Vuoden 1857 modernistit, vanhat romantikot…: Flaubert (ks. m. tämä ja tämä) ja Baudelaire
Diderot'n ja d'Alembertin Ensyklopedian kuvitusta. Lähde: University of St Andrews: Echoes from the Vault.
Voltaire luonnehti Denis Diderot’ta (1713-84) pantofiiliksi eli ”kaiken harrastajaksi”, ja tämä kirjoittikin mitä monipuolisimpia tekstejä filosofian, tieteiden, taideteoriain ja kaunokirjallisuuden aloilla. Suomennettuja Diderot’n tekstejä ovat merkittävä teatteriteoreettinen dialogi Näyttelijän paradoksi (Paradoxe sur le comédien, jonka Diderot laati 1773 ja 1778, mutta joka monien muiden hänen teostensa tavoin julkaistiin vasta myöhään 1800-luvun puolella, 1830, suom. 1987), Rameaun veljenpoika (laadittu 1760-luvulla, julk. ensimm. kerran Goethen saksannoksena 1804, suom. kahdesti), romaani Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä (julk. 1778-1780, suom. kahdesti tämäkin) ja pieni kertomus nimeltä ”Tämä ei ole kertomus” (Ceci n’est pas un conte, 1772; suom. Mirja Halonen, Nuori voima 4/03); uskoakseni kertomuksen nimi viittaa ainakin siihen, että (1) ensinnäkin kyseessä ei ole yksi kertomus (un conte) vaan kaksi, toiseksi siihen, että (2) kyseessä ei ole mikään pelkkä sepite vaan sen on tarkoitus olla, paitsi niin sanottu ”tositarina”, myös ikään kuin filosofisessa mielessä tosi, jotakin mikä on ”enemmän sääntö kuin poikkeus”, ja kolmanneksi siihen, että (3) kertomuksen kertojalla on tässä kirjoituksessa myös ”kuulija” joka tuntuu jo valmiiksi paljolti tietävän siinä kerrotuista tapauksista siinä määrin, että kuvaileva tai ”laveasti maalaileva” kerronta käy tarpeettomaksi (”Älkää vaivautuko matkimaan rouva Reymerin eleitä, tunnen ne niin hyvin että voin nähdä ne silmissäni”). Muitakin arveluja on toki esitetty otsikon merkityksestä ja niitä voi edelleen esittää, sikäli avoimeksi tuo arvoitus jää. Metafiktiivinen tai reflektiivinen huomio kertomisen ja kuulemisen, kirjoittamisen ja lukemisen käytäntöihin on Diderot’lle joka tapauksessa hyvin luonteenomaista.
Diderot toimitti vuosina 1751-1771 yhdessä matemaatikko-tiedemies d’Alembertin kanssa (tältä on suomennettu Nuoren Voiman Valistus-teemanumeroon (4/03) teksti ”Mietteitä filosofian käytöstä ja väärinkäytöstä makukysymyksissä”) ”[r]anskalaisen valistuksen tärkeimpänä monumenttina” pidetyn suuren Ensyklopedian (Encyclopédie ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers) ja kirjoitti siihen suuren määrän artikkeleita mitä moninaisimmista aiheista (muun muassa käsityöammatteihin liittyvistä hänen oman taustansa pohjalta; hän oli nimittäin veitsisepän poika). Tähän suureen Ensyklopediaan ja Diderot’n toimitustyöhön liittyy oma erityinen mielenkiintonsa tekstuaalisuuden teorian kannalta. Mainitsin Diderot’lle luonteenomaisen tavan tarkastella reflektiivisesti suoralla tai epäsuoralla tavalla kirjoittamisen ja lukemisen, kertomisen ja kuuntelemisen käytäntöjä, ja Teemu Ikosen mukaan myös ”Ensyklopedia on […] teksti, joka käsittelee omaa rakentumistaan” (”Valistusensyklopedia, epäjärjestys ja rapsodinen teksti”⇓). Se toki sisältää myös artikkelit nimeltä Dictionnaire ja Encyclopédie joiden on siis tarkoitus määritellä, mistä tässä tietosanakirjassa itsessään on kysymys: niinpä Diderot esittää mm. että ”Ensyklopedia on epäyhtenäinen teos”, jonka ”epäjärjestys on ’välttämätön seuraus materiaalin moninaisuudesta, kielen epätäydellisyydestä ja metaforien väärinkäytöstä, […] joka kokoaa mitä heterogeenisimpia asioita yhteisen nimen alle’”; tiettyä tahatonta komiikkaa liittyy siihen, että sanakirja esittää asiansa aakkosjärjestyksessä eikä siis ”tiedon puun” ihanteen vaatimassa hierarkkisessa järjestyksessä: peräkkäin ja rinnakkain asetetaan asioita, ”joilla ei pitäisi olla mitään tekemistä toistensa kanssa”. Tämän asian korjaamiseksi artikkeleiden loppuun on liitetty kuuluisat ristiviitteet (renvois) jotka ohjaavat lukijan kyseisen aiheen kannalta huomionarvoisiin muihin artikkeleihin (”Valistusensyklopedia,…”, 98-99). Ikosen mukaan Ensyklopedian identiteetti on kuitenkin, monesta syystä johtuen, ”epämääräinen kuten Rameaun veljenpojalla, jota ’mikään ei muistuttanut vähemmän kuin hän itse’”, kuten luonnehdinta kuuluu tämän nimeä kantavassa dialogikertomuksessa. Ensyklopedian teksti on toisaalta myös ”koottu erilaisista aineksista ja lähteistä” ja sitä on syytetty plagioinnista; tähänkin Ensyklopedia itse jo tietenkin vastaa artikkelissaan, joka käsittelee plagiontia ja toisaalta ”varastamista vain yhteiseksi hyväksi” joka siis olisi jotakin aivan muuta kuin pahoin aikein tehty plagiointi (Imitaation rajoilla, 112). Mutta erityisen mielenkiintoinen on se tekstin tai ”lukemisen malli”, joka tarjoutuu ristiviitteiden välityksellä (näitä ristiviitteitä kutsuttaisiin elektronisessa tekstissä ”linkeiksi”). Teemu Ikosen mukaan ”ristiviittaukset asettavat erilaisia ääniä rinnakkain ja näkökulmia vastakkain ratkaisematta niiden välisiä ristiriitoja” ja näin lukija kutsutaan “ottamaan osaa ensyklopedisen tekstin tuottamiseen: hän voi luoda yhteyksiä artikkelien välille, kehitellä uusia perusteita ja ideoita näiden yhteyksien pohjalta” (Imitaation rajoilla, 23).i Mutta ristiviitteiden ensisijainen tehtävä näyttäisi kuitenkin olevan se jo sivuamani asia, että ne ohjaavat lukijaa kyseisen aiheen kannalta huomionarvoisiin muihin artikkeleihin ja systematisoivat sitä ensyklopedian tietoa, joka on esitetty aakkosjärjestyksessä eli oikeastaan mielivaltaisesti eikä niinkään järjestyksessä. Toisaalla Ikonen kirjoittaakin samasta aiheesta näiden molempien näkemysten ja Diderot’n oman Encyclopédie-hakusana-artikkelin pohjalta näin:
Ensyklopedian lukemista ohjaavat artikkeleiden sisälle ja loppuun sijoitetut ristiviitteet. Diderot’n (E V, 643) mukaan ristiviitteet ovat teoksen järjestyksen tärkein osa. Ne kiinnittävät tiedon puun oksat runkoon, lisäävät sidoksia oksien välillä ja vahvistavat siten yhtenäisyyden vaikutelmaa (ibid.). Tämä ei kuitenkaan vielä erota Ensyklopediaa edes Raamatusta, koska myös Raamatun jakeiden jälkeen on merkitty tekstin yhtenäisyyttä lisääviä viitteitä. Kuitenkin Diderot’n mukaan Ensyklopedian sisäiset viitteet voivat tuottaa myös “täysin vastakkaisen vaikutuksen; ne kiistävät käsityksiä; ne asettavat periaatteita vastakkain; ne hyökkäävät, horjuttavat, kumoavat salaa naurettavia mielipiteitä, joita ei uskalleta pilkata avoimesti (E V, 643). Ensyklopedian kritiikki dogmaattisia näkemyksiä ja “kansallisia ennakkoluuloja” kohtaan on tunnetusti epäsuoraa; kritiikin havaitseminen edellyttää, että lukija suhteuttaa tekstijaksoja toisiinsa, yhdistelee, vertailee ja tulkitsee teoksen eri puolilla sanottua. Kyse ei ole pelkästään eikä ensi sijassa siitä, että ensyklopedistit eivät olisi uskaltaneet esittää kriittistä tietoaan suoraan sensuurin ja rangaistuksen pelossa. Ristiviitetekniikalla on perustavampi merkitys: se kyseenalaistaa minkä tahansa näkemyksen absoluuttisuuden ja vihjaa, että tieto on aina lukemisen ja tulkinnan kautta tuotettua (Brewer 1993, 49). (“Valistusensyklopedia,...”, 105-106.)
Tämä viimeksi esitetty, Daniel Breweriltä lainattu näkemys jota minä lainaan Teemu Ikosen tekstin kautta, näkemys jota varmaankin voisi luonnehtia “postmoderniksi”, on toki yhtä lailla kyseenalaistettavissa kuin mikä tahansa näkemys jonka kyseenalaistamisen mahdollisuudesta tämä nimenomainen näkemys puhuu.
Mitä merkitystä tällä loputtomalla viittailulla ja ironialla, loputtomilla ristiviitteillä ja plagiaateilla sitten on Diderot’n kaunokirjallisten tekstien lukemiselle, jos ja kun siis kuitenkin haluamme yhä erottaa kertomukset tahi sepitteet omaksi tekstin tyypikseen? Paljonkin. Kuten Ikonen kirjoittaa, “Diderot’n tekstien lähtökohtana on usein jokin toinen teksti, jota ne jatkavat, jolle ne vastaavat tai jota ne kommentoivat.” Esimerkiksi romaani Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä eli “Jacques le fataliste alkaa jäljitelmänä yhdestä [Laurence] Sternen Tristram Shandyn jaksosta.” (Imitaation rajoilla, 19.) Myöhemmin Ikonen kirjoittaa väitöskirjassaan: “Koska ‘tekijä’ [lainausmerkeissä: se puhuja joka Jaakko fatalistissa esittäytyy ‘tekijäksi’] on vaiennut kertomuksensa sukulaisuudesta Sternen romaaniin, hänen sanansa, joiden mukaan hän ei halua ottaa kunniaa toisen hengentuotteista, joutuvat kyseenalaisiksi. Jacques le fatalisten kannalta keskeistä Tristram Shandyssä on, että siinä kertomuksen yleisölle, kuulijalle tai lukijalle, annetaan merkittävä asema kertomuksen muotoutumisen dynamiikassa.” (Imitaation rajoilla, 94.) Niinpä Diderot sekä lainaa tai ‘jatkaa’ Sternen romaania että tarjoaa lukijalle mahdollisuuden jatkaa kertomusta edelleen; tämä ‘jatkumo’ on mielenkiintoinen muun muassa sikäli, että jo Tristram Shandyssa on kuuluisa jakso jossa Tristram tuomitsee plagiaattorit, mutta itse asiassa tämä jakso on lainattu eli muka ‘plagioitu’ Robert Burken teoksesta Anatomy of Melancholy (1631). Plagiointia ei tietenkään huomaa ellei ole sattunut lukemaan lähdetekstiä; erona varsinaisen plagiaatin ja kirjallisen lainan välillä on kuitenkin ainakin se, että siinä missä plagiaattori toivoo, ettei lukija sattuisi löytämään lähdetekstiä tai huomaamaan yhtäläisyyttä, kirjallinen lainailija näyttää pikemminkin kirjoittavan sellaiselle lukijalle, joka tuon lainauksen eli näennäisen plagiaatin tunnistaa, ennemmin tai myöhemmin. ”Kiinni jäämisen riski” on ikään kuin pelin henki ja kiinni jääminen peräti sen tavoite. Sternen Tristra Shandy on siis romaani jota Diderot’n Jacques le fataliste tavallaan vapaasti muuntelee ja jatkaa. Jaakko fatalistissa ”tekijä” kyllä viittaa Tristram Shandyyn lopulta suorasanaisestikin: hän kertoo löytäneensä jatkoa lukemallemme tarinalle jota hän kylläkin epäilee vain kopioksi Tristram Shandyn eräästä jaksosta, ellei sitten ole niin että tuo keskustelunpätkä on itse asiassa vanhempi kuin kyseinen romaani ja kunnianarvoisa pastori Sterne siis syyllistynyt plagioimiseen, eli lainaamaan keskustelua joka vasta nyt romaanin Jaakko fatalisti myötä tulisi kunniallisesti julkisuuteen.
Lainaan vielä Teemu Ikosen väitöskirjaa: “Myös Jacques le fatalistessa [siis samoin kuin Tristram Shandyssa] lukijan tekemästä täydennyksestä tulee kertomuksen rakentumisen periaate. Kertomus on olemassa täydentämisen jatkumona. [...] Kertomuksella ei ole luonnollista loppua, sillä se voi jatkua, mikäli lukija niin haluaa. Tämän takia voi väittää edelleen, ettei Jacques le fatalistesta ole olemassa yhtä oikeaa tai lopullista versiota. Kertomus ylittää omat rajansa, koska se on aina lainattavissa, muunnettavissa ja sijoitettavissa uusiin yhteyksiin.” (Imitaation rajoilla, 99.)ii Täydentämisen jatkumo alkaa jo ennen kertomusta (kuten kertomuksessa “Tämä ei ole kertomus” johon sijoitettu “kuulija” osittain jo tietää tai on tietävinään, mistä on kysymys), ennen kertomusta joka ei siis ole kertomus tai ainakaan yksi ja ainutkertainen, alkuperäinen kertomus (“un conte”). Ainutkertaisen tai ainutlaatuisen kertomisen mahdottomuus tematisoidaan jo Sternen Tristram Shandyssa (kuten myöhemmin näemme), ja kuinka ollakaan: Jaakko fatalisti eli Jaakko kohtaloonuskoja saa liikanimensä juuri siitä, että hän uskoo vakaasti kaiken olevan jo ennalta kirjoitettu ylös, tosiaankin kirjoitettu “tuonne ylös”, “suureen kirjaan”. Mitä muuta me voimmekaan tehdä kuin toistaa sitä mitä on jo sanottu, jo kirjoitettu?
