Arthur Rimbaud (Henri Fantin-Latour, Un coin de table, 1872, yksityiskohta)
Vuoden 1857 modernistit, vanhat romantikot…: Flaubert (ks. m. tämä ja tämä) ja Baudelaire
Pariisin kommuuni toukokuussa 1871, tuntemattoman tekijän litografia. Kuvateksti: Place Blanchen barrikadi, jota puolustavat naiset.
Päätin romantiikan aikaa
käsittelevän luennon luentaan Keatsin eräässä kirjeessään esittämästä negatiivisen kyvyn
ajatuksesta ja toteamukseen, ettei runoutta olisi ilman tietynlaista heittäytymistä, vaistonvaraisuutta, tiedostamattomienkin impulssien päästämistä valloilleen, intuitiota.
Romantiikasta ja intuitiosta puheen ollen voisi olla paikallaan ekskursio avantgarden käsitteen historiaan ja esihistoriaan, sen jälkeen runouden modernismiin romantiikan kritiikkinä – tai vaatimuksena romantiikan itsekritiikistä. Ei sillä, että romantikot olisivat yleisesti ottaen olleet vallankumouksellisia, edistyksellisiä, avantgardisteja – joissakin tapauksessa romantikkoja voisi pitää jopa päinvastoin taantumuksellisina, konservatiiveina, jos esimerkiksi ajatellaan monien romantikkojen taipumusta palata valistusajan sekularismista ja edistysuskosta ikään kuin takaisin vanhoilliseen roomalaiskatolisuuteen, – mutta romantiikka teki tietä modernismille ja avantgardelle.
Taiteen yhteydessä termiä avant-garde käytti ensimmäisenä matemaatikko ja varhainen sosialisti (saint-simonisti) Olinde Rodrigues (1795–1851) dialogimuotoisessa, vuonna 1825 julkaistussa tekstissään L’artiste, le savant et l’industriel
, joka on suomennettu nimellä Taiteilija, oppinut ja tehtailija
teokseen Estetiikan klassikot. Rodrigues kirjoittaa: Me taiteilijat kuljemme etujoukossa, koska taiteiden vaikutus on välittömin ja nopein (C’est nous, artistes, qui vous servirons d’avant-garde : la puissance des arts est en effet la plus immédiate et la plus rapide).
Hieman myöhemmin samassa tekstissä Rodrigues jatkaa: Ja voisiko taide tavoitella uljaampaa päämäärää kuin todellista yhteiskunnallista voimaa, todellista pappeutta ja kaikkien älyllisten kykyjen ohittamista, syöksymistä suoraan niiden kukoistuksen aikaan! Tämä on taiteilijoiden velvollisuus, heidän kutsumustehtävänsä.
Taiteiden välittömyys ja nopeus, taiteen kyky ohittaa kaikki älylliset kyvyt ja syöksyä suoraan niiden kukoistuksen aikaan tuo mieleen jotakin, mitä filosofi F. W. J. Schelling kirjoitti neljännesvuosisataa aikaisemmin tutkielmassaan System des transzendentalen Idealismus (1800): Sinne minne taide menee edeltä, on tieteen seurattava perässä
(suomennokseni on kiistämättä varsin vapaa, sillä alkuteksti kuuluu: wo die Kunst sei, soll die Wissenschaft erst hinkommen
). Schellingin tekstistä löydämme romanttisen neron idean filosofisen muotoilun. Ainoastaan taiteellisen neron välityksellä tietoisen ja tiedostamattoman toiminnan vastakohtaisuudesta muodostuu yhtenäinen, synteettinen identiteetti. Taiteellinen toiminta on tietoista, mutta sen seurauksena syntyvä teos on jotain, mistä Schelling käyttää nimitystä ikuinen tiedostamaton (ewig Unbewußtes)
tai tiedostamaton äärettömyys (eine bewußtlose Unendlichkeit)
. Taiteilija näyttää luovan jotakin enemmän kuin mitä hän on tietoisesti tarkoittanut, ikään kuin vaistomaisen esityksen äärettömästä, jota rajallisen mielen on mahdotonta kehittää täyteen kukoistukseensa eli tulkita tyhjentävästi.
Schellingille taide on autonomista, vapaata kaikista ulkoisista tarkoitusperistä, ja sellaisena se saavuttaa jotakin, mitä filosofia voi ainoastaan työläästi tavoitella. Tässä mielessä taide on tosiaankin tiedon etujoukko, avant-garde joka kulkee filosofian edellä. Mutta se on myös edellä itseään, sikäli kuin taide on myöskin aina jo filosofista, kuten Schelling väittää.
