Wilhelm von Kaulbachin etsauksessa nuori Johann Wolfgang von Goethe luistelee Main-joen jäällä.
Vuoden 1857 modernistit, vanhat romantikot…: Flaubert (ks. m. tämä ja tämä) ja Baudelaire
Kun puhutaan saksalaisesta romantiikasta, olisi ensin puhuttava varsinaista romanttista liikettä edeltäneestä esi‑ tai varhaisromanttisesta kirjallisuudesta ja Sturm und Drang ‑liikkeestä, joka oli kyllä romantiikan edelläkävijä, mutta jonka edustajista kuuluisimmat, Goethe ja Schiller suhtautuivat itse romantiikan kouluun varsin penseästi.
J. W. v. Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) ja Friedrich Schillerin Rosvot (1781) kuuluvat tähän kirjalliseksi ”nuorisoliikkeeksi” luonnehdittuun ”myrskyn ja kiihkon” aikaan, joka sai nimensä F. M. Klingerin näytelmästä Sturm und Drang (1776). Myrskyyn ja kiihkoon liitetään muun muassa kiinnostus kansanlauluja ja keskiaikaisia balladeja kohtaan ja luonnon ihailu: nämä samat ulkoiset piirteet liitetään myös myöhempään romanttiseen suuntaukseen.
Goethe on mielenkiintoinen esimerkki niistä ristiriidoista, joita romantiikan aikaan liittyy, etenkin jos tuo aikakausi sittenkin ulotetaan hänen varhaisrunouteensa asti sillä verukkeella, että Goethen varhaistuotanto satuineen ja kansanlaulumaisine runoineen kyllä täyttää monet romanttisen kirjallisuuden ulkoiset tunnusmerkit. ”Klassinen on terveyttä, romanttinen sairautta”,i Goethe kuitenkin tokaisi.
Saksalaisen kirjallisuuden historian 1700-luvun loppu ja 1800-luvun alkupuoli on ollut tapana jaotella siten, että ensin tuli Sturm und Drang, ”myrsky ja kiihko” (n. 1770-1790) eli kirjallinen ”nuorisoliike” jonka piiriin Goethe lukeutui muutaman vuoden ajan, n. 1770-1774, Schiller hieman myöhemmin 1781-1787; sitten ns. Weimarin klassismi, jota on pidetty suorastaan vastareaktiona edelliseen; molempien, sekä myrskyn ja kiihkon että klassismin johtohahmoina pidetään Goetheä ja Schilleriä; sitten klassismin ja romantiikan väliin mahtuu vielä klassismin ja romantiikan välinen aika (tässä kirjallisuudenhistorioitsijalta eli tässä tapauksessa saksalaista kirjallisuudehistoriaa taulukoineen Gerhard Frickeltä lienee loppunut mielikuvitus kesken), johon on sijoitettu romaanikirjailija Jean Paul (Jean Paul Richter) ja lyhytproosan mestari Heinrich von Kleist; ja lopulta ns. varhaisromantiikka, Jenan piiri Schlegeleineen ja Tieckeineen; lopulta itse romantiikka ja toki vielä jokunen myöhäisromantiikkakin puhkesi kukkimaan itse varsinaisen romantiikan muka kuihduttua. Nämä periodirajaukset varhaisine ituineen ja myöhäisine rönsyineen kuuluvat kuitenkin nimenomaan Saksan kirjallisuudenhistoriaan. Brittein saarilla ja Ranskassa vastaava kronologia on toisenlainen. Puhutaan kuitenkin myös eurooppalaisesta romantiikasta erotukseksi amerikkalaisesta romantiikasta; tämä viimeksimainittu on amerikkalaisen kirjallisuuden ensimmäinen kultakausi, johon lukeutuvat mm. Viimeisen mohikaanin kirjailija J. Fenimore Cooper (jota Kansojen kirjallisuus arvostaa valtavasti eikä suinkaan lähinnä lastenkirjailijana), myöhemmin sellaiset suuret nimet kuin Emily Dickinson, Edgar Allan Poe, Herman Melville, Nathaniel Hawthorne ja Walt Whitman. Haluan kuitenkin palata aikaan ennen kuin alettiin ”tosissaan” puhua romanttisesta kirjallisuudesta, eli aikaan ennen Schlegelin veljesten ja Novaliksen läpimurtoa (1798-1800) ja aikaan ennen kuin Worsworth ja Coleridge Englannissa julkaisivat käänteentekevän yhteisen runokokoelmansa Lyrical Ballads (1798 / 2.p. esipuheineen 1800).
Puhuessani Laurence Sternestä otin esiin erään Johann Wolfgang von Goethen monista Sternen kirjoihin viittaavista katkelmista, joka kuuluu muistelma-, tai oikeastaan tarkemmin vielä matkakertomusluonteiseen Campagne in Frankreich ‑tekstiin, jossa Goethe kertoo vuonna 1793 tekemästään ranskanmatkasta. Goethen mukaan
Werther, ilmestyessään Saksassa [1774], ei suinkaan, vaikka niin sitä syytettiin, herättänyt sairautta, kuumetta, vaan se ainoastaan paljasti sen sairaalloisuuden, joka oli kätkeytynyt nuoriin sydämiin. Pitkänä ja onnellisena rauhan aikana oli Saksan omalla maaperällä ja kansallisen kielen puitteissa kehittynyt mitä parhaimmalla tavalla tietty kirjallis-esteettinen sivistys; tosin siihen heti liittyi, kun tämä tapahtui vain suhteessa sisäiseen elämään, tietty sentimentaalisuus, jonka alkuperä ja edistyminen täytyy lukea Yorick-Sternen vaikutuksen tiliin; vaikkakaan hänen henkensä ei leijunut saksalaisten yllä, he sitäkin elävämmin tahtoivat jakaa hänen tunteensa. Syntyi eräänlainen herkän kärsivä asketiikka, jonka oli sitten, koska meille ei ole annettu brittien humoristista ironian tajua, yleensä pilaannuttava tuskalliseksi itsensä kiusaamiseksi. Minä yritin itse päästä henkilökohtaisesti eroon tästä sairaalloisuudesta ja yritin esimerkkini avulla olla muille avuksi; se oli kuitenkin vaikeampaa kuin saattoi ajatella, sillä oikeastaan kaikki johti siihen, että jokaisen oli tultava itse itseään vastaan ja autettava itseään, jolloin mikään ulkomaailman tarjoama apu, oli se sitten tietoa, neuvoja, askareita, laupeutta, ei voinut tulla kyseeseen.ii
Wertherhän sai Saksassa aikaan jonkinlaisen omituisen muotiaallon: nuoret miehet pukeutuivat esikuvansa mukaisesti sinisiin housuihin ja keltaisiin liiveihin, ja aivan liian monet seurasivat esikuvaansa myös tekemällä itsemurhan.
Ironian käsite on myös nuoren Wertherin kohdalla keskeinen. Mainittakoon Nuoren Voiman ”Saksalainen romantiikka” ‑numerosta (4/97) löytyvä Nuoren Wertherin kärsimyksiä käsittelevä pikku kirjoitus, jota suosittelisin: kyseessä on Michel Ekmanin kirjoittama ja Janne Porttikiven suomentama ”Kuukauden klassikko” ‑sarjan essee, joka alkaa tilanteesta, jossa aikalaiset kokivat tulleensa petetyiksi Goethen muka käännettyä takkinsa ja muututtua ”radikaalista kuvienkaatajasta”, myrskyn ja kiihkon ”vapaasta runoilijasta” ja romantiikan edelläkävijästä ”ylhäiseksi virkamieheksi ja uushumanistiseksi klassisistiksi”. Jos vähän kärjistetään, niin Ekmanin esityksen pohjalta jo Wertherin kirjailija esittäytyykin viileän ironisena varoittavan esimerkin antajana. Esseen lopuksi Ekman toteaa Nuoren Wertherin kärsimyksistä:
Se mikä näyttää kritiikittömän myönteiseltä kuvaukselta tunteiden totaalisesta oikeutuksesta, muuttuu tarkemmin luettaessa viiltävän ironiseksi läpivalaisuksi ihmisestä, joka ei kykene ajattelemaan eikä elämään suhteessa toisiin ihmisiin ja tuhoutuu sen tähden.iii
En haluaisi tuputtaa mitään ”oikeaa lukutapaa”, mutta kieltämättä lukijalta vaatii tiettyä suurpiirteisyyttä jotta esimerkiksi Wertherin 12. elokuuta 1771 päivätyssä kirjeessä toistamat Albertille itsemurhan periaatteelliseksi puolustukseksi esittämänsä horjuvat ”vertaukset” menisivät täydestä. Niinkin merkittävä ja tarkasti lukeva kirjallisuudentutkija kuin Georg Lukácsiv menee tässä halpaan: juuri se Wertherin sofistinen vertaus, jonka viimeistään pitäisi soittaa kelloja, eli itsemurhaajan vertaaminen ”kansaan joka katkoo kahleensa”, on Lukácsille ikään kuin osoitus siitä, että Goethe on vallankumouksellisen Wertherin puolella ja ”rauhallisen tyyntä porvaria” Albertia vastaan. Nuo vertaukset eivät mene täydestä ystävä Albertille, joka on paitsi ”toden totta, paras ihminen auringon alla!” kuten Werther itse sanoo, myös Wertherin epätoivoisesti rakastaman Lotten sulhanen ja sittemmin aviomies. Tässä tilanteessa nuori Werther siis toteaa elämän mahdottomaksi.