Ikonen kirjoittaa, liittyen jälleen kertomuksen “Tämä ei ole kertomus” otsikkoon samoin kuin Jacques le fatalisten avoimuuteen: “Kertomusten voi ajatella olevan dialogisessa suhteessa, jolloin kunkin osan identiteetti tai ‘oma ääni’ saadaan selville vasta vertailemalla kertomuksia keskenään. Näin voisi esittää, että ‘ceci n’est pas un conte’ [siis väite ‘tämä ei ole kertomus’] viittaa viime kädessä siihen Diderot’n kirjoituksille yleiseen rakenteeseen, jossa kertomuksen ykseys asettuu kyseenalaiseksi: vaikka siltä saattaa näyttää, tämä ei ole yksi kertomus (‘un conte’), joka olisi itsessään ymmärrettävä. Diderot’n tuotanto on monikeskuksinen, eikä tekstien välillä ole selkeitä rajoja.” (100.) Siis tuo kertomus nimeltä “Tämä ei ole kertomus” (joka itse asiassa sisältää kaksi kertomusta jotka ovat ikään kuin kaksi toisilleen vastakkaista esimerkkiä) ei ole yksi kertomus (“un conte”) ainakaan ennen kuin me osaamme lukea sitä suhteessa muihin, kenties myös siihen jollaisena me tätä kertomusta vääjäämättä toistamme (jo lukemalla sitä, omista lähtökohdistamme) ja ikään kuin siis jatkamme. Jokainen teksti muodostuu ristiviitteistä ja lainauksista, jo siksi, että jokainen teksti on kieltä, ja jokainen ensyklopedia on välttämättä epätäydellinen, epämääräinen ja kehämäinen, sillä, kuten Ikonen kertoo Diderot’n esittävän ensyklopedia-artikkelissaan aiheesta ‘Ensyklopedia’, “voidakseen antaa täydellisen kuvan inhimillisestä tiedosta Ensyklopedian olisi määriteltävä kaikki teoksessa käytetyt termit jäännöksettä”, mikä on toki mahdotonta, Diderot’n perustelun mukaan siksi, että “tietyt kielen perusyksiköt [...] jäävät välttämättä määrittelemättä, sillä niitä käytetään muiden termien määrittelyyn” (“Valistusensyklopedia,...”, 98). Valistusensyklopedian projekti jää lopulta avoimeksi ristiviitteiden järjestelmäksi vailla yhtä keskusta, viittaussuhteiden kehäksi joka joutuu lopulta aina lainaamaan sanansa ikään kuin muualta, sanat joilla on oma historiansa.
Jean-Jacques Rousseau Hermenonvillessä v. 1778. Tekijä: Dupréel, Mayerin mukaan. Lähde: Wikiaineisto.
Tulemme Diderot’n jälkeen hyvin toisenoloiseen valistusfilosofiin tai ‑kirjailijaan, Jean-Jacques Rousseau’hon (1712-1778). Rousseau’hon on ollut tapana liittää muuan valistusajan ja monen mielestä pikemminkin vastavalistuksen tunnuslause, nimittäin ”Takaisin luontoon”. Tätä tunnuslausetta, jota ei tiettävästi löydy sellaisenaan ainoastakaan Rousseaun tekstistä, ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti, kuten käy ilmi esimerkiksi Tutkielmaan ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista liitetystä huomautuksesta nro 9, jonka voi lukea melkeinpä julkisena vastauksena Voltairen Rousseaulle lähettämään kuuluisaan kirjeeseen (suom. Niin & näin 3/2001), johon Rousseau toki vastasi myös henkilökohtaisesti. Voltairehan sanoo, että luettuaan Rousseaun kuuluisan kilpakirjoituksen vuodelta 1750 lukijan tekisi mieli laskeutua neljälle raajalle. Kyseessä oli kirjoitus jolla Genevestä Pariisiin vaeltanut Rousseau osallistui Dijonin Akatemian jäjestämään kirjoituskilpailuun aiheesta ”Onko tieteen ja taiteen edistys jalostanut vai turmellut tapoja?”. Kysymystä olisi ehkä sopinut pitää retorisena, ainakin jos uskomme stereotyyppiseen kuvaan valistusoptimismista, mutta Rousseaupa otti kysymyksen vakavasti ja yllätti kaikki esittämällä, ettei tieteiden ja taiteiden kehitys suinkaan ole lisännyt mitään todelliseen onnellisuuteemme vaan päinvastoin turmellut tapamme, makumme, hyveemme, sielumme joiden olisi ollut parempi olla vailla sitä henkistä ja aineellista hyvää jonka edistys ja valistus on tuonut tullessaan. Mutta on huomattava, että Rousseau myös kysyy: ”Sanottaisiinko että tämä on juuri meidän ajallemme ominainen onnettomuus? Ei hyvät herrat; ne ikävyydet joihin meidän turhamainen uteliaisuutemme on johtanut ovat yhtä vanhat kuin maailma.” Toisaalta kirjeessään jolla hän kohteliaasti ja kunnioittavaan sävyyn vastasi Voltairen piikittelyyn, Rousseau myös kirjoittaa: ”Mitä minuun tulee, jos olisin vain seurannut ensi kutsumustani enkä koskaan olisi kirjoittanut, olisin varmaankin ollut onnellisempi. Samaan aikaan on kuitenkin niin, että jos kirjallinen sivistys [Rousseau käyttää sanaa les Lettres joka tarkoittaa paitsi kirjaimia ja kirjeitä, myös kirjallisuutta ja humanistisia tieteitä; tämän voinee tässä lyhyesti suomentaa ’kirjalliseksi sivistykseksi’ tai jopa lyhyesti ’sivistykseksi’] nyt äkkiseltään kerrassaan hävitettäisiin, minä joutuisin luopumaan siitä ainoasta nautinnosta mikä minulla vielä on jäljellä.” Tämä vaarallinen nautinto, kirjainten eli kirjoittamisen nautinto, on sittemmin osoitettu, Rousseaun omaa tekstiä läheltä lukemalla, tosiaankin ”yhtä vanhaksi kuin maailma”: toisin sanoen kirjaimet ovat jäännös jostakin mitä ei ehkä koskaan ollutkaan, ”ainoa nautinto mikä minulla vielä on jäljellä”, mutta samalla kaikkein alkuperäisin nautinto. Luonnontila ilman sivistystä, kulttuuria, kirjoitusta on pelkkä sepite, haavekuva nautinnosta jonka saavuttaminen kuitenkin olisi tosiasiassa vaarallisempaa kuin tämä kirjallinen haaveilu, sillä se tuhoaisi ”sen ainoan nautinnon joka […] vielä on jäljellä”: se olisi eräänlainen todellisuuden yliannostus joka hävittäisi haaveellisuuden rippeetkin.
Mainittu 9. huomautus on suomennettu, paitsi Ville Keynäsin toimesta sen alkuperäisessä yhteydessä Tutkielmassa ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista, myös kirjaan Mitä on valistus, jossa se on otsikoitu toimittajien toimesta juuri tuolla fraasilla ”Takaisin luontoon?”, mutta osuvasti kysymysmerkillä varustettuna. Sitä ”luonnontilaa” josta Rousseau tutkielmissaan puhuu, hän ei itse asiassa oleta historialliseksi joskus vallinneeksi todelliseksi asiaintilaksi tai tilaksi, johon meidän todella tulisi pyrkiä, vaan se on hänelle pikemminkin fiktio tai ideaalinen malli, jota vasten modernin länsimaisen ihmisen ongelmia voidaan peilata. Rousseau sanoo kirjeessään, jolla hän vastaa Voltairen ironiaan, että joskus on parempi olla vetämättä tikaria haavasta, jos sen pois vetäminen aiheuttaisi entistä suuremman vaaran haavoittuneen hengelle ja terveydelle. Ja koska Rousseaun ”luonnontila” on fiktio ja koska siihen vetoavat tutkielmat siis perustuvat tuollaiselle sepitteelle, on voitu kärjistäen sanoa, että siinä missä Rousseaun kirjeromaani Julie ou la nouvelle Héloïse on hänen paras yhteiskuntatieteellinen tutkielmansa, tutkielma Yhteiskuntasopimuksesta on puolestaan hänen paras romaaninsa.iii
Erään kirjallisuushistoriallisen johdantotekstin mukaan Rousseau on romantiikan edelläkävijä, “luonnon ja vaistomaisuuden ylistäjä. Samalla hän itse oli kuitenkin kaikkea muuta kuin vaistomainen ihminen. Hän haluaisi olla spontaani, mutta oikeastaan hän tarkkaili ja puntaroi itseään jatkuvasti”.iv Paul de Manille (Belgiasta Yhdysvaltoihin emigroitunut kirjallisuudentutkija, 1919-1983) Rousseau ei ole pelkästään romantiikan edelläkävijä vaan jo yksi romantikoista, ja peräti ”kenties kaikkein ’modernein’ romantikkojen joukossa”. Tällä huomautuksella ennakoin jo sitä monimutkaisuutta joka liittyy romantiikan ajan tai käsitteen rajaamiseen, mutta tuohon aiheeseen myöhemmin.
Rousseaun persoonallisuudesta ja elämästä puhuminen on sikäli paikallaan, että Rousseau todella toi 1700-luvun Eurooppaan omaelämäkerrallisen, tunnustuksellisen kirjallisuuden kirjoittamalla ennen kaikkea omat Tunnustuksensa, jotka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen 1782. Tästä teoksesta on ikävä kyllä suomennettu vain ”Valikoima otteita” eli lyhennetty laitos, josta on monessa kohdin lyhennetty kaikkein intiimeimpiä ja arkaluontoisimpia, mm. seksuaalisuuteen liittyviä tunnustuksia. Elinaikanaan hänet kuitenkin tunnettiin erilaisista kiistakirjoituksista (jo mainittu voitto kirjoituskilpailussa jonka aiheena tai pikemminkin retorisena kysymyksenä oli ”Onko tieteen ja taiteen edistys jalostanut vai turmellut tapoja?”, mihin Rousseau vastasi kieltävästi ja, kuten olettaa sopii, löi tietenkin koko valistuneen Ranskan ällikällä) ja myöhemmin sellaisista teoksista kuin Julie, ou la nouvelle Héloïse (1761, jota ei valitettavasti ole suomennettu) ja tuon paksun romaanin kanssa samoihin aikoihin kirjoitettu toinen järkäle, kasvatusopillinen tutkielma tai kertomukseksikin sanottu Émile eli kasvatuksesta (Émile ou de l’éducation, 1762). Muita merkittäviä ja myös suomennettuja teoksia ovat Yhteiskuntasopimuksesta eli valtio-oikeuden johtavat aatteet (1762) ja Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (1755). Jälkimmäisen kanssa samoihin aikoihin Rousseau kirjoitti myöskin melko kuuluisaa tutkielmaansa kielen alkuperästä, joka on sukua monille muille vastaaville tutkielmille 1700‑ ja 1800-luvuilla (kuten mm. Condillacin teos Kielen alkuperästä [1746], josta on suomennettu ote Nuoren Voiman Valistus-teemanumeroon), essee jota Rousseau ei kuitenkaan koskaan saattanut valmiiksi eikä julkaissut.
Rousseau on ilman muuta kokonaisen aikakauden isä ja myös epäsuora vaikuttaja Ranskan vallankumouksen aatteille, jotka siis pantiin käytäntöön seitsemän vuotta hänen kuolemansa (1782) jälkeen: tapaamme hänen nimensä jopa 1800-luvun alkupuolen runoudessa, sellaisissa suurissa runoissa kuin Friedrich Hölderlinin hymnit Der Rhein (1801) ja Rousseau (1800) ja Percy Bysshe Shelleyn viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt runo Triumph of Life (1822, julk. 1824). Sekä aikalaiset että jälkimaailma ovat kuitenkin panetelleet ja pilkanneetkin Rousseauta hyvinkin ankarasti, voisi sanoa että pikkukivien ohella kaikenlaista lokaa on heitetty Jean-Jacques-paran niskaan: vuonna 1945 brittifilosofi Bertrand Russell jopa väitti, ehkäpä hienoisessa voitonhuumassa, että siinä missä Franklin Roosevelt ja Winston Churchill ovat John Locken filosofian tulos, Rousseaun yhteiskuntafilosofian seurauksena on Adolf Hitler. Tällainen syy‑ ja seuraussuhteiden aprikointi tuntuu kyllä joskus vähän pöhköltä, kuten silloin kun 1700-luvun valistusajattelua syytetään modernista fasismista (eli miltei päinvastoin kuin Russellin pohdinnassa, jossa Rousseau edustaa niinsanotusti vastavalistusta ja on romantiikan ”isä”).
Rousseau on kotoisin Genevestä; hänen äitinsä menehtyi lapsivuoteeseen ja isä oli kelloseppä, joka karkotettiin kaupungista tappelunnujakan vuoksi, minkä jälkeen Jean-Jacques kasvoi maaseudulla sukulaisten hoivissa. Poika itsekin oli kiivas luonteeltaan ja tähän olivat kenties lääkettä hänen pitkät kävelyretkensä jollaisia hän harrasti koko elämänsä: tästä harrastuksesta kertoo myös hänen kymmeneen promenadiin jakautuva muistelmateoksensa Les rêveries du promeneur solitaire eli Yksinäisen kävelijän haaveiluja (julk. 1782). Tämän teoksen päättää lyhyt luku, kymmenes promenadi, jossa Rousseau palaa viidenkymmenen vuoden taa, vuoteen 1728 ja hetkeen jolloin hän tapasi 28-vuotiaan leskirouva Mme de Warensin ollessaan itse viidentoista vanha (hän sanoo itse olleensa ”en vielä seitsemäätoista”, mutta ei tosiaan ollut kuuttatoistakaan täyttänyt), hetkeen joka hänen omien sanojensa mukaan määräsi koko hänen loppuelämänsä kulun: seuraavana vuonna hän muutti asumaan lesken luokse tämän palvelijan ominaisuudessa ja vietti omien sanojensa mukaan elämänsä onnellisimmat neljä tai viisi vuotta tämän kanssa, ajanjakson joka oli hänelle ”kokonainen vuosisata elämää (un siècle de vie)”. Jos nämä proosakatkelmat, kymmenen promenadia lukisi kylmiltään ja ennen Tunnustuksia, saattaisi tuntua oudolta että kertoessaan juuri näistä muutamasta vuodesta rouva Warensin kanssa Rousseau kirjoittaa: ”J’engageai maman à vivre à la campagne.” (”Sain äidin lupaamaan että asuisimme maalla.”) Tunnustuksissa tämä sana ”maman” kirjoitetaan isolla ja se viittaa juuri rouva Warensiin, Mammaan josta lopulta tuli nuoren Jean-Jacques’in rakastettu.