Taideteoksen tyhjentymättömyys tulkintoihinsa, mahdottomuus jäännöksettä ja täydellisesti ymmärtää olennaisesti monimielistä
(tästä ks. esim. Empson) taideluomaa, jonka kääntöpuolena on teoksen palautumattomuus tekijän tarkoitusperiin, ja taiteen autonomia eli vapaus ulkoa annetuista tarkoituksista tai päämääristä, ovat modernin taiteen periaatteita jotka periytyvät romantikkojen (joiden piiriin myös filosofi Schelling lukeutuu) taidekäsityksistä.
Mutta entä taiteen avant-garde? Onko romanttinen taide 1800-luvun avant-gardea tai ennakoiko se myöhäisempää, modernia avant-gardea? Toisin sanoen, onko romantiiikka avant-avant-gardea, avant-gardea avant la lettre?
Tähän kysymykseen vastataksemme, katsokaamme mitä romantiikasta – ja siitä, mitä tulee romantiikan jälkeen – sanoo runoilijakomeetta Arthur Rimbaud.
Jos romantiikka on – tai jos se olisi – spontaania haltioitumista, tulvivia tunteita, harkinnasta vapaata runoutta
(kuten Brontën Humisevan harjun lapsuus ja vapaus -teemojen yhteydessä on sanottu), äärettömyyden mystinen kokemus, yhteys absoluuttiin, romantiikan jälkeen tulee ainakin romantiikka itse: romantiikka romanttisena ironiana, taiteellisena käsityötaitona, harkitsevuuden luonteenpiirteenä, tai levollisuudessa mieleen palautettuina tunteina
(Wordsworth).
Mutta romantiikan jälkeen, runouden historiassa, tulee (myös) modernismi. Siirrymme ajassa 1800-luvun alusta 1870-luvulle, hämmästyttävään ihmelapseen Arthur Rimbaud (1854-1891).
Il faut être absolument moderne
, julistaa Arthur Rimbaud kokoelman Kausi helvetissä (Une saison en enfer, 1873) päättävässä proosarunossa: On oltava ehdottoman moderni.
Pari vuotta ennen tuon kokoelman julkaisua vasta 16-vuotias ihmelapsi kirjoittaa kuuluisat Näkijän kirjeensä (Lettres du voyant)
, joissa hän muun muassa arvostelee edeltävää runoilijoiden sukupolvea, romantikkoja, itsereflektion puutteesta: Romantiikkaa ei ole koskaan kunnolla arvosteltu. Ketkä sen olisivat voineet tehdä? Kriitikot!! Vai romantikot, jotka todistavat, että laulu on sangen harvoin teos, siis laulajan laulama ja ymmärtämä ajatus.
(Kausi helvetissä, suom. Einari Aaltonen.)
Katkelmasta näyttää käyvän ilmi, että viimeistäänkin 1870-luvulla romantiikkaa saattoi jo katsoa taaksepäin
, kenties suuntauksena joka oli jo aikansa elänyt. Rimbaud joka tapauksessa peräänkuuluttaa runoudelta, kirjallisuudelta, modernilta runoudelta – tai kenties romantiikan perinteeltä itseltään – valveutuneempaa tietoisuutta, itsetietoisuutta, reflektiota.
Moderniin kirjallisuuteen on usein liitetty juuri itsereflektion käsite: uuden ajan kirjallinen teos osoittaa entistä korkeampaa tietoisuutta omasta asemastaan kirjallisuutena ja kielellisenä luomuksena, kiinnittäen huomiomme myös omaan suhteeseemme kirjallisuuden perinteeseen ja lajeihin; niinpä kirjalliseen itsetietoisuuteen liittyy myös lukijan itsereflektio, oman lukukokemuksen tarkkailu.
Rimbaud jatkaa:
Sillä Minä on toinen. Jos vaski törähtää eloon torvena, se ei ole vasken vika. Se on minulle selvää: osallistun ajatusteni esiin puhkeamiseen: katson niitä, ja kuuntelen: heilautan jousta: Sinfonia liikahtaa syvyyksissä, tai loikkaa näyttämölle.
[…]
Runoilijaksi haluava tutkii ensin perinpohjaisesti itseään; hän etsii sieluaan, tutkii sitä, koettelee ja oppii tuntemaan.
[…]
Sanon että ihmisen on oltava näkijä, tehtävä itsestään näkijä.