En siis halua tuputtaa ironisen etäistä lukutapaa, mutta sekä omasta kokemuksestani eli muistaessani, miltä tuntui ensi kertaa lukea Nuoren Wertherin kärsimykset, että muilta kuulemani perusteella näyttää siltä, että Wertherin vaikutus nuoriin lukijoihinsa ei ole enää entisenlainen. Se kenties uhkaa jäädä nykylukijalle etäiseksi fossiiliksi, mahdollisesti juuri siksi, ettei siihen varsin modernilla tavalla kuuluvaa, ironista etäisyyttä havaita ja ymmärretä. Uudelleen Wertheriä lukiessani pidin siitä paljon enemmän kuin ensimmäisellä kerralla vuosia aiemmin, mutta ymmärsin myös paremmin, miksi en siitä ensi lukemalta alkuunkaan pitänyt. Tuolloin en käsittänyt sen ironiaa: nyt kun minulla on siitä jonkinlainen aavistus, epäilen että romaanissa vieroksuttaa juuri tuon ironisen etäisyyden aikaansaama epäaitouden, keinotekoisuuden tuntu, siis naiivin vilpittömyyden puute. Nuoret miehet ovat nyttemmin mahdollisesti parantuneet kuumeestaan ja vaistoavat ajoissa, jos heitä yritetään pistää alta lipan.
Ehkäpä Goethe ajatteli, että on virhe lukea Wertheriä ”romanttisesti” eli liian kirjaimellisesti, sairaalloisesti samaistuen; mutta tällainen ajattelutapa olisi nimenomaan romanttisen ironian sivuuttamista ja siten romantiikan täydellistä väärinymmärtämistä, liian kirjaimellista lukemista. Goethe itse kirjoitti vuosikymmeniä Wertherin julkaisun jälkeen:
Paljon puhuttu Wertherin aika (Wertherzeit) ei, kun sitä tarkemmin katsoo, kuulu niinkään maailmankulttuurin kehityskulkuun, vaan jokaisen yksilön elämänkulkuun, jokaisen joka joutuu, synnynnäisine vapaine luonnontunteineen, löytämään itsensä vanhaksi käyneen maailman puristavista muodoista ja sopeutumaan niihin. Estetty onni, pidätetty toiminta, vapauttamattomat toiveet eivät ole tuollaisen aikakauden puutteita, vaan ne kohtaavat jokaista ihmisyksilöä, ja olisi ikävää, ellei itse kullakin olisi elämässään sellainen kausi (Epoche), jolloin Werther osuisi hänen kohdalleen, aivan kuin se olisi juuri hänelle kirjoitettu.v
”Profeetallista” tällainen tilapäisrunous olisi juuri siksi, että sen on tarkoitus osua tulevan lukijan kohdalle ikään kuin ennalta määrättynä, kohtalona joka on kirjoitettu eräästä yksityisestä todellisuudesta lähtien juuri sitä yksityistä todellisuutta varten, joka romaanin kohtaa lukijansa muodossa. Mutta ehkä tämän profetian ajan olisi syytä osua, ei niinkään siihen Wertherin aikaan jossa tämä nuori kaunosielu on herkimmillään ja alttiimpana vaikutukselle, vaan hieman myöhempään hetkeen, jolloin lukija osaa suhtautua omaan (aikaisempaan) itseensä ironisesti.
i Sit. Michel Ekman, ”Kuukauden klassikko: Johann Wolfgang von Goethe, Nuoren Wertherin kärsimykset”, suom. Janne Porttikivi, Nuori Voima 4/97, s. 39.
ii Goethes Werke, Bd. 10, Hamburg, 1953, 321-322.
iii Nuori Voima 4/97, s. 39-40.
iv Georg (György) Lukács, Deutsche Literatur in zwei Jahrhunderten, Neuwied: Luchterhand, cop. 1964, s. 61.
v Sit. Lukács, op. cit., 66.