Samuel Beckett, E. S. Valtmanin karikatyyri (1969)
James Joycesta tarjoutuisi useita aasinsiltoja Samuel Beckettiin: molemmat olivat alunperin irlantilaisia ja molemmat vapaaehtoisessa maanpaossa Pariisissa, jossa Beckett itse asiassa toimi Joycen sihteerinä kun tämä kirjoitti Finnegans Wakea. Kerrotaanpa myös, että Joycen tytär Lucia oli ihastunut Beckettiin, joka ei kuulemma tästä kuitenkaan pahemmin piitannut.
Samalla kun siirrytään yhdestä irlantilaisesta toiseen, Joycesta Beckettiin, siirrytään kuitenkin myös englanninkielisestä kirjallisuudesta ranskankieliseen, sillä Beckett kirjoitti merkittävän, ehkä merkittävimmän osan tuotannostaan ranskaksi. Aion nyt sanoa vain muutaman sanan nimenomaan draamasta En attendant Godot (1951, esitetty Suomessa nimillä Huomenna hän tulee, Godot, Godot’ta odotellessa, Godota odottaessa).
Nuori Voima on omistanut numeronsa 6/02 Becketille. Teemu Ikonen toteaa pääkirjoituksessaan:
Samuel Beckettiä on joskus syytetty formalistiksi ja nihilistiksi, jonka sanaleikit ajautuivat väistämättä inhimilliseen umpikujaan. Toisaalta, tämän syytöksen eräänlaisena kääntöpuolena, Beckettiä on ylistetty suureksi humanistiksi, olemassaolon merkityksettömyyden analyytikoksi ja jopa ansiokkaaksi vanhenemisen kuvaajaksi. (3)
Poimimme sanat nihilismi ja inhimillinen: niitä on vaikea pitää erossa toisistaan. Syntyköön tästä epätäydellisestä anagrammista uudissana inhimilismi.
Entä pessimismi josta Beckettin yhteydessä puhutaan? Erkki Vainikkala toteaa esseessään "Beckett – epäonnistumisen kirjailija", että Beckett harjoittaa paitsi pessimismiä myös "pessimismin koomista rikkomista". Ja edelleen: "Vaikka kielen elämä oli rikkonaista, se oli aikaansaavaa ja välillä myös hauskaa." (4) Merkillinen imperfekti: voisi kuvitella että tässä puhutaan vaikkapa Beckettin elämästä vaikka puhutaan kielen elämästä. Erkki Vainikkalaa kirjoittaa, edelleen: "kirjoittaminen jostain kielen ulkopuolisesta 'aiheesta' nykäisee myös kohteensa sijoiltaan." Hän lisää: "Ei ole mahdollista sanoa jostakin jotakin, vaan pelkästään jotakin." Siis sanoisimmeko: pessimismin mimesis johtaa vain mimesiksen pessimismiin? Pessimismi ei ole viimeinen sana, vaan viimeinen sana pessimismistä on pessimismi. Toisin sanoen oletus, että voimme sanoa pessimismistä jotakin merkityksellistä ja mielekästä, on liian optimistinen... ja samalla liian pessimistinen, koska se tarkoittaisi leikin loppua?
"Kun me syytämme Beckettiä pessimismistä," sanoo näytelmäkirjailija Peter Brook, "meistä tuleekin Beckettin henkilöhahmoja vangittuna Beckettin näyttämölle" (The Empty Space, 1968). Aristoteeliseen tapaan Brook näyttää uskovan teatterin puhdistavaan, katarttiseen voimaan. Hänen mukaansa Beckettille on omiaan sellainen yleisö joka ei välittömästi ryntää pystyttämään älyllisiä raja-aitoja ja analysoimaan teoksen sanomaa, mutta poistuu sen sijaan salista merkillisen, irrationaalisen ilon vallassa, keventynein sydämin.
Tämä on mielestäni merkittävä havainto, ottaen huomioon että Beckettiä kait yleisesti pidetään "vaikeana" kirjailijana joka vaatii tinkimättömän älyllistä analyysia. "Sanoman" pakonomainen ymppääminen ei kuitenkaan välttämättä ole oikea, eikä edes "älykäs" tapa lähestyä vaikkapa Huomenna hän tulee ‑näytelmää.
Tutkija John Fletcher tiivistää Godot’n tapahtumat seuraavasti:
Eräänä iltana, yksinäisen maantien varrella, lähellä puuta, kaksi vanhahkoa miestä, puoliksi kulkureita puoliksi klovneja, odottaa henkilöä nimeltä Godot, joka on, kuten he uskovat, antanut ymmärtää, että heidän kärsivällinen odotuksena sovitussa kohtauspaikassa palkitaan. Nämä kaksi, Estragon ("Gogo") ja Vladimir ("Didi"), eivät oikeastaan tiedä millaisen muodon Godot'n kiitollisuus tulee saamaan, eivätkä sitäkään, ovatko he varmasti, odottamaansa tapaamista ajatellen, oikeassa paikassa oikeaan aikaan. He kuluttavat aikaansa miten parhaaksi näkevät, kunnes jotakin tapahtuu: heidän luokseen saapuu paikallinen maanomistaja Pozzo, joka on matkalla markkinoille myymään orjansa nimeltä Lucky. Pozzo viipyy hetken Estragonin ja Vladimirin luona, nauttii lounaansa heidän läsnäollessaan ja jopa tarjoaa heille luita, jotka hänen palvelijansa on juuri torjunut, lopulta vieläpä kiitollisena heidän seurastaan pistää Luckyn tanssimaan heille ja ajattelemaan ääneen. Kaikki kolme kiihtyvät Luckyn esityksen älyllisestä sisällöstä siinä määrin, että he käyvät hänen kimppunsa ja hiljentävät hänet. Hieman tämän jälkeen Pozzo jatkaa matkaansa, ajaen Luckya edellään. Estragon ja Vladimir eivät ehdi olla kahden kesken kuin muutaman tuokion, kun pieni poika saapuu heidän luokseen, välittäen tiedon, että herra Godot "ei tule tänä iltana, mutta huomenna aivan varmasti". Poika jatkaa matkaansa, äkkiä tulee yö, ja harkittuaan hetken aikaa hirttäytymistä, miehet päättävät lähteä tiehensä, eivätkä kuitenkaan liikahda paikoiltaan, ja esirippu laskeutuu.
Esirippu nousee seuraavan päivän myötä ja näyttämö on täsmälleen sama, lukuunottamatta puuhun puhjenneita muutamaa lehteä. Estragon liittyy Vladimirin seuraan näyttämöllä ja tapahtumat seuraavat toisiaan hyvin samanlaisina kuin aiemmin, sillä erotuksella, että Pozzon ja Luckyn saapuessa jälleen näyttämölle (suunnasta, minne he poistuivat ensimmäisessä näytöksessä), käy ilmi, että Pozzo on sokeutunut ja Luckysta on tullut mykkä. Sen jälkeen, kun kaikki neljä ovat horjahtaneet toistensa päälle yhdeksi mylläkäksi ja onnistuneet jotenkin taas nousemaan jaloilleen, Pozzo raivostuu Vladimirin esitettyä aikaa koskevia kysymyksiä ja julistaa mylvien, että elämä itse on ainoastaan ohimenevä hetki. Pozzo jatkaa matkaa, ajaen Luckya edellään, suuntaan josta he ensimmäisessä näytöksessä saapuivat näyttämölle. Jälleen kuluu pieni hetki, poika saapuu toisen kerran, välittääkseen jälleen saman viestin kuin edelliselläkin kerralla. Aurinko laskee, kuu nousee äkisti, miehet suunnittelevat taas itsemurhaa, kuitenkin kovin päättämättöminä, aikovat sitten lähteä, mutta jäävät jälleen liikkumattomina paikoilleen, ja esirippu laskeutuu. Näin päättyy näytelmä, jossa, kuten muuan kriitikko nokkelasti mutta virheellisesti totesi, mitään ei tapahdu, vieläpä kahteen kertaan.
– John Fletcher, "Bailing Out the Silence", teoksessa Harold Bloom, toim., Samuel Beckett’s Waiting for Godot (New York: Chelsea House, 1987), 11-22, tässä s. 11-12. Suom. P.R.
Muistakaamme modernismiin liitetty "epistemologinen intressi" eli tietoon ja nimenomaan tiedon puutteeseen ja ratkaisun lykkäykseen, usein loputtomaan lykkäykseen kohdistuva huomio. Tiedollisen intressin kannalta Godot’n voisikin nähdä modernistisena teoksena par excellence. Kysyisimmekö kuitenkin, kuka tai mikä on Godot? Kuka on Godot näytelmässä En attendat Godot, näytelmässä tai näytelmän ulkopuolella, eli sananmukaisesti Godot’ta odottaessa -näytelmän Godot, tämä "hän" joka (mukamas) "huomenna tulee"?
Uuden romaanin keskeinen kirjailija ja tuon suuntauksen manifestin Pour un nouveau roman (1963) laatija Alain Robbe-Grillet toteaa asian joka näyttää itsestään selvältä: "Godot, c’est Dieu." Godot – sillä sisältyyhän tuohon erisnimeen Jumalaa tarkoittava erisnimi Beckettin äidinkielellä – on Jumala. Se Godot jota Gogo ja Didi, tuo veikeä parivaljakko joka muistuttaa Buster Keatonin ja Chaplinin varhaisia mykkäkomediain kulkureita ja kadunmiehiä, tai populaariteatterin vaudeville-hahmoja, on tietenkin Jumala.
Vai onko sittenkään? Ehkäpä Godot on Kuolema? Näinkin on aprikoitu. Puhuvathan Gogo ja Didi jatkuvasti hirttäytymisestä, mutta jättävät asian puheen asteelle, tai siirtävät itse teon aina huomiseen. Kenties nämä selitykset Godot’lle ovat kuitenkin vieraita Beckettin draaman todellisuudelle? Vieraita sille näyttämölle jolla Gogo ja Didi odottavat Godot’ta, joka aina vain "huomenna tulee"? Robbe-Grillet itse kirjoittaa, ettei tästä asiasta ole muuta sanottavaa, kuin että "Godot, se on se henkilö jota kaksi kulkuria odottaa tien pientareella, eikä hän koskaan tule". Robbe-Grillet'n heitto, "Godot, c’est Dieu", osoittautuu siis retoriseksi. Robbe-Grillet kirjoittaa:
Mitä tulee Gogoon ja Didiin, he kieltäytyvät vielä itsepintaisemmin jokaisesta muusta merkityksestä kuin kaikkein latteimmasta, kaikkein välittömimmästä: he ovat ihmisiä [ce sont des hommes]. Ja heidän tilanteensa tiivistyy siihen yksinkertaiseen toteamukseen, jonka tuolle puolen emme näytä pääsevän: he ovat siinä, he ovat näyttämöllä [ils sont là, ils sont sur la scène]. (Pour un nouveau roman, 98.)
Kun Robbe-Grillet sanoo lakonisesti "he ovat siinä [ils sont là]", on huomattava että hän itse asiassa aloitttaa esseensä viittaamalla Heideggeriin. Heideggerin mukaan (kuten Robbe-Grillet asian muotoilee) ihmisen kohtalona on olla täällä, olla siinä: "La condition de l’homme, dit Heidegger, est d’être là" (95). Tämä huomio ei ole mielestäni lainkaan hullumpi. Heideggerin filosofiassa "täälläolo" tai "paikallaolo", Dasein, ei ole niinkään staattista "tässä ja nyt" -olemista, vaan pikemminkin ekstaattista suuntautumista tulevaan. Se on myös "kuolemaa-kohti-olemista (Sein-zum-Tode)" eli "loppua-kohti-olemista (Sein-zum-Ende)". Tämä ei suinkaan tarkoita jonkin tapahtuman odottamista, vaan pikemminkin tulevaan suuntautumisen tyhjää muotoa: odotetaan jotakin mitä ei oikein voi odottaa. Odotetaan itse mahdotonta: kuolemassa kysymys on "täälläolon mahdottomuuden mahdollisuudesta". Toisin sanoen siitä, että minä hyvänsä hetkenä, vaikkapa huomenna, täälläolo voi käydä mahdottomaksi, ilman että me voisimme kokea tuota täälläolon viimeistä rajaa itse, henkilökohtaisesti.
Rajallisena olentona ihminen ei voi tavoittaa sitä mikä tekee hänestä rajallisen, kuolevaisen olennon, sitä mikä asettaa hänet hänen rajoihinsa. Yksilöllisiin rajoihinsa, jotka ovat samalla kenen tahansa rajat, tiedosti "kuka hyvänsä" tämän tai ei. Tuota rajaa, rajaa yksikössä ja yksilön rajaa, sitä mikä tekee yksilön, rajaa yksilön tekemättä hänestä kuitenkaan itseriittoista kokonaisuutta, subjektia joka voisi olla kokonaisuudessaan itselleen läsnä, kutsutaan kuolemaksi. Se on kuitenkin loppuun asti vetäytyvä loppu, loputon loppu, sellainen joka voi toteutua ainoastaan odotuksena, loputtomana lykkäyksenä, loppua-kohti-olemisena.
Odottavatko Gogo ja Didi siis tavallaan itseään? Godot, joka "huomenna tulee", jos tulee, aina vaan huomenna eikä kenties koskaan, voisiko "hän" olla Gogo, Didi itse? Eikä kuitenkaan "itse", "minä" vaan "hän"?
Tässä mielessä Godot siis olisi Kuolema, niinkö? Ei ehkä sittenkään. Vladimir eli Didi vastaa toverinsa kysymykseen, "Entä jos hän tulee huomenna", toteamalla "silloin me pelastumme". Ei ole siis syytä vielä hirttäytyä, ei vielä tänään. Kenties huomenna, ellei Godot tulekaan. Kenties.
Onko Godot siis Jumala? Me emme tiedä. Me emme tiedä Godot’sta muuta kuin että hän on se, joka tulee huomenna, jos tulee. Hän on se, jota Estragon ja Vladimir eli Gogo ja Didi odottavat. Mutta tämä koko draama on riisuttu paljaaksi määrätyistä merkityksistä: kysymys on ihmisistä jotka odottavat ja tuosta odotuksesta itsestään. Ja toistosta. Godot on siis "näytelmä, jossa, kuten muuan kriitikko nokkelasti mutta virheellisesti totesi, mitään ei tapahdu, vieläpä kahteen kertaan"; tuo "kahteen kertaan" toistuu jopa päähenkilöiden lempinimissä: Go-go, Di-di.
Godot, se Godot jota näytelmässä odotetaan tai tuo näytelmä itse, En attendant Godot eli Huomenna hän tulee, ei ole mikään vertauskuva. Ei Kuoleman eikä Jumalan vertauskuva. Sanoessani näin viittaan Beckettin omiin sanoihin, Erkki Vainikkalan suodattamina: "hänen [siis Beckettin] omien sanojensa mukaan [tuon näytelmän] menestys perustui täydelliseen väärinkäsitykseen, kun sekä yleisö että kriitikot vänkäsivät näytelmään symbolisia ja allegorisia merkityksiä, vaikka se nimenomaan pyrki välttämään määrittelyä." (6)
Kuten Erkki Vainikkala erinomaisessa Beckett-esseessään huomauttaa, "metaforan tyhjä tila tarjoaa summattomia mahdollisuuksia löysiin metaforisiin ja metafyysisiin tulkintoihin — sama pätee Kafkaan" (6-7). Tosin itse muotoilisin tämän uudestaan, ottaen huomioon että Vainikkala itsekin toteaa ettei metaforan käsite sovi Beckettiin lainkaan, siten että metaforasta vapaa tyhjä tila tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia epämääräisiin metaforisiin ja metafyysisiin tulkintoihin, niin Beckettistä kuin Kafkastakin.
Filosofi Alain Badiou kirjoittaa:
Beckettiä on esitettävä väkevästi pelleillen, perinnäisten näyttämötyyppien pysyvää totuutta noudattaen, ja ainoastaan siten voidaan nähdä komiikan todellinen päämäärä itse teossa: kysymys ei ole symboliikasta, ei naamioidusta metafysiikasta, eikä irvailusta senkään vertaa, vaan voimallisesta rakkaudesta inhimilliseen itsepintaisuuteen, uupumattomaan tahtoon, ihmisyyteen koko paljaaksiriisutussa pahanilkisyydessään ja jääräpäisyydessään. [Il faut jouer Beckett dans la plus intense drôlerie, dans la vérité constante des types théâtraux hérités, et c'est alors seulement qu'on voit surgir ce qui de fait est la vraie destination du comique : non pas un symbole, non pas une métaphysique déguisée, encore moins une dérision, mais un amour puissant pour l'obstination humaine, pour l'increvable désir, pour l'humanité réduite à sa malignité et à son entêtement.] (Alain Badiou, Beckett: L’increvable désir [Paris: Hachette, 1995], cit. maremurex.net.)
ó
Teatteriarvostelu vuodelta 1955 (The Guardian).
ó
Alla edustava ote Beckett on Film -sarjaan kuuluneesta Waiting for Godot -taltioinnista.
Vladimir: Barry McGovern. Estragon: Johnny Murphy. Ohjaus: Michael Lindsay-Hogg. Tuotanto: Colgan & Alan Moloney / RTÉ (Irlanti), Channel 4 (Iso-Britannia), Irish Film Board.
ó
Asiaa tohtorille?