Runoilija tekee itsestään näkijän sekoittamalla kaikki aistinsa pitkäkestoisesti, perinpohjaisesti ja järjestelmällisesti. Tutustumalla kaikkiin rakkauden, kärsimyksen ja hulluuden muotoihin; hän etsii itseään, ammentaa itsestään kaikki myrkyt ja säilyttää vain niiden ydinmehut. Harjoittamalla sanoinkuvaamatonta kidutusta, johon hän tarvitsee kaiken uskon, kaiken yli-inhimillisen voiman ja jonka kuluessa hänestä tulee ennen kaikkea suuri sairas, suuri rikollinen, suuri kirottu – ja korkein Tietäjä! – Hän saavuttaa tuntemattoman! Kehitettyään jo ennestään rikasta sieluaan enemmän kuin kukaan toinen! Hän saavuttaa tuntemattoman, ja vaikka hän menettäisi järkensä eikä ymmärtäisi näkyjään, niin ainakin hän olisi nähnyt ne! Nääntyköön hän loikatessaan kohti ennenkuulumatonta ja ennen nimeämätöntä: hänen jälkeensä tulee toisia kauheita työläisiä; he jatkavat niistä taivaanrannoista, joihin hän uupui!
[…]
Ikuisella taiteella olisi tehtävänsä, runoilijat olisivat kansalaisia. Runous ei enää rytmittäisi toimintaa; se kulkisi edellä. (Rimbaud Paul Demenylle 15.5.1871. Suom. Einari Aaltonen.)
Millaisia ovatkaan nuo nuoren runoilijakomeetan kauheat työläiset
, runoilijakansalaiset, edelläkävijät? Pari päivää aikaisemmin Rimbaud kirjoitti ystävälleen Georges Izambardille:
Ryhdyitte jälleen opettajaksi. Sanoitte minulle, että olemme velkaa Yhteiskunnalle; te kuulutte opettajakuntaan: seuraatte oikeaa tieuraa. Minäkin noudatan periaatetta: olen kyyninen elätti; törmäsin kouluaikaisiin ääliöihin: keksin heille kaikenlaista typerää, saastaista ja pahaa tekemistä ja sanomista: saan maksuksi olutta ja viiniä. Stat mater dolorosa, dum pendet flius – on totta, että olen velkaa Yhteiskunnalle; – ja olen oikeassa. – Tekin olette oikeassa, ainakin tänään.
[…]
Minusta tulee työläinen: tämä ajatus pidättelee minua, kun hullu viha ajaa minua Pariisin taisteluihin – joissa niin monet työläiset nytkin, teille kirjoittaessani, kuolevat! Työhön nyt: ei koskaan, ei koskaan; olen lakossa.
Nyt elostelen niin paljon kuin mahdollista. Miksi? Haluan olla runoilija ja teen työtä tullakseni Näkijäksi: sitä te ette voi mitenkään ymmärtää, enkä minä osaisi oikein selittääkään. Haluan saavuttaa tuntemattoman sekoittamalla kaikki aistit. Kärsimykset ovat valtavia, mutta pitää olla vahva, syntynyt runoilijaksi, ja minä olen huomannut olevani runoilija. Se ei ole millään tavalla minun syyni. On väärin sanoa: minä ajattelen: pitäisi sanoa minut ajatellaan. – Anteeksi tämä sanaleikki.
MINÄ on toinen. Ei puu voi mitään sille, että se huomaa olevansa viulu ja pitää pilkkanaan tietämättömiä, jotka saivartelevat siitä, mistä eivät mitään tiedä!
On totta että olen velkaa yhteiskunnalle; – ja olen oikeassa. (Je me dois à la Société, c'est juste ; – et j'ai raison.)
Tämä ei suinkaan tarkoita vaikkapa sitä, että olen oikeassa kun myönnän, että olen velkaa yhteiskunnalle
. Sen sijaan Rimbaud toteaa olevansa oikeassa eläessään kuin hulttio – samalla kun hänen ystävänsä Izambard, hänkin, on omalla tavallaan, omalla tahollaan, oikeassa, suorittaessaan velkaansa Yhteiskunnalle opettajan urallaan – samalla kun on aivan totta, että me olemme velkaa yhteiskunnalle
, siis myös minä
, Arthur Rimbaud. Mitä tämä häpeämätön nuori lurjus oikein ajaa takaa?
Rimbaud elää siivellä ja elostelee, siis tarkoituksella hylkää porvarilliset velvollisuudet, ja jättäytyy Yhteiskunnan ulkopuolelle – tai pikemminkin reunamille. Hänen on kieltäydyttävä porvarillisesta elannon hankkimisesta tullakseen Näkijäksi, runoilijaksi; se on hänen tehtävänsä, hänen on jättäydyttävä Yhteiskunnan marginaaliin täyttääkseen tehtävänsä – täyttääkseen tehtävänsä Yhteiskunnan jäsenenä, runoilijana, Näkijänä. Niinpä hän voi sanoa olevansa oikeassa, samalla kun myös Izambard on omalla tahollaan oikeassa, oikealla uralla
palatessaan osaksi opettajakuntaa
. Jos Yhteiskunta – epäilemättä kyseessä on tuleva Yhteiskunta – tarvitsee kirjallisuutta, se tarvitsee kirjailijoita, runoilijoita; se siis tarvitsee oman sisäisen marginaalinsa. Tullakseen runoilijaksi Rimbaud'n on tultava Näkijäksi; hän ei voi työskennellä tämän päivän eteen, vaan tämä päivä vaatii että hän lorvailee, siipeilee ja – tuon tulevan Yhteiskunnan työläisen ominaisuudessa – lakkoilee. Izambardin velvollisuudet eivät ole Rimbaud'n velvollisuuksia, sikäli kuin ensin mainittu jättää runouden toiselle sijalle.
Rimbaud siis tekee sen, minkä hän kokee olevan tarpeen, noudattaakseen kutsumustaan runoilijana. Jos katsomme, että runoilijalla on tehtävänsä ja paikkansa Yhteiskunnassa
, ja että Rimbaud on tämän tehtävänsä tehnyt ja paikkansa täyttänyt – siis runoilijana, taiteilijana tehnyt oman osansa, kuten sanotaan, ja ehkä enemmänkin, – meillä ei pitäisi olla aihetta valittaa hänen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään, tai moralisoida hänen moraalittomuuttaan.
Mutta miten itsetietoisuuden vaatimuksen kanssa sopii yhteen se, että Rimbaud heti kohta sanoo runoilijalta vaadittavan sielunsa tekemistä hirvittäväksi ja kaikkien aistien sekoittamista pitkäkestoisesti, perinpohjaisesti ja järjestelmällisesti?
Ensinnäkin huomattakoon, että tietoisuuden, itsetietoisuuden vaatimus tekee sittenkin tilaa näkemisen vaatimukselle: vaikka hän menettäisi järkensä eikä ymmärtäisi näkyjään niin ainakin hän olisi nähnyt ne!
Näkeminen on näkijälle ensisijaista, ymmärrys tulee jos on tullakseen. Toiseksi on kuitenkin huomattava, että aistien sekoittamisen on oltava tietoista ja järjestelmällistä, raisonné kuten alkutekstissä sanotaan (Le poète se fait voyant par un long, immense et raisonné dérèglement de tous les sens
). Kysymyksessä on siis järjestelmällinen epäjärjestyksellistäminen (raisonné dérèglement).
❦
Totuin yksinkertaisiin aistiharhoihin: näin oikeasti moskeijan tehtaan paikalla, enkelten pitämän rummunsoittotunnin, kiesejä taivaan teillä, salongin järven pohjassa; hirviöitä, mysteerejä; laulunäytelmän nimi nosti eteeni kauhunäkyjä.
Sitten selitin virheeni [mes sophismes magiques: virheeni?] aistiharhaisilla sanoilla!
Päädyin pitämään mieleni sekasortoa pyhänä. Olin joutilas, kuumeen kourissa: kadehdin eläinten onnea – lehtimatoja, helvetin esikartanon turmeltumattomuutta, maamyyriä, neitseellistä unta!
— Arthur Rimbaud, Kausi helvetissä, suom. Einari Aaltonen, sit. Kuisma Korhonen,
Nenäkäs teini leimahti aistit avaavaksi lyyrikoksi(HS 20.1.2013).
Je m'habituai à l'hallucination simple : je voyais très franchement une mosquée à la place d'une usine, une école de tambours faite par des anges, des calèches sur les routes du ciel, un salon au fond d'un lac ; les monstres, les mystères ; un titre de vaudeville dressait des épouvantes devant moi.
Puis j'expliquai mes sophismes magiques avec l'hallucination des mots !
Je finis par trouver sacré le désordre de mon esprit. J'étais oisif, en proie à une lourde fièvre : j'enviais la félicité des bêtes, — les chenilles, qui représentent l'innocence des limbes, les taupes, le sommeil de la virginité !
— Arthur Rimbaud, Une saison en enfer, 1873.