Romantiikan jälkeen?
Ilja Repin, 1891

Ilja Repin: Tolstoi lepää metsässä (1891)


Luennot, luennat:

  1. Romantiikan aika
  2. "Modernein viktoriaaninen romaani": Emily Brontë, Humiseva harju
  3. Vuoden 1857 modernistit, vanhat romantikot…: Flaubert (ks. m. tämä ja tämä) ja Baudelaire
  4. "Psykologinen realismi": Tolstoi, Anna Karenina
  5. "Modernismi ja myytti": Joyce, Odysseus
  6. "Eksistentialistinen romaani": Camus, Sivullinen
  7. "Realismeja" / "Romantiikan jälkeen — barokki?": Morrison, Minun kansani, minun rakkaani

Muita aihepiiriin kuuluvia tekstejä (luentoja aiemmilta vuosilta):

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-77)

Luennon 2 aiheena »Psykologinen realismi»

Anna Kareninan incipit kuuluu maailmankirjallisuuden kuuluisimpien alkulauseiden joukkoon: »Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.»[A→] Samaan aikaan tämä aloitus on väitteenä niin vähän itsestään selvä, että se on saanut ainakin eräältä suurpiirteiseltä tai huonomuistiselta mainostoimittajalta osakseen omanlaisensa kaltoinkohtelun: »Jokainen onnellinen perhe, on omalla tavallaan onnellinen — näin on eräs kuuluisa kirjailija joskus todennut» (ote erään perheauton mainoksesta). Tosiaankin — miten niin jokainen onnellinen perhe on muka samalla tai samankaltaisella tavalla onnellinen? Onneksi meidän ei tarvitse tyytyä moiseen väitteeseen, vaan voimme ehkä jopa odottaa tämän tiiliskiviromaanin ennen pitkää perustelevan, miksi väite pitäisi paikkansa. Kyseessähän ei nimittäin ole itsenäinen mietelause, aforismi, vaan valtavan laajan kirjallisen teoksen yksityiskohta. Eri asia sitten on, onko oikein odottaa romaanin muodostavan argumentin tukeakseen tiettyä yksityiskohtaa, olkoonkin vaikka sitten väitelausetta.
Tällä luennolla onkin tarkoitus puhua realismista, erityisesti niin sanotusta psykologisesta realismista, yksityiskohdista ja yksityiskohtaisesta esitystavasta, muutamalla sanalla myös väittelyistä ja argumenteista, tietystä vastakkainasettelusta erilaisten esitystapojen tai diskurssien välillä, sellaisena kuin tämä vastakkainasettelu tematisoidaan Anna Kareninan sivuilla. Sanoista ja sanomattomasta, sillä tämäkin vastakohta saa temaattisen painon tässä romaanissa. Ja kimmeltävistä kuuran hileistä turkismuhvilla.
Nuo alkusanat joka tapauksessa tavallaan jo valmiiksi jakavat romaanin päähenkilöt — ehkä pikemminkin pariskunnat kuin perheet — kahteen tyyppiin: on Anna Karenina, tämän petetty aviomies Karenin ja rakastaja kreivi Vronski, jotka kuuluvat näihin onnettomiin, ja toisaalta Konstantin Levin ja tämän rakastettu Kitty, jotka muodostavat lopulta varsin onnellisen ydinperheen.

Psykologinen realismi ja »detaljin ylenpalttisuus»

On helppo ajatella, kuten suomentaja Esa Adrian on esipuheessaan Tolstoin Sotaan ja rauhaan kirjoittanut, että »vaikka me yhä voimme kukin mielemme mukaan pysähtyä ihastelemaan [...] jotakin erikoispiirrettä tai osa-aluetta [...], hartaimman kunnioituksemme ja ihailumme on kohdistuttava itse kokonaisuuteen». [B→]
Tolstoin teoksien katsotaan edustavan psykologista realismia, tyylisuuntaa jonka »käyttöön ja sen menetelmän perustaksi» Nikolai Gogol asetti »detaljin ylenpalttisuuden», kuten Esa Adrian mainitussa esipuheessaan toteaa (ibid.). Mitä detalji tai yksityiskohta sitten tarkoittaa? Adrian näköjään tarkoittaakin yksityiskohdilla tai detaljeilla »jotakin erikoispiirrettä tai osa-aluetta», niin kuin hän sanoo, Tolstoin romaanin »ihmiskuvausta, menetelmää jolla Tolstoi välittää historianfilosofiansa, henkilöhahmojen ajattomuutta, kirjailijan ehtymätöntä elämänviisautta» (ibid.). Nämä tuntuvat kuitenkin olevan vielä pikemminkin sellaisia yleisiä muotoja, linjoja tai kokonaisuuksia, joihin varsinaiset yksityiskohdat sijoittuvat: puhuakseen vaikkapa henkilöhahmojen ajattomuudesta olisi otettava esimerkkejä, näytettävä yksityiskohtien kautta se mikä tekee tietystä henkilöhahmosta »ajattoman». Itse kun ajattelen yksityiskohtaa, detaljia, ajattelen vaikkapa lumikiteitä joita muuan Anna Kareninan päähenkilöistä, Kitty, puistelee muhviltaan luistinradalla aurinkoisena pakkaspäivänä — palaamme tähän kohta.
Yksityiskohdat ovat ehkä ylipäätäänkin jotain kaunokirjallisuudelle ominaista ja jopa olennaista: sinänsä merkityksettömät yksityiskohdat, jotka tuntuvat ihmeellisellä tavalla lukiessa hyvin merkityksellisiltä, ilman että täysin tietäisin miksi, ja ilman että heti haluaisin ympätä niille jotakin niinsanotusti vertauskuvallista merkitystä. Monitahoista taideteosta, kuten romaania tarkasteltaessa on tapana olettaa — ja lupa olettaa, — että yksityiskohdat heijastavat tai tukevat kokonaisuutta. Yksityiskohdilla on oma merkityksensä ennen kaikkea suhteessa muihin rakenteellisiin elementteihin ja teoksen kokonaisuuteen; tavalla tai toisella detaljit palvelevat kokonaisuutta. Niinpä on ollut tapana ajatella, ettei meidän edes »tulisi mielemme mukaan pysähtyä ihastelemaan» näitä detaljeja tähtäämättä kokonaisuuteen.
Mutta miten ihmeessä tuosta kokonaisuudesta voi edes puhua uskottavasti sortumatta joko ylimalkaisuuksiin tai sitten menemättä todella yksityiskohtiin, joiden kautta tuosta kokonaisuudesta vasta voi muodostua jonkinlainen käsitys? Miten me tekisimme oikeutta itse yksityiskohdille hukuttamatta niitä esimerkiksi sellaisiin kirjallisuushistoriallisiin ja aatehistoriallisiin virtauksiin kuin romantiikka, realismi ja modernismi?
Yksityiskohtiin ja aforismeihin liittyy eräs anekdootti, jonka Maksim Gorki kertoo Henkilökuvassaan Leo Tolstoista. Kahdenkeskisessä keskustelussa Tolstoi arvostelee Gorkin kertomuksia siitä, että niissä on »koolla eräänlainen viisasten kerho»:
— Kaikki [nämä ’viisaat’, joiden kuitenkin pitäisi olla ’oikeita’ venäläisiä ’rahvaanmiehiä’] käyttävät aforismeja, mikä niin ikään on väärin, sillä aforismi ei ole sukua venäjän kielelle.
— Entä sananparret ja sananlaskut?
— Se on eri asia. Ne eivät ole nykyajan tuotteita.
— Puhuttehan kuitenkin itse usein aforismeja käyttäen.
— En koskaan! Sitä paitsi te kaunistelette kaikkea: [jne.] [C→]
Tolstoi siirtyy heti toiseen aiheeseen eikä siis suostu kommentoimaan tuota väitettään, ettei muka koskaan puhu aforismein; tämä on kuitenkin totta esimerkiksi Anna Kareninan alkulauseen suhteen, sikäli kuin aforismin odotetaan olevan itsenäinen kokonaisuus, kun taas romaanin yksittäiset lauseet ovat vain tietyn laajan ja monisyisen kokonaisuuden yksityiskohtia.
Anna Kareninan ensimmäisen osan yhdeksäs luku alkaa seuraavasti:

Neljän aikaan nousi Levin sykkivin sydämin ajurin rattailta Eläintarhan luona ja lähti kulkemaan kelkkamäkeä ja luistinrataa kohti tietäen varmasti löytävänsä Kittyn sieltä, sillä hän oli nähnyt portilla Štšerbatskien vaunut.

