Kertauksen vuoksi (ja luode): päätösluento kirjallisuudenhistorian barokkisesta kierteisyydestä
Realismeja 1: Uusi romaani ja Robbe-Grillet’n "absoluuttinen realismi"
Alain Robbe-Grillet totesi vuonna 1963 julkaistussa esseekokoelmassaan
Pour un nouveau roman ("Uuden romaanin puolesta"): "Kaikki kirjailijat ajattelevat olevansa realisteja. Kukaan ei koskaan ole väittänyt olevansa abstrakti, illusionisti, sekasikiöiden luoja, fantastikko, vääristelijä...".
Robbe-Grillet’lle realismi, nimenomaan uuden romaanin realismi tarkoitti luopumista antroposentrismista ja psykologismista; ihmiskeskeisyys ja inhimilliseen sielunelämään keskittyminen eivät vastaa objektiivista todellisuutta, "maailmaa sellaisenaan" ja esineellisen, aineellisen todellisuuden perustavaa (tai ehkä pitäisikin sanoa: pohjatonta) merkityksettömyyttä.
Robbe-Grillet’n kirjailijatoveri Philippe Sollers kritisoi kollegansa näkemyksiä uuden romaanin tavoitteista toteamalla, että vaikka modernien romaanikirjailijoiden asettama haaste perinteiselle psykologiselle romaanille on täysin oikeutettu, tämän haasteen esittäjät ovat liian usein sortuneet tavoittelemaan psykologismin ja subjektivismin symmetristä vastakohtaa: objektiivisuutta joka kohdistuu ulkomaailman olemassaoloon "sellaisenaan", ilman kokevan subjektin väliintuloa. Sollers huomauttaa, että tällainen naiivi objektivismi johtaa itse asiassa vain entistä ehdottomampaan subjektivismiin: maailmasta ja sen itsepintaisista, sinänsä merkityksettömistä esineistä ja tapahtumista tulee pelkkä etuoikeutetun tarkkailijasubjektin "spektaakkeli". Merkityksen, mielen (sens) tai mielekkyyden valta vain pyyhitään yli tai todetaan pätemättömäksi sen sijaan, että merkityksen muodostumista tarkasteltaisiin "sulkeistamalla" merkitys tai merkityksellisyys fenomenologiseen tapaan. Merkitys joutuu siis ikään kuin "häirinnän" kohteeksi (brouillage du sens) sen sijaan, että sen valtaa "viivytetään" tai "pidätetään" (suspension du sens). Viimeksi mainittu, pohjimmiltaan fenomenologinen menettely on kuitenkin Sollersin mukaan kaiken modernin taiteen oikeutettu päämäärä.
Sollers toteaa, että perinteiselle romaanille tyypillinen henkilöhahmojen mielenliikkeiden luotaaminen on pohjimmiltaan tekijän monologia (auto-communication) ihmisten välisten "psykologisten suhteiden" ja kommunikaation valepuvussa. Sitten 1800-luvun romaanin kulta-ajan on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että suhde omaan itseen on kaikkein vaikein suhde, kaikkein työläimmin ymmärrettävä suhde.
"Je est un autre", kuten Rimbaud totesi (1871). Niinpä on tutkittava merkityksen muodostumista; tämä tavoite on johtanut kirjailijat entistä keskittyneemmin ja korostuneemmin tarkastelemaan kieltä merkityksen (tai "mielen", sens) muodostumisen välttämättömänä alueena. On käännytty "maailmankuvasta" (la « vision du monde ») kohti merkkejä ja niiden avaamaa "ajattelun avointa ja persoonatonta tilaa". Asettaessaan mielivaltaisesti periaatteekseen "lukukelvottoman maailman" (l’illisibilité du monde),
yrittäessään haastaa sekä kielen että maailman Robbe-Grillet’n uusi romaani – sanalla sanoen, uusi realismi – itse asiassa kieltäytyy kysymästä niitä kieltä ja maailmaa koskevia kysymyksiä, jotka mahdollistaisivat merkityksen, kielen, maailman ja ajattelun vakavan reflektoinnin.
Robbe-Grillet’n kirjallinen käytäntö on kuitenkin vahvempi ja rikkaampi kuin hänen teoriansa kirjallisuudesta. Tämän myös Sollers oli huomannut kolmisen vuotta aikaisemmin, kirjoittaessaan erityisesti Labyrintissa-romaanista (1957) lehdessään (Tel Quel):
Kuvauksen mielettömästä yhdentekevyydestä pääsee vapaaksi ainoastaan komposition turvin. Niinpä jokaisen yksityiskohtaisen osatekijän valinta, toistuminen, paikka kokonaisuudessa, joka on selkeästi ja hyvin taitavasti orkestroitu, antavat Robbe-Grillet’n absoluuttiselle realismille pakkomielteen arvon. Kaikki näyttää siltä, kuin hänen kirjojensa substanssi koostuisi todellisuuden karkeista raaka-aineista, järjestettyinä rytmikkäästi jatkumoon joka muodostuu näiden ainesten vastakkainasettelusta. Tämä assosiaatio ei kuitenkaan ole irrationaalinen, olkoonkin että se useimmiten välttää kronologiaa. Näyttää siltä että tietyt elementit "vaativat" toinen toistaan rakenteellisen välttämättömyyden nojalla . . .