Kun eron hetki muutaman vuoden jälkeen koitti, Rousseau vaelsi Pariisiin ja pääsi suuren valistusajattelija Voltairen sihteeriksi. Myöhemmin hänen välinsä tulehtuivat niin Voltaireen kuin muihinkin aikalaisvaikuttajiin, kuten Diderot’hon. Luettuaan sihteerinsä kilpakirjoituksen Voltaire tosiaankin kirjoitti jo mainitun piikikkään kirjeensä Rousseaulle, jossa hän muun muassa sanoo, että Rousseaun lukeminen saa hänet suorastaan haluamaan kävellä neljällä raajalla. Tälle Voltairen piikikkyydelle on helppo löytää retorinen termi: se on ironiaa. Mutta onko ironia omimmillaan sittenkään niin ilmeistä kuin Voltairen kuuluisassa kirjeessä? Rousseau vastaa Voltairen ja muiden poleemisten ja tarkoitushakuisten lukijoiden yksioikoisuuteen Tutkielmansa eriarvoisuudesta jo mainitussa yhdeksännessä huomautuksessa; hän vastaa myös niille jotka todella uskovat että ”pitäisi hävittää yhteiskunnat, poistaa raja sen väliltä, mikä on minun ja mikä on sinun sekä palata metsiin elämään karhujen kanssa”; hän nimittäin vastaa: ”Menkää metsään pois näkemästä ja muistamasta aikalaistenne rikoksia.” Mutta hän myös jatkaa:
Mitä tulee kaltaisiini ihmisiin, joiden halut ovat iäksi turmelleet alkuperäisen yksinkertaisuuden, jotka eivät enää voi saada ravintoaan ruohosta ja tammenterhoista eivätkä tulla toimeen ilman lakeja ja päämiehiä […]; kaltaisiini ihmisiin, jotka pyrkivät antamaan ihmisteoille alusta saakka siveellisen merkityksen, jota niillä ei muutoin enää ole ollut aikoihin. […] Lyhyesti: kaikkiin niihin, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että jumalallinen ääni on kutsunut koko ihmissuvun taivaallisten intelligenssien valoon ja autuuteen. […] He kunnioittavat sen yhteiskunnan pyhää sidettä, jonka jäseniä he ovat; he rakastavat kaltaisiaan ja palvelevat näitä voimiensa mukaan; he tottelevat omantunnontarkasti lakeja sekä ihmisiä, jotka ovat säätäneet lait tai panevat ne toimeen. Erityisesti he kunnioittavat niitä hvyiä ja viisaita ruhtinaita, jotka kykenevät estämään ja lievittämään sitä vääryyksien ja vitsauksien määrää, joka koko ajan uhkaa lannistaa meidät. Pelotta ja imartelematta he tunnustavat näille kaiken arvon ansaitseville johtajille näiden tehtävän valtavuuden ja velvollisuuksien ankaruuden lisäten näin heidän intoaan. Yhtä kaikki he halveksivat sellaista perustuslakia, joka pysyy voimassa vain niin monien kunnioitettavien ihmisten ansiosta. Heitä on sitäpaitsi enemmän toiveissa kuin todellisuudessa ja heidän kauttaan syntyy huolenpidosta riippumatta aina enemmän todellista pahaa kuin näennäistä etua. (Suom. Päivi Järvinen ja Markku Mäki, Mitä on valistus, 44-45.)
Mitä näistä loppusanoista sitten pitäisi ajatella? On paha mennä sanomaan, mitä niistä pitäisi ajatella, mutta näin minä ajattelisin: Rousseau tosiaankin antaa vapaat kädet (mitäpä muutakaan hän voisi?) niille, jotka todella haluavat palata ”takaisin luontoon”, ”metsiin elämään karhujen kanssa”, toivottaa vielä näille proto-hipeille hyvää matkaa: ”omaksukaa ikivanha alkuperäinen viattomuutenne uudestaan; se on teidän asianne.” (44.) Onko tässä ironiaa? Sen tulkitseminen jää lukijan asiaksi, tämäkin. Mutta toisaalta hän puhuu ”kaltaisistaan ihmisistä”, toisenlaisista idealisteista, jotka lopulta kuitenkin synnyttävät, sivistyksessään, yhteiskunnallisessa vastuuntunnossaan ja kirjallisessa kulttuurissaan joka on, kuten sanottu, nautinnoista viimeinen jota Rousseau ei toivoisi itseltään riistettävän, ”aina enemmän todellista pahaa kuin näennäistä etua”. Näennäinen etu: eikö sen piiriin kuulu juuri se sepitteellinen luonnontila, jota jotkut suuressa viattomuudessaan tai pikemminkin alkuperäisen viattomuuden kaipuussaan todella tahtoisivat tavoitella? Todellinen paha: eikö sen piiriin kuulu juuri se paha, josta Rousseau nuorempana puhui — ei, vaan sanalla sanoen kirjoitti — kilpakirjoituksessaan, eli se paha joka on seurausta tieteiden ja taiteiden, edistyksen ja sivistyksen viljelystä, kirjallisesta kulttuurista? Ironia on tässäkin kaksiteräinen miekka, ja joka miekkaan tarttuu (eli se joka on tunnistanut ja tunnustaa itselleen ja ihmissuvulle muunkin kutsumuksen kuin ”elää tämä lyhyt elämä rauhassa”) se miekkaan hukkuu, kuvaannollisesti puhuen. Tämä ironia on nimenomaan kirjallista ironiaa, eikä todellinen ironia säästä ketään, paitsi ehkä sen joka ei ironiaa ymmärrä ja jonka kutsumus on vain ”elää tämä lyhyt elämä rauhassa”. Kirjallista ironiaa se on siksi, että juuri kirjallisuus (sepite, fiktio, kirjoitus) tuottaa sen luonnontilan haavekuvan, jota kohti voi kilvoitella tuolla puolen ironian, ja toisaalta siksi, että tuottaessaan tällaisen haavekuvan kaltaista ”näennäistä hyvää” kirjallisuus tulee Rousseaun vakaumuksen, kenties suorastaan pakkomielteisen vakaumuksen mukaisesti tuottaneeksi enemmän ”todellista pahaa”. Todellista pahaa joka samalla kuitenkin on väistämätöntä seurausta nautinnoista viimeiselle, kirjoittamiselle, sepittämiselle, kirjalliselle haaveilulle joka tekee sellaisten ”kaltaisteni ihmisten”, kuten Rousseau sanoo, ”joiden halut ovat iäksi turmelleet alkuperäisen yksinkertaisuuden”, loppuelämästä elämisen arvoisen.
Toivottavasti tämä riittää todistamaan, miten paljon hienovaraisempaa kuin Voltairella on Rousseaun ironia, ja toki myös pessimismi (vrt. Candide ou l’optimisme).
Eräässä Esseensä kielen alkuperästä alaviitteessä Jean-Jacques Rousseau huomauttaa, ettei ole olemassa sellaista kirjoitusmerkkiä joka auttaisi tunnistamaan tekstissä ironian, ”silloin kun me emme saata sitä aistia äänenpainosta”. Mikään tarkemerkki ei korvaa äänenpainon, aksentin puuttumista, aksentin joka merkitsee yksilöllisyyden elämää puhutussa kielessä. Mutta mikä takaisi sen, että me tunnistamme ironian edes puheesta ja sen äänenpainoista? Ironian kohde tunnistaa sen usein vain viiveellä, jos sittenkään, ja puhuja itse voi olla sanoihinsa liittyvän ironian kohteena useammalla kuin yhdellä tavalla: se voi olla itseironiaa, mutta myös sellaista jonka huomaavat kaikki paitsi puhuja itse. Eikö ironiaa omimmillaan luonnehdi juuri hienovaraisuus eli se, että minkään välittömästi ilmeisen merkin tai äänenpainon ei tarvitse erottaa sitä ei-ironiasta? Mikä siis voisi lopulta vakuuttaa meidät siitä, ettei Rousseaun tekstin alaviitteestä löytyvä ironian tunnistamattomuutta koskeva sivuhuomautus ole sitä itseään, siis nimenomaan ironiaa? Rousseauta on pidetty fanaatikkona ja tosikkona, ei niinkään ironian taitajana — mutta ehkäpä meiltä hänen lukijoiltaan jää toisinaan jotakin huomaamatta?
Esimerkiksi kirjeromaani Julie ou la nouvelle Héloïse (1761) on oikeastaan täynnä erittäin hienovaraista ironiaa, vaikka jotkut ovat pitäneet sitä joko silkan tunteikkuuden tai intohimoisuuden sanansaattajana. Kirjailija esittäytyy ainoastaan näiden kirjeiden toimittajana, jonka käsiin ne ovat päätyneet ja joka on päättänyt ne julkaista, sillä ne kertovat jotakin tärkeää aikalaismoraalista; niinpä hänellä on myös mahdollisuus liittää kirjeisiin alaviitteitä, kommentoida kirjeitä ikään kuin hän todellakin olisi vain niiden toimittaja (tiedä vaikka olisikin?). Esimerkiksi kun Saint-Preux, toinen kirjan päähenkilöistä nimihenkilö Julien ohella, kirjoittaa Julielle rukoilusta ja sanoo, ettei suinkaan ole niin että Jumala vaikuttaa meihin ja muuttaa meitä kun me rukoilemme, vaan me itse muutumme (ei kääntyessämme, vaan) noustessamme hänen puoleensa, ”tomittaja” Rousseau lisää kohtaan alaviitteen jossa hän torjuu tämän ”harhaopin” ja toteaa sitten kuitenkin, että jotakin pohdittavaa täytyy jättää kyllä lukijankin osalle. Tämä on merkillinen ele, tottakai: ensin toimittaja-kirjailija suorasanaisesti tuomitsee henkilön teorian rukouksesta harhaoppiseksi, mutta sanoo sitten myös, että lukijan olisi kyllä osattava tehdä omat johtopäätöksensä eli tulla toimeen ilman tällaisia huomautuksia. Mutta eikö tämä päde edelleen myös näihin alaviitteisiin itseensä? Käänteisesti me siis voisimme päätellä, että huolimatta huomautuksesta, jonka tekijä esittää alaviitteessä tomittajan ominaisuudessa, me kenties voisimme sittenkin ottaa todesta ja tarkoituksellisena henkilö Saint-Preux’n pohdinnat? Itse asiassa tämän asian lopullinen päättäminen on mahdotonta, johtuen siitä merkillisestä sepittämisen rakenteesta jonka tällainen autenttiseksi kirjekokoelmaksi väitetty kirjeromaani muodostaa: me emme enää tiedä, mihin uskoa. Näin vastuu sepitteen ja toden rajaseudusta jääkin viime kädessä meille lukijoille, ja olemme ikään kuin pakotetut jatkamaan kertomusta tai muuntelemaan sitä sillä tavoin, mistä puhuin jo Teemu Ikosen Diderot-tutkimukseen vedoten.
Toisin sanoen Rousseau ei suinkaan aina liitä näitä huomautuksia kirjeisiin silloin, kun hän oletettavasti olisi eri mieltä niissä esitettyjen mielipiteiden kanssa, emmekä siis voi yksinkertaisesti samaistaa kirjeissä esitettyjä näkemyksiä Rousseaun näkemyksiin.v Mutta tämä on vielä monimutkaisempaa kuin miltä ensin näyttää: me emme aina tiedä edes sitä, tulisiko tällainen kommentti ottaa täysin vakavasti, vai olisiko kirjailija (sikäli kuin hän on kirjailija eli se joka on nämä kirjeet sepittänyt, eikä ainoastaan toimittaja) sittenkin ikään kuin salakuljettanut jotakin omista ajatuksistaan henkilöidensä kirjeisiin. On huomattava, että tällainen todellisen ironian mahdollisuus saattaa kuulua jopa Rousseaun kirjoituksiin ylipäänsä: ajatusten yksioikoinen toteuttaminen tai esimerkin noudattaminen tai sen kiihkeä torjuminen ovat yhtä lailla mahdollisia virheitä (nämä ovat siis virheitä joihin syyllistyisi yhtä lailla joku Hitlerin kaltainen diktaattori, sikäli kuin tämä ikinä todella luki Rousseauta, että Russellin kaltainen poleemikko joka kytkee Hitlerin Rousseau’hon ja asettaa näitä höyrypäitä vastaan jengin nimeltä ”good guys” joka sattuu koostumaan Ranskan ja muun mannermaan vapauttaneista anglosakseista).
Eräs hämmentävä esimerkki tällaisesta ironian mahdollisuudesta (ironia onkin ehkä omimmillaan aina vain ”mahdollista” eikä suinkaan ehdottoman todennettavaa siten, että voisimme varmuudella osoittaa tekstinpätkää ja sanoa: ”Tämä on ironiaa”) löytyy aivan Tunnustuksien sydämestä. Rousseaun naissuhteet ovat hyvin omalaatuisia nekin ja hän kertoo niistä hämmentävän avoimesti. Ennen näitä naissuhteita Rousseaulla kuitenkin oli tietosanakirjan mukaan ”nuoruudessa monenlaisia harrastuksia”, joista kyllä myös Tunnustuksissa kerrotaan. Esimerkki nuoren J.-J.:n harrastuksista 16- tai 17-vuotiaana, aikana jolloin hän oli jo tavannut Mme de Warensin eli Mamman mutta ei ollut vielä tämän palveluksessa, lyhennetään häveliäästi suomennosvalikoimassa suorasanaisen tekstin ulkopuolelle: ”Etsin synkkiä kujia, suojaisia piilopaikkoja, joista saatoin etäältä paljastaa itseni naisihmisille siinä tilassa, jossa olisin halunnut olla heidän vierellään. Paikka, johon heidän katseensa kohdistui, ei ollut rivo, enkä niin kuvitellutkaan; se oli pikemminkin naurun paikka. (Ce qu'elles voyaient n'était pas l'objet obscène, je n'y songeais même pas ; c'était l'objet ridicule.)” (III) Tämä kertoo jo jotakin Rousseaun muistelmien hämmentävästä avoimuudesta ja kaihtelemattomuudesta.
Luin aikoinaan Tunnustuksia jaksoittain suomeksi, jaksoittain ranskaksi. Olemassaoleva suomennos on ainakin minun pettymyksekseni yhä edelleen uusissakin painoksissa vain suomennosvalikoima, ”valikoima otteita”, jonka ulkopuolelle on lyhennetty muun muassa sellaiset kuuluisat mutta ”mauttomat” (kuten suomentaja Hagfors luonnehtii) tunnustukset, joissa yksityiskohtaisemmin tulevat ilmi ”hänen väkevä aistillisuutensa, hänen sairaalloisen vilkas eroottinen mielikuvituksensa” (kuten Hagfors edelleen luonnehtii): nyt me saamme tyytyä vain suomentajan referoimiin, yksikön kolmannessa persoonassa esitettyihin vihjauksiin.vi
Seitsemännessä kirjassa huomioni kiinnittyi tuttuun sanaan supplément. Tuo sana on tuttu Jacques Derridan kuuluisasta Rousseau-luennasta: supplément on keskeinen paitsi Rousseaun sanavarastossa, myös Derridan teksteissä. Palasin viimeksimainittuihin ja huomasin, että sama tekstikohta Tunnustuksissa on keskeinen Derridan luennassa:
Siitä lähtien olin ollut yksin; sillä olen aina tahtonut kaikki tai en mitään, enkä ole tyytynyt mihinkään väliasteeseen. Theresestä sain tarvitsemani korvauksen (Je trouvai dans Thérèse le supplément dont j'avais besoin); hänen ansiotaan on, että elämäni oli siksi onnellista kuin se tapausten kulkuun katsoen saattoi olla.
Paradoksaalista on se, että supplément (täydennys eli korvaus tai korvike) nimenomaan on Jean-Jacquesille ”väliaste kaiken ja ei-minkään välillä” (intermédiaire entre tout et rien), täyden läsnäolon ja tyhjän poissaolon välillä. Rousseaun julistus – ”kaikki tai ei mitään!” – on avoimessa ristiriidassa heti seuraavan lauseen kanssa, sillä Thérèsen asema on lauseen mukaan juuri olla ”sijaisena” kaiken ja ei-minkään välissä.
Tilanne on suurinpiirtein seuraava – eli ”tähän mennessä on tapahtunut”: erottuaan leskirouva de Warensista Jean-Jacques havaitsee löytäneensä Thérèsessä ”sijaisen” ”mammalle”, rva de Warensille, joka puolestaan on ollut Rousseaun todellisen, synnytyksessä kuolleen äidin ”sijainen”. ”Mamma”, joka on puolestaan hellitellyt kahdenkeskisessä pikku pelissä Rousseauta nimellä ”pikkuinen”, on ottanut Rousseaun poissaollessa siipiensä alle uuden suojatin, jonka seurauksena Jean-Jacques kokee menettäneensä ”ainakin osaksi sen sydämen, jonka luonto oli luonut minua varten”. Tai, aivan sananmukaisesti Rousseaun sanoja lainaten: ”Kohtalo” on ”vieroittanut” tuon sydämen Janne-Jaakko-paralta.
Myöhemmin Thérèse saa lempinimen ”täti”; ”la tante” on siis toinen nimi tälle korvikkeen korvikkeelle, täydennyksen täydennykselle.
Jean-Jacques on siis naissuhteissaan ilmeisen lapsellinen. Mutta toisin kuin Oidipus, Jean-Jacques on tietoinen ”kompleksistaan” (ennen kuin koko kompleksia on Freudin toimesta edes ”keksitty”): hän itse asiassa myöntää tilansa, myöntyy siihen. Hän pikemminkin kuvittelee rikkovansa perimmäistä tabua, ja tietää kuvittelevansa: ”aivan kuin olisin harjoittanut sukurutsaa”, ajattelee J.-J., kun hänen sukupuolisuhteensa ”mammaan” on todella toteutunut. Kauhu kuvitelmasta ja kauhu tietoisuudesta, joka koskee tuota kuvitelmaa, estävät häntä todella nauttimasta, tai myöntämästä nautintoa. Hän tekee jatkuvaa itseanalyysia pyyteestään (tai hänen toki paljon myöhemmin kirjoittamansa teksti tekee sitä hänen puolestaan, ”hänen” tahtomattaankin, ehkä), pyrkimyksestään korvata täytteellä täyteyden puute. Mamma ja täti ovat hänelle Iokastan eli äiti-vaimon kaksi astetta, jotka vastaavat epätäydellisesti hänen loputtomaan kysymykseensä alkuperästä. Vastaus lykkäytyy yhä, kun ”mamma” korvautuu tai täydentyy ”tädillä”; satunnaisen hairahduksen jälkeen Janne-Jaakon on kuitenkin aina palattava katuvana, ensin ”mamman”, sitten ”tädin” helmoihin. Molemmat ottavat aina tuhlaajapoika-oidipuksen suopeasti vastaan. Näin käy Mme de Warensin kanssa, kunnes tämä Mamma onkin yhtäkkiä ottanut uuden suojatin ”pikkuisensa” ollessa monen kuukauden mittaisella matkalla. Tämä nuori mies on peruukkimaakari eli parturi-kampaaja jonka Jean-Jacques muistaa kyllä nähneensä joskus jo ennen matkaansa; tekstissä on mainio sanaleikki koskien nuorukaisen ammattia: lause ”prétendant n’avoir point coiffé de jolies femmes dont il n’eût aussi coiffé les maris” ei suinkaan tarkoita että tämä hulttio olisi kammannut yhtä lailla kauniit naiset kuin näiden miehetkin, vaan että mies kerskuu kammanneensa kauniin naisen jos toisenkin sillä aikaa kun tämän mies on kannatellut aisaa; coiffer le mari nimittäin tarkoittaa, ei suinkaan aviomiehen kampaamista, vaan tämän pettämistä. Jean-Jacquesin mustasukkaisuus tuota ”äitelännäköistä venkaletta” kohtaan on tuskallista ja hellyyttävää kuin esikoisen häkellys uuden pienen veljen tai siskon tullessa perheeseen äidin poissaolon jälkeen. ”Osakumppani”, jota hänelle ”tarjotaan”, on inhosta huolimatta yritettävä toivottaa tervetulleeksi kuin pikkuveli, jota on koetettava ”kasvattaa ja sivistää”. Mamman uusi Pikkuinen (eli käytännössä rakastaja) peilaa kiusallisesti Jean-Jacquesin ja rva de Warensin suhteen omalaatuisuutta, joten oidipus päättää vaeltaa theebastaan edelleen, etsien yhä uusia korvikkeita, jolloin Thérèse tulee vastaan kuin tilattuna.
Rousseau kieltää tuntevansa (”tavanomaista” – aikuista) rakkautta Thérèseä kohtaan. Suhde muistuttaa taas äidin ja pojan – toisaalta kuitenkin myös isän ja tyttären – suhdetta: nyt asetelma on kuitenkin kääntynyt nurin. Nyt Rousseau laatii pelisäännöt: ”Minä ilmoitin hänelle heti, etten koskaan hylkäisi häntä enkä ottaisi häntä puolisokseni.” Strategiana näyttää olevan tilanteen kääntäminen loukatun omanarvontunnon kohentamiseksi. Rousseau myös koettaa ”kehittää hänen älyllistä sivistystään”; Mamman oppilaasta on tullut Thérèsen opettaja.
Siinä missä ”Janne-Jaakko” tunnisti suhtensa ”mammaan” jotensakin oidipaaliseksi (toki ilman tuota freudilaista termiä), on suhde ”tätiin” jotakin hieman vähemmän, ehkä, mutta toisaalta vähintäänkin yhtä outo ja mutkikas. Suhteessa Jean-Jacquesiin Thérèsessä on – ”Rousseaun” näkökulmasta – yhä tuota Iokastaa, mutta ehkä samalla, ja ehkä vielä enemmän, Antigonea, uskollista tytärtä, joka seuraa sokeaa isäänsä tämän kuolemaan asti, maanpakoonkin. Eroottisena kumppanina Thérèse on ”Rousseaulle” jokseenkin toisarvoinen. Lapsia sikiää kyllä, mutta ne eivät mitenkään sovi vallitsevaan tilanteeseen, joten ne toimitetaan Löytölastenseimeen, merkillisten ”parempi niille” ‑tekosyiden saattelemana. Ehkäpä Jean-Jacques voi näin kuvitella säilyttävänsä ikuisesti sen ”poikuutensa” josta hän kaihoisasti puhuu, ja samalla kuitenkin täyttävänsä loputonta poissaoloa sellaisen omalaatuisen logiikan suojissa, jota palvelee naisen nimeäminen ”mammaksi” ja toisen naisen nimeäminen ”tädiksi”. No, tällainen keittiöpsykoanalyyttinen näkökulma on mahdollinen ainoastaan siksi, että Rousseau kirjoittaa niin häkellyttävän avoimesti ja samalla tosiaankin jättää jotakin myös lukijan oivallettavaksi.
”Kohtalo oli riistänyt minulta, vieroittanut minusta, ainakin osaksi, sen sydämen jonka luonto oli luonut minua varten. Siitä lähtien olin ollut yksin; sillä olen aina tahtonut kaiken tai ei mitään, enkä ole tyytynyt mihinkään väliasteeseen. Thérèsestä sain tarvitsemani korvauksen, … (… car il n'y eut jamais pour moi d'intermédiaire entre tout et rien. Je trouvai dans Thérèse le supplément dont j'avais besoin…)”. Jean-Jacques siis toteaa näin jouduttuaan erilleen ”Mammasta” eli Mme de Warensista ja tavattuaan Thérèsen. Tämä on hänelle nyt kaivattu korvaus, korvike tai täydennys täydennysten ja korvausten ketjussa. Siis nimenomaan ”väliaste” kaiken ja ei-minkään välillä. Rousseaun julistus, jonka mukaan hän on aina tahtonut kaiken tai ei mitään eikä ole koskaan tyytynyt mihinkään väliasteeseen, on avoimessa ja suorastaan räikeässä ristiriidassa heti seuraavan lauseen kanssa, sillä Thérèsen asema on nyt olla juuri sijaisena täyteyden ja tyhjyyden välillä.
Mutta onko Rousseau yksinkertaisesti sokea tälle ristiriidalle vai ”tunnustaako” hän, tai tapahtuuko hänen kirjoituksessaan tietty tunnustus, ilman että sitä väännettäisiin lukijalle rautalangasta, kuten on tapana sanoa? Kuten Jacques Derrida, joka lainaa tuota tekstikohtaa tuoreeseen suomennosvalikoimaankin sisältyvässä luvussa ”Vaarallinen täydennys” (kirjasta De la grammatologie, 1967), kirjoittaa, ”kirjoittaja kirjoittaa sellaisessa kielessä ja logiikassa, joiden omaa järjestelmää, lakeja ja elämää hänen diskurssinsa ei määritelmän mukaan kykene täysin hallitsemaan”. Hän jatkaa, että ”luennan on aina tähdättävä tiettyyn kirjoittajalta itseltään havaitsematta jäävään suhteeseen, joka määrää, mitä osaa käyttämänsä kielijärjestelmän skeemoista hän hallitsee ja mitä ei”. Derridan ele tuon lainauksen yhteydessä on oudon kaksinainen. Toisaalta hän toistuvasti kyseenalaistaa tiedostetun ja tiedostamattoman, tahallisen ja tahattoman kategorioiden paikkaa luennassa. Mutta toisaalta hän väittää, että juuri lainatussa tekstikohdassa kaikki tapahtuu Rousseaun kannalta ”ikään kuin turvautuminen täydennykseen — tässä tapauksessa Thérèseen — pystyisi tyynnyttämään hänen väliasteisiin kohdistuvan kärsimättömyytensä”. Oletus näyttää siis olevan, että me kykenemme nyt havaitsemaan tuon kirjoittajalta itseltään havaitsematta jääneen suhteen, suhteen ”joka kriittisen luennan on tuotettava” (48-49). Mutta jos Rousseau käyttää kirjoittajana tiettyä kieltä ja logiikkaa ”ainoastaan antautumalla”, kuten Derrida kirjoittaa samassa yhteydessä, ”tietyllä tavoin ja tiettyyn pisteeseen saakka järjestelmän hallittavaksi”, kuka tai mikä oikeastaan on tuon käyttämisen ja antautumisen subjekti? Käyttämisen, joka voi olla samalla myös antautumista? Derrida puhuu tässä yhteydessä osuvasti siitä, miten subjekti tulee lauseen yllättämäksi ja siitä, miten ”lauseen oletettu subjekti sanoo ’täydennystä’ käyttäessään aina enemmän, vähemmän tai muuta kuin tahtoisi sanoa”. Mutta mikään ei takaa, etteikö ”Rousseau”, eli tuo lauseen oletettu subjekti, tai sitten Rousseau jonka mielenliikkeet ovat tietenkin tavoittamattomissamme, kuten Derrida itse painottaa, ja jotka on siten täydellä syyllä sulkeistettava luentamme ulkopuolelle, tässä jo vaivihkaa mutta samalla täysin kirjaimellisesti, näkyvästi tekstin pinnassa viittaa mainittuun antautumiseensa, joka siis tapahtuu ”tietyllä tavoin ja tiettyyn pisteeseen saakka”, ja samalla myös mahdottomuuteen hallita tahdonvaraisesti tiettyä täydennyksen ja korvauksen outoa logiikkaa (Rousseaun usein käyttämä sana supplément tosiaankin tarkoittaa sekä täydennystä että korvausta, jotka ovat periaatteessa loogisesti toisensa poissulkevia käsitteitä: jos jokin täydentää, se ei voi kokonaan korvata, ja jos jokin korvaa, se ei voi tulla korvattavan asian lisäksi ainoastaan täydentäen jotakin jo olemassaolevaa). Mikään ei takaa, etteikö yllätetyksi joutuminen ole se yllätys, jonka Rousseau jättää vuorostaan meille, kirjaamalla ja tunnustamalla sen täten samaan aikaan sekä täysin näkyvästi että täysin verhoutuneesti.
Rousseau on kirjoittajana kaikkea muuta kuin sokea ironialle, mutta kirjoittajana, kirjailijana hän myös altistuu huonolle lukutaidolle; niinpä hän kirjassaan Rêveries d’un proméneur solitaire kertoo päättäneensä kirjoittaa enää itseään varten, petyttyään karvaasti kanssaihmistensä ja lukijoidensa pahansuopuuteen ja enemmän tai vähemmän tahallisiin väärinymmärryksiin. Toisaalta, miksi hän kirjoittaisi itselleen kirjoittavansa itselleen, kirjoittaisi itsensä kirjoittamassa itselleen? Vainko nähdäkseen itsensä kuolleena, kuten hän Tunnustuksissa vihjaa, ja elääkseen siten uudelleen, vielä uudelleen, vielä kerran? Vai siten kuin Jonathan Swift, joka tunnustaa kirjeessään Popelle olevansa kyllä ihmisvihaaja, mutta rakastavansa silti Jussia, Petteriä, Tuomasta ja niin edelleen, eli kulloinkin yksittäistä ihmistä joka ei koskaan ole ainoastaan ihmissuvun edustaja. Siis ehkäpä sellaisia yksinäisiä, haaveellisiakin hetkiä varten jolloin lukija on yksin lukemansa kanssa ja ottaa vastuun, ottaa kantaakseen kirjoitetun kohtalon, eikä vielä pyri olemaan vaikkapa mielipidevaikuttaja joka kertoo kansalle miten tuhoisia seurauksia, mitä ”todellista pahaa” voi seurata vaikkapa juuri Rousseaun lukemisesta.
i Ensyklopedia kuitenkin vihjaa, miten lukija voi täydentää yksittäisten artikkelien tekstiä. Lukemisen mallin voi rakentaa ristiviittausten (renvois) pohjalta. Ristiviittaukset viittaavat mahdollisiin konteksteihin ja kytkentöihin (toisiin hakusanoihin, artikkeleihin, näkökulmiin, teorioihin), jotka asettavat neutraalilta tuntuvan artikkelin kriittiseen valoon. Ristiviittausten järjestelmä kyseenalaistaa yksittäisten tekstien auktoriteetin esittämällä, että ei ole olemassa luonnollista, tekijästään riippumatonta tai absoluuttista näkökulmaa. Ensyklopedian ristiviittaukset asettavat erilaisia ääniä rinnakkain ja näkökulmia vastakkain ratkaisematta niiden välisiä ristiriitoja. Tämä kutsuu lukijan ottamaan osaa ensyklopedisen tekstin tuottamiseen: hän voi luoda yhteyksiä artikkelien välille, kehitellä uusia perusteita ja ideoita näiden yhteyksien pohjalta. (Imitaation rajoilla, 23.)
ii Teksti jatkuu: ”Tämä ei ole totuus, joka edeltäisi teosta Jacques le fataliste tai olisi vain sille ominainen. Jacques le fatalisten loputtomasta lopusta voi johtaa ajatuksen kirjoituksen (jatkumisen) mahdollistavasta yleisestä toistettavuudesta, lainattavuudesta ja muunnettavuudesta, jota ei voi palauttaa tekstin ja toden mimeettiseksi suhteeksi.”
iii Paul de Man, Allegories of Reading, 159.
iv Tämä on lainaus Jyväskylän yliopiston Risto Niemi-Pynttärin ja Juha Tepon tekstistä, http://jt-www.arthis.jyu.fi/kirjallisuushistoria/index.php/14_valistus/3_ranskalainen_valistus/3_rousseau/.
v Rousseau, La nouvelle Héloïse, VI, 7 (1964, 684).
vi Jean-Jacques Rousseau: Tunnustuksia. (Les confessions, 1782, 1789.) (Valikoima otteita.) Suomentanut Edwin Hagfors. 3. painos: Gummerus, 1999.