Oli selkeä pakkaspäivä. Portin luona seisoi jonossa vaunuja, rekiä, pörhöisiä ajureita ja santarmeja. Hatut välkkyen auringonpaisteessa kuhisi kansaa portilla ja puhdistetuilla käytävillä pienten venäläistyylisten koristeharjaisten talojen lomassa. Puiston vanhat kiehkuraiset koivut lumitaakan taivuttamine oksineen näyttivät uusiin juhlallisiin messukaapuihin pukeutuneilta. (AK, 35)

Hieman myöhemmin Konstantin Levin kohtaa rakkautensa kohteen Kittyn luistinradalla. Hän nostaa tämän muhvista pudonneen nenäliinan ja hieman tämän jälkeen Kitty »pudistaa mustan hansikkaan verhoamalla kätösellään muhville pudonneita kuuran hileitä» (AK, 37). Mikroskooppisimmalla tasolla yksityiskohdat kiteytyvät tuollaisiksi kuuran hileiksi, joille olisi ehkä äkkiseltään vaikea osoittaa mitään laajempaa tarkoitusta tai sisältöä. Tuollainen ele, jääkiteiden pudistelu turkismuhvilta, toki kertoo meille jotakin. Se on osa pakkaspäivän elävää kuvausta ja omalta pieneltä osaltaan rakentaa sitä maailmaa, johon romaani meidät johdattaa tai tempaisee sisään. Eleen kuvaus myös kuvailee Kittyä, tuo hänet tavallaan silmiemme eteen (sikäli kuin tarkalleen ottaen näin voi koskaan kirjallisuuden kohdalla sanoa — palaamme tähän aivan kohta), samalla kun kyseinen kohtaus luistinradalla on kuitenkin suhteellisen säästeliäs yksityiskohdissa: me ikään kuin näemme kaiken — tai riittävästi — ilman että aivan kaikkea yksityiskohtaisesti kuvaillaan. Siis hieman samoin kuin Levin aluksi näkee rakastettunsa, »vältellen katsomasta kauan tyttöön, ikään kuin tämä olisi ollut häikäisevä aurinko, mutta näki hänet kuten auringon katsomattaankin» (AK, 36). Yhtäältä meidän huomiomme kiinnitetään, ainakin ohikiitäväksi hetkeksi, hyvinkin »vähäpätöisiin» yksityiskohtiin, toisaalta meille kenties annetaan tässä hienovarainen vihje ylenpalttisimmankin yksityiskohtaisuuden tietystä säästeliäisyydestä. Kuvaus siitä, kuinka Levin näkee rakastettunsa jopa tähän suoraan katsomatta — kuten me kaikki aistimme auringon läsnäolon aurinkoisena päivänä, aurinkoon suoraan tuijottamatta, — kertoo ehkä jotakin kirjallisesta ilmaisusta ylipäänsä. Yritän nyt selittää, mitä tällä tarkoitan.
Ei pidä panna liikaa painoa yksityiskohdille, meitä varoitetaan. Yleinen oletus [D→] on, että lukija ei kykene muodostamaan tai tarkastelemaan laajempia yhteenkuuluvia merkityskokonaisuuksia silloin, kun hän on uppoutunut mielikuvien katseluun. Mielikuvien osuus lukemisessa on kuitenkin epäselvä: ainakaan itse en osaisi, romaanin kertaalleen kokonaisuudessaan luettuani kertoa, onko vaikkapa Kittyllä vaaleat vai tummat hiukset — tosin voi hyvinkin olla, että se kerrotaan Anna Kareninassa, — ja silti hän tuntuu hyvinkin tutulta hahmolta. Mutta vaikka en itsekään tarkoin tiedä, miltä Kitty tai Levin tai Anna Karenina minun mielestäni (!) oikeastaan näyttää, saattaisin silti esittää ankaran vastalauseen nähdessäni jonkun näyttelevän jotakin heistä: »Ei tuo ole ollenkaan näköinen!» Yksityiskohdat ovat pielessä — enkä kuitenkaan osaisi niitä nimetä. Kirjallisuuteen — tai ylipäänsä sanalliseen kerrontaan — tuntuu liittyvän tällainen piirre: vaikka tempaudun hyvinkin tiiviisti romaanin maailmaan, jonka realismi rakentuu lukemattomista yksityiskohdista, näköaistin tai sitä edustavien mielikuvien rooli ei välttämättä ole keskeinen (samaa voisi sanoa vaikkapa makuaistista: Proustin madeleine-leivosten roolin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanissa voinee vallan mainiosti ymmärtää ja kokea tietämättä, tai edes tarkoin kuvittelematta, miltä teehen kastettu madeleine-leivos tarkalleen ottaen maistuu). Tämä — sanoisinko — näkemättä-kokeminen näyttäisi erottavan kirjallisen kerronnan esimerkiksi elokuvallisesta kerronnasta. Niinpä yleensä tuntuu pätevän sellainen maksiimi, että jos haluaa todella nauttia elokuvasta ei kannata ensin lukea kirjaa (ainakaan jos kirja on hyvä). [E→]
(On kuitenkin syytä tunnustaa, että meitä lukijoita on moneksi: joku visualisoi mielessään hyvinkin tarkasti romaanin henkilöt ja miljööt, joku toinen taas tyytyy siihen tiettyyn, suhteelliseen hahmottomuuteen, jonka lakonisempi ilmaisu tarjoaa. On joka tapauksessa mielenkiintoista, että kirjalliset hahmot saattavat varsinkin teoksen alussa olla hyvinkin epämääräisiä, hahmottomia, ikään kuin pelkkiä ääniä — jos sitäkään, siis sanalla sanoen: värittömiä, äänettömiä ääniä, — mehän emme lukemaan ryhtyessämme välttämättä vielä lainkaan tiedä, kuka puhuu vaikkapa Camus’n Sivullisen kuuluisassa aloituksessa: »Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen.» Vasta vähitellen Meursault, teoksen minäkertoja, alkaa saada tarkempia piirteitä. Palaamme Sivulliseen myöhemmin.)