Tuossa aikaisemmassa arviossaan Sollers näki Robbe-Grillet’n labyrintin "tarkoituksellisesti sekoitetuissa" peilipinnoissa heijastuksen meistä itsestämme ja meidän kielestämme, meidän reitistämme kirjoituksen labyrintissa jonka "tuolla puolen on ainoastaan kuolema".
Realismi "positivismina"
Jo Charles Baudelaire totesi "realismin" ongelmallisuuden, jos realismilla tarkoitetaan "asioiden esittämistä sellaisina kuin ne ovat", objektiivisesti (Baudelaire käyttää termiä positiviste joka viittaa ensisijaisesti tieto-opilliseen ja tieteenfilosofiseen näkemykseen tiedon havaintoperustasta ja todennettavuudesta; sosiologi Auguste Comte oli esitellyt positivismin vaikutusvaltaisen idean ja metodologian 1830- ja 1840-luvuilla) eli mahdollisimman tarkoin puhdistettuna subjektiivisen näkökulman aiheuttamista vääristymistä:
Sitä, joka nimittää itseään realistiksi (sanan merkitys on kaksinainen ja edelleen määrittelemätön), me nimitämme tässä positivistiksi luonnehtiaksemme paremmin hänen erehdystään. Hän siis sanoo: "Haluan esittää asiat sellaisina kuin ne ovat, tai sellaisina kuin ne olisivat, jollei minua olisi olemassa." Maailma ilman ihmistä. Mutta mielikuvitusihminen sanoo: "Haluan valaista asiat omalla hengelläni ja heijastaa sen kuvan toisten mieliin."
"Vanha romantikko" Baudelairelle realismin ihanne kirjallisuudessa on siis "erehdystä", virhepäätelmä.
Ajatus "maailmasta ilman ihmistä" ei ole kuitenkaan ainut tapa ajatella realismia.
Romantiikan ja realismin dialektinen suhde
Romantiikan ja realismin suhde on dialektinen. Tähän dialektiikkaan voidaan yhdistää ajatus, jonka mukaan lyriikka (lyyrinen runous, mutta myös "lyyrinen tyyli", "lyyrinen sielu", jne.) on romantiikalle ominaisin kirjallisuuden muoto, kun taas romaani (novel pikemminkin kuin romance) on realismille otollinen kirjallisuudenlaji (samalla kun on toki olemassa myös merkittävää tyyliltään ja tematiikaltaan realistista draamaa).
Lukuisat realistiset romaaniklassikot toistavat samaa peruskaavaa, jota voisi nimittää kadonneiden illuusioiden kaavaksi, Balzacin samannimisen romaanin (Illusions perdues, 1836-1843) mukaan. Tällä kurssilla käsitellyistä romaaneista ainakin Anna Karenina, Rouva Bovary ja Humiseva Harju noudattavat tätä kaavaa: inhimillinen vapaus, haaveet ja unelmat, pyrkimys parempaan ja enemmän tai vähemmän "romanttiset" illuusiot joutuvat vastatusten tämän maailman todellisuuden kanssa, yhteiskunnallisen todellisuuden, taloudellisten ja luokkarakenteiden, sovinnaisen moraalin ja muiden pyrkimyksiä, haaveita ja vapauksia kahlitsevien "lainalaisuuksien" kanssa. Olisi mahdollista esittää lukemattomia esimerkkejä tästä disilluusion kaavasta: kahdella eri tavalla tätä toistavat Thomas Hardyn romaanit Jude the Obscure ja Tessin tarina (Tess of the d'Urbervilles), joista ensinmainitussa luokkayhteiskunta asettuu akateemisten opintojen esteeksi ja jälkimmäisessä sovinnainen sukupuolimoraali ja siitä johtuvat epäoikeudenmukaisuudet estävät rakkaussuhteen toteutumisen.
Tässä kuviossa on nähty alkusysäys romaanin kukoistuskaudelle ja suorastaan romaanilajin synty: "Romaani saa alkunsa donquijotemaisesta jännitteestä romanssin ja todellisuuden välillä [The novel originates in the Quixotic tension between the world of romance and that of reality]."
Kirjoita tohtorille:
