisen leikittelyn hengessä.

— — —

Romantiikan auringonlasku? – Baudelaire, dekadenssi ja fin de siècle

1866, kuolemaansa edeltäneenä vuonna, velkojiaan Brysseliin paennut Baudelaire julkaisi 23 runoa sisältäneen kokoelman Les Épaves, joka sisälsi Pahan kukista sensuroidut kuusi runoa ja muita ”jäänteitä” (épaves tarkoittaa hylkytavaraa, tähteitä, jne.).

Félicien Rops, kuvitusta Charles Baudelairen kokoelmaan Les Épaves (1866).

Kokoelman ensimmäinen runo on Le coucher du soleil romantique, Romanttisen auringon mailleenmeno, tai vapaammin suomennettuna Romantiikan auringonlasku; paradoksaalisesti, otsikon voi kääntää myös muotoon Romanttinen auringonlasku. Fleursdumal.org-sivustolla onkin neljä englanninkielistä käännöstä, The Sunset of Romanticism, Romantic Sunset, Sundown of Romanticism ja The Romantic Sunset (Fleursdumal.org, runo 317). Alkuperäisen otsikon monimielisyyttä olisikin vaikea kääntää:

Le coucher du soleil romantique

Que le soleil est beau quand tout frais il se lève,
Comme une explosion nous lançant son bonjour!
— Bienheureux celui-là qui peut avec amour
Saluer son coucher plus glorieux qu'un rêve!

Je me souviens!... J'ai vu tout, fleur, source, sillon,
Se pâmer sous son oeil comme un coeur qui palpite...
— Courons vers l'horizon, il est tard, courons vite,
Pour attraper au moins un oblique rayon!

Mais je poursuis en vain le Dieu qui se retire;
L'irrésistible Nuit établit son empire,
Noire, humide, funeste et pleine de frissons;

Une odeur de tombeau dans les ténèbres nage,
Et mon pied peureux froisse, au bord du marécage,
Des crapauds imprévus et de froids limaçons.

[Apukäännös, P.R.:]

Romanttinen auringonlasku

Kuinka kaunis onkaan aurinko, raikkaana noustessaan,
kun se räjähdyksen voimalla viskaa meille huomenen!
– Onnellinen on se, joka rakastaen tervehtii
sen laskuakin, loistavampaa kuin uni!

Minä muistan! … Olen nähnyt kukkasen, lähteen, kyntövaon,
tuon kaiken menevän tolaltaan kuin tykyttävä sydän sen silmän alla…
– Juoskaamme, kiiruhtakaamme, taivaanrantaa kohti,
tavoittaaksemme viimeisen, vaipuvan säteen!

Turhaan tavoitan vetäytyvää Jumalaa!
Yö, vastustamaton, levittää valtakuntansa
mustana, kosteana, kuolettavana, vilunväreitä täynnä.

Haudan löyhkä kylpee varjoissa,
kun pelokas, paleleva jalkani talloo suomaan reunalla
odottamattomia rupikonnia, kylmänniljakkaita etanoita.

Mahdollisuus lukea otsikko kahdella, ristiriitaisella tavalla ei ole välttämättä sellainen sattuma, jonka voisimme sivuuttaa, valitaksemme jomman kumman ja vain toisen lukutavan. Romantiikka on nimittäin sekä oma aamu- että iltaruskonsa, sekä räjähtävää uuden luomista että rappiota ja dekadenssia, sekä alku että loppu (fin de siècle). Symbolismi onkin romantiikan perillinen ja sellaisena ennakoi uuden vuosisadan modernismia eri suuntauksineen (kuten surrealismi ja uusbarokki tai maaginen realismi).

— — —

---

Alaviitteet

[a] Charles Baudelaire, Pahan kukat, suom. Antti Nylén (Turku: Sammakko, 2011). Lyhenne PK viittaa suomennokseen, roomalaiset numerot puolestaan runojen järjestysnumeroihin vuoden 1861 painoksessa ja suomennoksessa, joissa on yhteensä 126 roomalaisilla numeroilla numeroitua runoa ja näitä edeltävä, numeroimaton "Au lecteur", "Lukijalle".

[b] Marshall Berman, All That Is Solid Melts into Air: The Experience of Modernity (New York: Simon and Schuster, 1982),^g 133 / cit. Jonathan Culler, "Baudelaire's Satanic Verses", Diacritics Vol. 28 No.3 [Doing French Studies] (Autumn, 1998): 86-100^e, tässä s. 86.

[c] Baudelaire, Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, suom. ja selitykset laatinut Antti Nylén (Helsinki: Desura, 2001; 2. painos: Turku: Sammakko, 2011).

[d] Georges Poulet, La poésie éclatée (Paris: PuF, 1980).

[e] Jonathan Culler, "Baudelaire's Satanic Verses", Diacritics Vol. 28 No.3 [Doing French Studies] (Autumn, 1998): 86-100

[f] Pariisin ikävään sisältyvässä proosarunossa »Le joueur genereux» (»Antelias peluri») muistutetaan, ettei meidän pidä koskaan unohtaa, mikä on paholaisen juonista ovelin: saada meidät uskomaan, ettei häntä ole olemassakaan (»n’oublier jamais, quand vous entendez vanter le progres des lumières, que la plus belle des ruses du diable est de vous persuader qu’il n’existe pas !").

[g] Marshall Berman, All That Is Solid Melts into Air: The Experience of Modernity (New York: Simon and Schuster, 1982), 132.

[h] Charles Baudelaire, »La modernité», osa IV esseessä Le peintre de la vie moderne, ks. Wikiaineisto; suom. teoksessa Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, 2. painos (Turku: Sammakko, 2011). Nimetön suomennos lainattu Wikipediasta: »Moderni, se on ohimenevä, katoava, satunnainen; se on se taiteen puolisko, jonka toinen puoli on ikuinen ja muuttumaton.»

[i] »De Satan ou de Dieu, qu'importe?» Säe 25 runosta »Hymne à la Beauté», suom. Antti Nylén, PK 71 (runo nro XXI).

[j] Mainittakoon, että jo romantikkojen suuri esikuva Jean-Jacques Rousseau (1712-1778), johon monesti liitetään iskulause »Takaisin luontoon!», oli tuskallisen tietoinen – syvällisellä tavalla ironisesti tietoinen – tästä paluun mahdottomuudesta.

[l] Esseessään »Lisämerkintöjä Edgar Poesta» (1857) Baudelaire kirjoittaa: »Mielikuvitus oli Poelle kykyjen kuningatar, [...]. Mielikuvitus on lähes jumalallinen kyky havaita asioiden sisäiset ja salatut suhteet, vastaavuudet ja analogiat – välittömästi, ilman filosofista tarkastelua.» (Modernin elämän maalari, 118.)

---

Asiaa tohtorille?