Sanat ja sanaton

Nimeämättömyys ja vaikeneminen tematisoituvat tai tulevat mainituiksi Anna Kareninassa useaan otteeseen: toisaalta kyvyttömyys sanojen käyttöön, toisaalta haluttomuus käytellä sanoja.
Karenin eli nimihenkilön Anna Kareninan aviomies edustaa tässä romaanissa yhtäältä kyvykkyyttä käyttää sanoja, toisaalta kyvyttömyyttä antautua sanojen käyttöön — siis heittäytyä sanojen varaan, kyetä puhumaan vaikeista ja henkilökohtaisista, »sydämen» asioista, vaikka hän kykenee sanoja käyttäen toimittamaan tärkeitä ja monimutkaisia virka-asioita. Konstantin Levin näyttää puolestaan tuntevan tiettyä epäluottamusta sanojen käyttöä kohtaan ja epäröi niitä käyttää. Karenin on taitava ajamaan virka-asioita, mutta ei saakaan sanojaan palvelukseensa silloin, kun olisi puhuttava sydämestä, sydämen asioista; Levin sen sijaan kompastelee väittelyn (so. diskursiivisen järjen) alueella, eikä toisaalta tahdo alistua yleiskäsitteiden (ja diskursiivisen, so. kehittelevän, päättelevän, dialektisen tai dialogisen järjen) mielivaltaan sellaisien ainutkertaisten asioiden tapauksessa, jotka eivät tahdo taipua keskustelunaiheiksi ilman, että ne menettävät jotain kokemuksen ainutlaatuisuudesta.

Sanat ja sanaton, a: Levin

Levin panee paljon painoa sanoille, tai pitäisikö pikemminkin sanoa: sanojen ja asioiden väliselle erotukselle.
Konstantin Levin ei pitänyt siitä, että puhuttiin luonnon kauneudesta. Sanat ikään kuin riisuivat kauneuden siltä, mitä hän näki. (AK, osa III, luku ii, s. 276.)
Suhde on siis kaksisuuntainen: yhtäältä sanat riistävät kauneuden siltä, mitä me näemme, toisaalta kuvallinen esitys voi riisua kauneuden sanoilta (siten kuin elokuva saattaa tehdä, äsken kuvailemallani tavalla). Mutta puhuessaan Kittystä tai kuuran hileistä Tolstoi ei käytä adjektiivia »kaunis»: kauneus on pikemminkin jossakin muualla kuin suorassa kuvauksessa. Me kuitenkin näemme lukiessamme Kittyn ikään kuin Levinin silmin samoin kuin näemme pakkaspäivän luistinradalla, näemme varsinaisesti näkemättä, siis siten kuin Levin näkee auringon, katsomatta siihen.
Velipuoli Sergein melkein kutsuessa Kittyä »oivaksi tytöksi», Levin keskeyttää hänet miltei taikauskoisen vimmalla:

— Olen sangen hyvilläni, hän näyttää olevan oiva tyt — alkoi Sergei Ivanovitš.

— Älä, älä puhu, älä puhu! — huudahti Levin tarttuen molemmin käsin hänen turkkinsa kaulukseen ja työntäen sen hänen suunsa eteen. »Oiva tyttö» kuului hänestä niin arkiselta ja alhaiselta hänen tunteensa rinnalla. (AK, osa IV, luku xiv, s. 452.)

Jos me seuraamme romaanissa Levinin suhdetta kieleen, se osoittautuu monimutkaiseksi. Hän muun muassa vieroksuu venäläisten seurapiirien teennäistä ranskan puhumista. Hän myös epäilee sivistyneistön oikeutta puhua »kansan tahdosta» ja pitää koko »kansan» käsitettä epämääräisenä ja kyseenalaisena. »Kansan tahto» ei nimittäin voi edustaa koko »kansaa» tai edes sen enemmistöä, eikä sitä toisin sanoen kirjaimellisesti ole olemassakaan. Mutta kohta hän itse puhuu taas kansasta, joka »uhraa ja on aina valmis sen tekemään oman sielunsa hyväksi», olettaen että kaikki kyllä tietävät, mitä »sielu» tarkoittaa; tämän hänen keskustelukumppaninsa tietenkin puolestaan johdonmukaisesti kieltävät, vaikka nämä taas hetkeä aikaisemmin kyllä vetosivat kansan tahtoon, joka muka »tuntuu ilmassa, sen tuntee sydämellään», mutta joka oikeastaan tarkoittaakin sivistyneistön yksimielisyyttä (AK, osa VIII, luvut xv-xvi, s. 906-909)... Itse asiassa Levinille itselleen on aikaisemmin huomautettu: »Joutuu helposti harhaan tehdessään päätelmiä kansan yleisestä kutsumuksesta» (AK, osa VII, luku iii, s. 764).

— Entä uhraukset ja lahjoitukset? Siinä on suorastaan koko kansa ilmaissut tahtonsa.

—Tuo sama »kansa» on hyvin epämääräinen, — sanoi Levin. — Kyläkirjurit, opettajat ja yleensä yksi tuhannesta talonpojasta tietää kenties mistä on kysymys. Muilta kahdeksaltakymmeneltä miljoonalta, kuten Mihailytšilta, on turha odottaa mitään kannanilmaisua. He kun eivät edes aavista, mistä heidän pitäisi ilmaista tahtonsa. Mikä oikeus meillä silloin on puhua kansan tahdosta?

Rupeamatta suorastaan väittämään vastaan ohjasi Sergei Ivanovitš tottuneen väittelijän tavoin keskustelun heti toiseen suuntaan.

—Jos sinä tahdot aritmeettista tietä ottaa selvää kansan hengestä, on se tietenkin sangen vaikeasti saavutettavissa. Äänioikeutta ei meillä ole olemassa eikä tule vastakaan olemaan, sillä se ei ilmaise kansan tahtoa; mutta siihen on muitakin teitä.

Se tuntuu ilmassa, sen tuntee sydämellään. Minä en puhukaan niistä vedenalaisista virtauksista, jotka ovat liikkuneet kansan seisovassa meressä ja jotka jokaisen ennakkoluulottoman ihmisen täytyy myöntää; tahdon viitata vain sivistyneistön elämään. Kaikki eri puolueet, jotka ennen olivat niin vihamielisiä keskenään, ovat nyt sulautuneet yhteen. […]

[…] minä puhun sivistyneistön yksimielisyydestä, — sanoi Sergei Ivanovitš kääntyen veljeensä päin.— Levin aikoi vastata, mutta vanha ruhtinas ehti ennemmin.

[…] Parikymmentä vuotta takaperin me olisimme vaienneet, [sanoo Sergei Ivanovitš,] mutta nyt kuuluu Venäjän kansan ääni, ja se kansa on valmis nousemaan yhtenä miehenä ja uhraamaan itsensä sorrettujen veljiensä puolesta; se on suuri edistysaskel ja varma voiman merkki.

— Mutta eihän ole kysymys pelkästä uhrautumisesta, vaan myöskin murhaamisesta, — sanoi Levin arasti. — Kansa uhraa ja on aina valmis sen tekemään oman sielunsa hyväksi, mutta ei toiseen tappamiseksi, — lisäsi hän yhdistäen tahtomattaan keskustelun niihin ajatuksiin, jotka häntä niin kiinnostivat.

— Sielunsa hyväksi? Se käsite, ymmärrättehän, on luonnontieteilijälle hämärä. Mitä te sielulla tarkoitatte? — sanoi Katavasov hymyillen.

— Te kyllä tiedätte sen.

— Minulla ei totisesti ole siitä pienintäkään aavistusta! — väitti Katavasov äänekkäästi nauraen.

[…]

— Hävisitte, veliveikkonen, oikein pahasti hävisitte,— huudahti Katavasov iloisesti.

Levin punastui harmista — ei sen vuoksi, että oli joutunut tappiolle, vaan siksi, että oli antautunut väittelyyn.

»Ei, minun on mahdoton väitel1ä heidän kanssaan», — ajatteli hän, — »heillä on läpitunkemattomat panssarinsa. Mutta minä olen alaston».

(AK, osa VIII, luvut xv-xvi, s. 906-908.)
Jos näitä väittelyitä seuraa tarkoin, voi siis käydä ilmi jotakin aivan muuta kuin tietty argumentti, jota kirjailija henkilöhahmonsa suulla kehittelisi. Ristiriidat voivat kuulua siihen mitä kutsutaan »henkilökuvaukseksi», epäsuoralla tavalla. Konstantin Levinin tietty »maalaisjärki» ja rehellisyys, jotka yhtyvät siihen epäluottamukseen, jota hän tuntee sanoja kohtaan, ovat alati vastakkain toisaalta enemmän tai vähemmän sofistisen väittelytaidon kanssa, toisaalta filosofisten »sana-ansojen» kanssa (AK, osa VIII, luvut vii-ix). Toisaalta hän antaa virittää ja jopa itse virittää itselleen näitä sana-ansoja, käyttää yleistyksiä, tietäen itsekin niiden olevan ristiriidassa sekä keskenään että tosiasioiden monimutkaisuuden kanssa, ja jonkinlaisen »ilmoituksen» kanssa, joka on kaikille annettu, kuten Levin uskoo kirjan aivan viimeisille sivuille kuuluvassa yksinpuhelussaan:
Minulle itselleni, minun sydämelleni on ilmaistu varma tieto, joka on järjelle käsittämätön, ja minä tahdon itsepintaisesti järjellä ja sanoilla määritellä sen tiedon. (AK, osa VIII, luku xix, s. 915.)

Sanat ja sanaton, b: Karenin

Siirrymme Levinistä nyt Kareniniin, Anna Kareninan aviomieheen ja tämän suhteeseen sanoihin, joka poikkeaa Levinin vastaavasta suhteesta. Aleksei Aleksandrovitš Kareninilla on oma tapansa puhutella nimenomaan vaimoaan, oma äänensävynsä ja »ivansekainen hymynsä», oma tapansa tehdä pilaa aviollisista tunteista, mutta huomaamatta itse käytöksessään mitään sopimatonta tai loukkaavaa. Tämä käy ilmi hänen tullessaan vaimoaan vastaan tämän palatessa Pietariin ja aavistamatta mitään siitä, miten hän on itselleen »ominaisella» käytöksellä osittain aikaansaanut sen onnettomuuden, joka on nyt kehkeytymässä Anna Kareninan tavattua Moskovassa Vronskin. Näin Karenin tervehtii vaimoaan rautatieasemalla:
— Kuten näet, on sinun hellä miehesi, hellä kuin toisena aviovuonna, palanut halusta saada taas nähdä sinut, — sanoi Karenin vitkaisalla, ohuella äänellään ja sillä äänensävyllä, joka oli hänelle ominaista hänen puhellessaan vaimonsa kanssa, aivan kuin hän olisi tehnyt pilaa jostakin, joka tosiaankin puhui niin. (AK, osa I, luku xxx, s. 121.)
Karenin ei koe pilailuaan ivaksi eikä osaa erottaa sitä hellyydestä tai pikemminkin siitä, mikä on aviopuolisoille sopivaa; hänen tarkoituksensa ei ole loukata puolisoaan käytöksellään.
Seuraavana iltapäivänä puolisot juovat teetä ja keskustelevat »uudesta ohjesäännöstä», jonka Karenin on »ajanut läpi neuvostossa» ja jonka hän olettaa, itseensä tyytyväisenä hymyillen, olleen kaikkien huulilla Moskovassa; Karenina on pahoillaan siitä, että »oli voinut niin kevyesti unohtaa sen, mikä oli niin suuriarvoista hänen miehelleen»; sitten Karenin nousee teepöydästä mennäkseen työhuoneeseensa:

— Sinä et ole mennyt minnekään? Eikö sinulla ole ollut ikävä? — kysyi Anna.

— Nykyään luen Duc de Lille’in Poèsie des enfers’iä, — vastasi Aleksei Aleksandrovitš. — Sangen merkillinen kirja.

Anna hymyili, kuten hymyillään läheisten ihmisten heikkouksille, ja asettaen kätensä miehensä käsikoukkuun saattoi hänet työhuoneen ovelle. Hän tunsi tuon miehelleen välttämättömyydeksi tulleen tottumuksen lukea iltaisin. Hän tiesi, että vaikka virkatehtävät nielivätkin melkein kaiken hänen aikansa, katsoi hän velvollisuudekseen seurata kaikkea huomattavaa, mitä ilmestyi henkisellä alalla. Hän tiesi myös, että oikeastaan hänen miestään kiinnostivat vain valtiolliset, filosofiset ja jumaluusopilliset kirjat, että taide oli täydellisesti vieras hänen luonteelleen, mutta siitä huolimatta, tai pikemmin juuri sen vuoksi Aleksei Aleksandrovitš ei laiminlyönyt mitään, mikä nosti hälinää tällä alalla, vaan piti velvollisuutenaan lukea kaikki. Anna tiesi, että politiikan, filosofian ja teologian alalla Aleksei Aleksandrovitš epäili tai haparoi; mutta taiteen ja runouden kysymyksissä ja varsinkin musiikissa, jota hän ei ymmärtänyt ollenkaan, oli hänellä mitä varmimmat mielipiteet. Hän puhui mielellään Shakespearesta, Rafaelista, Beethovenista ja uusien suuntien merkityksestä runoudesta ja musiikissa ja osasi jaoitella kaikki sangen selvästi ja loogillisesti. (AK, osa I, luku xxxiii, s. 129-130.)

Tähän luonnehdintaan näyttäisi sisältyvän retorinen vihjaus, jonka mukaan käänteisesti verrannollinen hahmo virkamies Kareninille olisi sellainen ihminen, jota aidosti kiinnostavat taiteet ja joka epäilee tai haparoi juuri tämän aidon kiinnostuksen johdosta silloin, kun pitäisi puhua kiinnostuksensa kohteista, taiteista kuten kaunokirjallisuudesta ja musiikista.

Sanat ja sanaton, c: Levin, uudelleen

Tietyssä suhteessa eräänlainen käänteinen vastinpari Kareninille tarjoutuukin Levinissä, jonka mahdollisesta taideharrastuksesta ei romaanissa kuitenkaan juuri puhuta. Tuli kuitenkin jo mainittua tietty esteettinen ulottuvuus Levinin epäluulossa kieltä kohtaan: sanat ikään kuin riisuvat kauneuden. Tuollainen epäluulo ei välttämättä ole vieras myöskään taiteilijalle, ei edes runoilijalle eli kirjailijalle. Levin joka tapauksessa esittää asiat pikemminkin taiteilijan, kirjailijan tavoin: nimittäin pikemminkin yksityistapauksina kuin yleiskäsittein. Kuten silloin, kun hän väittelee luonaan maaseudulla vierailevan ja »henkisestä työstä lepäilemään» tulleen velipuolensa Sergein kanssa aiheesta »kansa».

Veljesten väitellessä kansasta voitti Sergei Ivanovitš aina veljensä sen nojalla, että hänellä oli määritellyt käsityksensä kansasta, sen luonteesta, ominaisuuksista ja taipumuksista, kun taas Konstantin Levinillä ei ollut mitään määriteltyä eikä muuttumatonta kantaa siinä asiassa, joten hänet oli helppo saada kiinni ristiinpuhumisesta.

Sergei Ivanovitš piti nuorempaa veljeään kunnon miehenä, jolla oli sydän paikallaan, mutta jonka ajatuselämä vilkkaudestaan huolimatta oli liiaksi hetken vaikutelmista riippuvainen ja sen vuoksi ristiriitainen. Vanhemman veljen suopeudella hän selitteli väliin Levinille asiain merkitystä, mutta ei pitänyt huvittavana väitellä hänen kanssaan, koska tiesi helposti voittavansa hänet. (AK, osa III, luku i, s. 273-274.)

Tämä tekstijakso on esitetty epäsuorasti Sergein näkökulmasta: varsin selkeästi mutta vielä paljon epäsuoremmin kuitenkin käy ilmi, että Sergein kaltaisella kaupunkilaisaatelisella saattaa olla niin varma käsitys »kansasta» vain sen ansiosta, että tuo määriteltävä asia on niin etäällä hänestä. Toisin on Levinin laita; hänen etäisyytensä »kansasta» on pikemminkin etäisyyttä määriteltävissä olevasta käsitteestä ja sellaisen dialektisen välimatkan puutetta, jota tuon käsitteen määritteleminen vaatisi:
Jos Konstantin Leviniltä olisi kysytty, rakastiko hän kansaa, hän ei totta tosiaan olisi tiennyt, miten siihen vastaisi. Rakasti eikä rakastanut, samoin kuin muitakin ihmisiä. Tietysti hän hyvänä ihmisenä enemmän rakasti kuin vihasi ihmisiä ja samoin myöskin kansaa. Mutta hänen mielestään ei siinä ollut mitään erikoisesti rakastettavaa tai vihattavaa, koska hän kansan parissa eläen ja kaikkine harrastuksineen siihen sidottuna katsoi olevansa osa kansasta eikä nähnyt itsessään eikä kansassa mitään erikoisia ominaisuuksia tahi puutteita eikä siis voinut asettaa itseään sen vastakohdaksi. (AK, osa III, luku i, s. 273.)
Hieman myöhemmin seuraa veljesten väittely, jossa Sergei kysyy muun muassa seuraavaa:

— Kuinka sinä voit pitää vähäarvoisena sitä, että tämä kansa, jota sinä niin vakuutat rakastavasi —

»En ole sitä koskaan vakuuttanut», ajatteli Konstantin Levin.

— sortuu avun puutteesta? (AK, III, iii, 279.)

Sergein sofistinen väittelytaito näyttää olevan voittamaton niin kauan, kun pysytellään niin sanotusti asiassa: yleiskäsitteiden piirissä, pitäen kiinni esimerkiksi »kansan» määriteltävyydestä ja sellaisesta kaksiarvoisesta logiikasta, joka hyväksyy vastaukseksi vain joko »kyllä» tai »ei». Levinin kaltainen yksityiskohtiin ja -tapauksiin takertuja voidaan ajaa ahtaalle esimerkiksi seuraavasti:

— Pysykäämme asiassa, sanoi hän [Sergei Ivanovitš]. — On kysymys siitä, myönnätkö sinä, että sivistys tuo onnea kansalle?

— Myönnän, — sanoi Levin arvelematta ja huomasi samassa sanoneensa hieman toisin kuin ajatteli. Hän tunsi, että jos hän kerran sen myöntää, todistaa veli hänen kaikki puheensa loruksi, jossa ei ole päätä eikä perää. Hän ei tiennyt, miten tämä sen todistaa, tiesi vain, että hän tekee sen epäämättömän loogillisesti, ja odotti sitä. (III, iii, 280.)

Kenties voisi jopa väittää, että kirjallisuudelle tyypillinen yksityiskohtainen esitystapa, jossa kenties ainakin näennäisesti »lakkaamatta hypeltiin uusiin asioihin ja ilman mitään yhteyttä esiteltiin uusia todisteita» (280) asettuu tässä epäsuorasti vastatusten yleisluontoisien pohdintojen ja lakien säätämisen ja toimeenpanon kanssa — yksityiskohtana Levin ottaa esitettäväkseen »hölmö-Aljošan», jota ei sen kummemmin romaanissa esitellä eikä tarvitsekaan esitellä:

— … valamiehenä tuomita talonpoikaa sianlihan varkaudesta ja kuunnella kuusi tuntia puolustajien ja syyttäjien jaarituksia ja oikeuden puheenjohtajan kuulustelua, kun kysyy meidän vanhalta hölmö-Aljošalta: »Myönnättekö te, herra syytetty, sianlihan varkauden tapahtuneeksi tosiasiaksi? — Häh?»

Konstantin Levin viehättyi esittämään oikeuden puheenjohtajaa ja hölmö-Aljošaa; kaikki se tuntui hänestä kuuluvan asiaan.

Mutta Sergei Ivanovitš kohautti olkapäitään.

— Mitä sinä sillä oikeastaan tahdot sanoa? (AK, III, iii, 282.)

Levin siis dramatisoi vastaväitteensä, tämän yksityiskohdan, tämän paljonpuhuvan huudahduksen — »— Häh?», — samoin kuin hän kohta taas »hypähtää kokonaan syrjään asiasta» verratessaan zemstvolaitosta (1864 perustettu paikallishallintojäjestelmä) »juhannuskoivupuistoon»:
Sergei Ivanovitš kohautti vain olkapäitään ilmaisten tuolla liikkeellä hämmästyksensä siitä, mistä nuo juhannuskoivut nyt yhtäkkiä ilmestyivät, joskin hän samassa ymmärsi, mitä hänen veljensä niillä tarkoitti.
— Eihän tuolla tavoin voi päätellä, — huomautti hän. (AK, III, iii, 282-283.)
Levinillä on siis vaikeuksia irrottautua yksityiskohdista ja puhua asioista yksiselitteisin käsittein, saati päätellä ja argumentoida oikein. Tämä kyvyttömyys olisi siis kääntäen verrannnollinen siihen helppouteen nähden, jolla Karenin puhuu kirjallisuudesta ja taiteesta — sellaisesta todellisuudesta, joista hän ei mitään ymmärrä, kuten hänen vaimonsa on taipuvainen ajattelemaan. Mutta se on kääntäen verrannollinen myös siinä mielessä, että Levin on tosiaankin syvällisesti perehtynyt tai ainakin intiimissä, henkilökohtaisessa suhteessa siihen todellisuuteen, josta hänen on vaikea puhua, vaikea puhua siten kuin siitä pitäisi hänen veljensä Sergei Ivanovitšin mielestä puhua.

Kareninin pitkä matka työhuoneesta makuukamariin

Anna Kareninan toisen osan kahdeksas luku alkaa seuraavasti:

Aleksei Aleksandrovitš [Karenin] ei ollut nähnyt mitään erikoista ja säädytöntä siinä, että hänen vaimonsa [Anna] oli istunut Vronskin kanssa eri pöydän ääressä ja jutellut jotain vilkkaasti; mutta hän oli huomannut toisten salissa olijain pitävän sitä jollain tavoin erikoisena ja säädyttömänä ja siksi se alkoi hänestäkin tuntua säädyttömältä. Hän päätti sanoa siitä vaimolleen. [...]

Aleksei Aleksandrovitšin päättäessä itsekseen, että hänen täytyy puhua asiasta vaimonsa kanssa, oli se tuntunut hänestä varsin helpolta ja yksinkertaiselta. Mutta nyt, kun hän oli alkanut tarkemmin miettiä vast’ikään ilmaantunutta seikkaa, alkoi se tuntua hänestä monimutkaiselta ja vaikealta.

Aleksei Aleksandrovitš ei ollut mustasukkainen. Hänen vakaumuksensa mukaan mustasukkaisuus loukkasi vaimoa, ja vaimoaan kohtaan miehellä tuli olla luottamusta. Minkä tähden miehen tuli luottaa, toisin sanoen, olla täysin varma siitä, että hänen nuori vaimonsa tulisi häntä aina rakastamaan, sitä hän ei ollut kysynyt itseltään. Hän ei ollut tuntenut epäluottamusta, siksi hän luotti ja katsoi oikeaksi aina luottaa. (AK, II, viii, 162-163.)

Karenin miettii asiaa nyt (ensi kertaa, kuten näyttää) tarkemmin, ja se alkaa tuntua hänestä monimutkaiselta ja vaikealta. Hänen mietteensä kerrotaan tässä kuitenkin epäsuorasti, ns. kaikkitietävän kertojan suulla. (Ei ole varmaa, referoidaanko tässä epäsuorasti Kareninin tuonhetkisiä ajatuskulkuja vai viitataanko johonkin, mitä hän ei suoranaisesti tule tietoisesti ajatelleeksi: »Hän ei ollut tuntenut epäluottamusta, siksi hän luotti ja katsoi oikeaksi aina luottaa.» On tavallaan yhdentekevää, tuleeko henkilö itse tietoiseksi tästä luottamuksensa perustasta — näyttää pikemminkin siltä, että näin ei tapahdu, — vai reflektoimmeko me sitä ikään kuin yhdessä kertojan kanssa.)
Mutta jatkakaamme:
Mutta nyt, vaikkakaan hänen vakaumuksensa mustasukkaisuuden häpeällisyydestä ja luottamuksen välttämättömyydestä ei horjunut [tästä voimme jo vetää sen johtopäätöksen, että A.A. ei ole tietoinen luottamuksensa horjuvasta perustasta, tai sitten torjuu heräämässä olevan tietoisuuden tästä seikasta], tunsi hän seisovansa silmä silmää vasten jonkin epäloogillisen ja sekasotkuisen edessä eikä tietänyt mitä tehdä. (163)
Nyt seuraa jakso, joka ensi kertaa Anna Kareninaa lukiessani ikään kuin pisti jotenkin häiritsevästi silmään:
Aleksei Aleksandrovitš seisoi silmä silmää vasten elämän edessä, sen mahdollisuuden edessä, että hänen vaimonsa saattaisi rakastaa jotain toista kuin häntä, ja se se juuri näytti hänestä niin sekasotkuiselta ja käsittämättömältä, se kun oli elämä itse. Koko elämänsä oli Aleksei Aleksandrovitš elänyt ja työskennellyt virka-asiain piirissä ja ollut siten tekemisissä vain elämän heijastusten kanssa. Ja joka kerta kun hän oli tullut kosketuksiin itse elämän kanssa oli hän vetäytynyt syrjään siitä. (163)
Tässä ei sinänsä ole mitään käsittämätöntä: jokainen meistä ymmärtää, mitä tässä tarkoitetaan »elämällä» ja elämästä vieraantumisella. Nämä ovat tietyssä mielessä itsestäänselvyyksiä eikä näitä tarvitse määritellä — kuten useimmiten asian laita on, ymmärtääkseen miten jotakin käsitettä käytetään ja kyetäkseen sitä itse käyttämään ei tarvitse kyetä määrittelemään yksiselitteisesti sen sisältöä. Tämä ei ole ongelma. Mutta minut tämä sai kysymään seuraavaa: Onko tämä ns. »psykologisesti» uskottavaa? Onko kukaan todella immuuni tuollaiselle mahdollisuudelle tai mustasukkaisuudelle vain siksi, että on »työskennellyt virka-asiain piirissä ja ollut siten tekemisissä vain elämän heijastusten kanssa»? Tämä näyttää liian helpolta, liian helpolta selitykseltä, ja epäuskottavalta nimenomaan sen suhteen, mitä sopii odottaa »psykologiselta realismilta». Jos tämän tyylisuunnan »otsikko» otetaan kirjaimellisesti, henkilöhahmon pitäisi olla ns. »pyöreä», moniulotteinen eikä mikä tahansa karikatyyri.
Seuraavaksi esitän itselleni kuitenkin vastakysymyksen: Onko tällaisen psykologisoinnin kyseenalaistaminen oikeastaan anakronismi? Johtuuko vieroksuntani teoksen »vanhahtavasta» kokemusmaailmasta ja asenteiden muuttumisesta — eihän kukaan voi enää nykyisin (sanotaanko: saippuasarjojen aikakaudella) tuolla tavalla sulkea itseään aviorikoksen mahdollisuudelta, — mutta kenties 1800-luvulla elänyt puhdashenkiseen elämänasenteeseen taipuvainen pietarilaisvirkamies, joka huomaamattaan kuitenkin kohtelee vaimoaan itsevarmasti, alentuvasti ellei peräti ivallisesti ja kylmäkiskoisesti, vaikka ilmeisesti uskottelee itselleenkin muuta, saattaisi todella suhtautua noin?
On kuitenkin syytä lukea edelleen aavistaakseen jotakin tilanteen tosiasiallisesta laidasta:
Hänellä oli nyt sellainen tunne, kuin ihmisellä, joka on tyynesti kulkenut kuilun yli siltaa pitkin ja on yht’äkkiä huomannutkin sillan puretuksi ja tavannut itsensä syvyyden partaalta. Se syvyys oli itse elämä, ja silta oli se keinotekoinen elämä, jota Aleksei Aleksandrovitš oli elänyt. Ensi kerran tuli hänen mieleensä kysymys sellaisestakin mahdollisuudesta, että hänen vaimonsa saattoi rakastua johonkin toiseen, ja hän kauhistui sitä ajatustaan. (163-164)
No niin, tämä on siis suoraa jatkoa edelliseen; tässä kuitenkin korostuu tuo »ensi kerran»: »Ensi kerran tuli hänen mieleensä kysymys sellaisestakin mahdollisuudesta, että hänen vaimonsa saattoi rakastua johonkin toiseen, ja hän kauhistui sitä ajatustaan.» Mutta miten oikeastaan on tämän ensi kerran laita? Tuleeko ensi kertaa sillalle astuessaan oikeastaan ajatelleeksi, että silta voisi myös olla olematta siinä?
Jatkakaamme — sankarimme on nyt siis matkalla työhuoneestaan kohti vaimonsa makuukamaria puhuakseen tälle asiasta: —
Ja mitä sitten oikeastaan, — kysyi hän itseltään ennen kuin kääntyi vaimonsa kamariin, — mitä sitten on tapahtunut? Ei mitään. He puhelivat kauan toistensa kanssa. Entä sitten? Saa kai nainen hienossa maailmassa puhua kenen kanssa haluaa? Ja toiseksikin on mustasukkaisuus vain oman itsensä alentamista, puhui hän itselleen tullessaan Annan kamariin; mutta tämä selittely, jolla ennen oli ollut niin suuri vaikutusvoima häneen nähden, ei merkinnyt eikä vaikuttanut nyt mitään. [...] Ja salissa, ennen kuin kääntyi kamariin, kysyi hän taas itseltään, miten oli päätettävä. Ja kysyi sitten, mitä oli tapahtunut. Ja vastasi: ei mitään, ja muisti, kuinka mustasukkaisuus oli vaimoa alentava tunne, kunnes salissa tuli jälleen vakuuttuneeksi siitä, että jotain oli tapahtunut. Hänen ajatuksensa samoin kuin hänen ruumiinsakin kiersivät yhä samaa umpinaista rataansa tavoittamatta retkellään mitään uutta. Hän huomasi sen, hieroi otsaansa ja istuutui vaimonsa kamariin. (164-165)
Toisin sanoen Karenin ei ollut mustasukkainen, ei ollut tuntenut epäluottamusta, oli vakuuttunut mustasukkaisuuden häpeällisyydestä; tämä epäluottamuksen puute, joka on oikeastaan valheellista luottamusta juuri siksi, että se ei ikään kuin sulje sisäänsä epäluottamuksen mahdollisuutta ja tällä tavoin varusta itseään epäluottamusta vastaan, on siis kuitenkin horjuvalla perustalla: »Hän ei ollut tuntenut epäluottamusta, siksi hän luotti ja katsoi oikeaksi aina luottaa.» Tuo vakaumus ei kuitenkaan horju: näin meille ainakin uskotellaan, tai joku uskottelee jollekulle, kenties sankarimme itselleen? No niin: näyttää siltä, että ollakseen todella kosketuksissa elämän kanssa ja voidakseen todella tuntea luottamusta (joka ei kenties koskaan voi olla täydellisen itseriittoista) olisi tunnettava epäluottamusta tai ainakin tunnustettava sen mahdollisuus — ikään kuin voidakseen todella elää olisi tunnustettava kuoleman mahdollisuus, ikään kuin voidakseen todella kulkea sillalla olisi tunnustettava sillan romahtamisen mahdollisuus. Voidakseen todella puhua olisi tunnustettava, että ääni saattaa sortua ja sanat pettää. Ja todellakin: meille kerrotaan, että ensi kerran Aleksei Aleksandrovitšin mieleen nyt juolahtaa hänen vaimonsa uskottomuuden mahdollisuus. Mutta huomatkaamme, mitä pian sanotaankaan tämän ensi kerran ainutkertaisuudesta:
Ja toiseksikin on mustasukkaisuus vain oman itsensä alentamista, puhui hän itselleen tullessaan Annan kamariin; mutta tämä selittely, jolla ennen oli ollut niin suuri vaikutusvoima häneen nähden, ei merkinnyt eikä vaikuttanut nyt mitään. (164)
Kumpi oikeastaan huolestuttaakaan Kareninia mustasukkaisuuden mahdollisuudessa enemmän, vaimon alentaminen vai itsensä alentaminen? Ja toiseksi: jos todella on niin, että Karenin ei ollut mustasukkainen eikä tuntenut epäluottamusta, miten tässä saatetaan puhua »tästä selittelystä, jolla ennen oli ollut niin suuri vaikutusvoima häneen nähden» ja joka »ei merkinnyt eikä vaikuttanut nyt mitään» — siis joka oli tähän asti vaikuttanut mutta nyt enää ei vaikuttanut mitään? Jos tämä todella on ensi kerta kun epäluottamus tunkeutuu hänen mieleensä, mihin Karenin oli ennen tarvinnut näitä selittelyitä?
Mutta mitä tekemistä tällä on kirjallisuudenhistorian kanssa? No, ainakin tämä riitti minulle todistamaan, että ensin herännyt epäilykseni niin sanotusti »psykologisen» vainun pettämisestä tai jotenkin »vanhanaikaisen» ohuesta ihmiskuvasta oli perin juurin väärä. Toisaalta se osoittaa myös, miten myöskään niinsanotun kaikkitietävän kertojan ei tarvitse kertoa kaikkea, vaan paljon jää lukijan tarkkaavaisuuden varaan. Tällaista yksityiskohtiin kohdistuvaa tarkkaavaisuutta kaunokirjallisuus meiltä kenties juuri odottaa.
Kareninilla on ongelmia juuri sanojen kanssa, vaikeuksia »tunteittensa ilmaisemisessa», kuten on tapana sanoa. Kun tulisi puhua, hän usein vain naksuttelee sormiaan; silti hän on taitava ajamaan läpi puhumalla ja kirjoittamalla sellaisia suuria ja vaikeita asioita kuin esimerkiksi jo mainittu »uusi ohjesääntö». Matkalla vaimonsa makuuhuoneeseen, puhumaan suunsa puhtaaksi, hän epäröi: »tulla kosketuksiin itse elämän kanssa» eikä enää »vetäytyä syrjään siitä» tarkoittaisi nyt suoraa puhetta, ei asian vierestä vaan itse asiasta. »Hänen ajatuksensa samoin kuin hänen ruumiinsakin kiersivät yhä samaa umpinaista rataansa tavoittamatta retkellään mitään uutta». Tämä perusasetelma toistuu myöhemminkin:
— Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte, sanoi hän istuutuen vaimonsa viereen ja alkoi sanoa jotain muutakin, mutta takertui. Useampaan kertaan hän näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta ei saanut sitä suustaan. (AK, III, xxiii, 364.)
Myöhemmin koittaa hetki, jolloin Karenin lakkaa, ainakin hetkeksi, olemasta Annan silmissä pelkkä oman itsensä karikatyyri:

— Teille on vallan yhdentekevää, onko hänen elämänsä iäksi sortunut ja kuinka paljon hän on käl… kär… kälsinyt. [Karenin puhuu tässä itsestään yksikön kolmannessa persoonassa.]

Aleksei Aleksandrovitš puhui niin nopeasti, että sekaantui eikä tahtonut osata lausua tuota sanaa ja lausui sen lopuksi väärin. Annaa tahtoi naurattaa, mutta samassa hän jo häpesi, että oli voinut pitää mitään naurettavana sellaisena hetkenä. Ja hän aavisti ensi kerran hetkisen ajan miehensä tunteita, kuvitteli olevansa hänen asemassaan, ja hänen kävi sääli häntä. (IV, iv, 413-414.)

Tätä voisi kontrastin vuoksi verrata siihen, miten Levin ja Kitty (suhteellisen onnellinen, äärettömän paljon onnellisempi pariskunta, mutta ei varmaankaan juuri täsmälleen samalla tavalla onnellinen kuin jokainen onnellinen perhe?) ymmärtävät toisiaan pelkistä sanojen alkukirjaimista tai eleistä tai kesken jääneistä lauseista tai kasvojen ilmeistä tai vaikenemisestakin. Sanojen puuttumisella on aivan erilainen merkitys näille kahdelle pariskunnalle, kuten toisaalta Kareninin ja Levinin tapauksessa muutenkin. [F→]
Ja samalla on kuitenkin »pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten — myöskin vaimoni — välillä», pohtii Levin teoksen aivan viimeisen luvun viimeisessä kappaleessa (s. 917). Tuo muuri, joka lopultakin pitää salaisuudet salaisuuksina, sanoin ilmaisemattomina (s. 916), ei ole onnen este. [G→]
Se yksi ja sama, mikä tekee jokaisesta onnellisesta perheestä onnellisen, saattaa olla juuri tuo sanoin sanomaton, viime kädessä jakamaton salaisuus ja sen kunnioittaminen ihmisten välillä. Ihmisten, yksilöiden ja ryhmien, uskontojen ja uskonnottomien välillä.

»Ja samoin kuin tähtitieteilijäin päätelmät, jolleivät ne perustuisi näkyväisen taivaan suomiin havaintoihin, olisivat turhia ja häilyviä yksistään meridiaanin ja taivaanrannan perustalla, samoin olisivat turhia ja häilyviä minun päätelmäni, jotka eivät perustuisi hyvän ymmärtämiseen, — hyvän, joka on aina ollut ja on aina oleva kaikille yhtäläinen ja jonka kristinusko on avannut ja jonka minä aina voin tarkistaa sielussani. Kysymystä toisista uskonnoista ja niitten suhteesta jumaluuten ei minulla ole oikeutta eikä mahdollisuutta ratkaista.»

— Kas, etkö sinä vielä mennytkään? — sanoi yht'äkkiä Kitty, joka oli aikonut mennä samaa tietä vierashuoneeseen. — Mikä sinun on? Oletko pahoillasi jostain? — kysyi hän katsoen miestään tarkkaavasti kasvoihin tähtien valossa.

Tuo läpäisemätön mutta samalla yhteinen muuri, jonka ylitse kurkotamme toistemme puoleen, muistuttaa uskoa, joka saa rukoilevan rukoilemaan (»samoin kuin ennenkin», pohtii Levin hiljaa itsekseen, edelleenkin aivan kirjan viimeisen luvun viimeisessä kappaleessa, »on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva»), eikä tässä yhteydessä, romaanin viimeisessä luvussa, puhuta pelkästään uskovan uskosta tai rukoilevan rukoilemisesta, vaan myös ihmisten välisistä suhteista ja onnen edellytyksistä; tavallaan Karenin-parka on oikeassa uskoessaan, että ihmisen tulee luottaa toiseen, mutta toisin kuin Levin, hän ei ole koetellut tätä uskoaan epäilyn tai epäuskon, epäluottamuksen kokemuksessa, »kärsimysten kautta» (s. 917).



[→A] Leo Tolstoi, Anna Karenina, suom. Eino Kalima, 16. painos (Helsinki: WSOY, 1997), s. 5. Alla ”AK”. Alkuteksti: »Все счастливые семьи похожи друг на друга, каждая несчастливая семья несчастлива по-своему.» Anna Karenina on suomennettu kolmesti (Kalima 1910-1911, Heino 1961, Pyykkö 1979) ja heti tässä ensimmäisen virkkeen kohdalla voisi kysyä, kuuluuko »oikea» suomennos (a) »Jokainen onnellinen perhe on onnellinen samalla lailla…» vai (b) »Kaikki onnelliset perheet ovat samankaltaisia…» vaiko kenties (c) »Jokainen onnellinen perhe muistuttaa toinen toistaan…». Olen lukenut vain Eino Kaliman suomennoksen, eivätkä nämä ole otteita suomennoksista, vaan kolme mahdollista tapaa suomentaa alkuteoksen lause »Все счастливые семьи похожи друг на друга», sellaisena kuin näin venäjäntaidottomana sen hahmotan. Näiden kolmen ehdotuksen välillä on hienonhienoja eroja: on eri asia olla (a') »täsmälleen samalla lailla onnellinen perhe kuin jokainen muu onnellinen perhe», (b') »onnellinen perhe joka on samankaltainen kuin jokainen muu onnellinen perhe» ja (c') »onnellinen perhe, joka jossain suhteessa muistuttaa jokaista muuta onnellista perhettä». Hiusten halkomista? Ilman muuta. Mutta tämä vain esimerkkinä siitä, että käännös on aina tulkintaa ja valintoja, eikä alkukielinenkään teksti ole tietenkään aina yksiselitteistä. Ja siitä, että »kaltaisuus», »samuus» tai »samanlaisuus» voi olla monenlaista: jokainen onnellinen perhe voi olla onnellinen täsmälleen samalla tavalla (kaikilla on hallussaan samat onnellisuuden osatekijät), jokainen onnellinen perhe voi olla joissain suhteissa toisten onnellisten perheiden kaltainen (niiden välillä vallitsee siis ns. perheyhtäläisyys, jonka puitteissa täyttyvät tietyt kriteerit, vähimmäisvaatimukset, vaikka ne muilta osin eroaisivat suurestikin toisistaan), tai jokaisen onnellisen perheen onnella voi olla yhtäläinen onnen lähde (kutsuttakoon sitä vaikkapa rakkaudeksi, joka on yksi ja sama, vaikka saa erilaisia ilmenemismuotoja eri perheissä; tämän uskoisin olevan lähinnä »tolstoilaista» ajatusta onnesta, sen perusteella mitä Konstantin Levin teoksen mukaan asioista pohtii; samaan aikaan toki rakkaus voi olla myös onnettomuuden lähde, kuten Kareninan, Kareninin ja Vronskin tapauksessa; ehkä tuo kaikille onnellisille perheille yhteinen onni on kuitenkin se »hyvä», jota Levin teoksen viimeisessä luvussa hiljaa itsekseen pohtii, jota on mahdoton sanoin määritellä, mutta jonka »tuntee sydämellään»?).
[→B] Esa Adrian, esipuhe teoksessa Leo Tolstoi, Sota ja rauha, suom. Esa Adrian, 2. painos (Helsinki: Otava, 1975), s. 10.
[→C] Maksim Gorki, »Leo Tolstoi», teoksessa Henkilökuvia, suom. Leo Holm (Moskova: Kustannusliike Edistys, 1973), s. 47.
[→D] Vrt. esim. William Ray, Literary Meaning (Oxford: Basil Blackwell, 1984), 38.
[→E] Vasta kauan sen jälkeen kun kirjoitin ylös nämä huomiot ja puhuin tästä ilmiöstä luennoillani, huomasin että Wolfgang Iser on kirjoittanut erittäin osuvasti täsmälleen samasta ilmiöstä: ”[W]ith a literary text we can only picture things which are not there; the written part of the text gives us the knowledge, but it is the unwritten part that gives us the opportunity to picture things; indeed without the elements of indeterminacy, the gaps in the text, we should not be able to use our imagination. / The truth of this observation is borne out by the experience many people have on seeing, for instance, the film of a novel. While reading Tom Jones, they may never have had a clear conception of what the hero actually looks like, but on seeing the film, some may say, ’That’s not how I imagined him.’ The point here is that the reader of Tom Jones is able to visualize the hero virtually for himself, and so his imagination senses the vast number of possibilities; the moment these possibilities are narrowed down to one complete and immutable picture, the imagination is put out of action, and we feel we have somehow been cheated. This may perhaps be an oversimplification of the process, but it does illustrate plainly the vital richness of potential that arises out of the fact that the hero in the novel must be pictured and cannot be seen. With the novel the reader must use his imagination to synthesize the information given him, and so his perception is simultaneously richer and more private; with the film he is confined merely to physical perception, and so whatever he remembers of the world he had pictured is brutally cancelled out.” (Wolgang Iser, ”The Reading Process: A Phenomenological Approach”, New Literary History, Vol. 3, No. 2, On Interpretation: I (Winter, 1972): 279-299, tässä s. 288.) Myös J. Hillis Miller on kiinnittänyt huomiota samaan ilmiöön (On Literature [London:Routledge, 2002], 118).
[→F] Ks. AK, osa III, luku 23, s.364; osa IV, luku 4, s. 413-4; osa V, luku 22, s. 576; osa V, luvut 26-30.

[→G] Tämän Tolstoi-luennon taustatekstin ensimmäisen version kirjoitin vuonna 2001, valmistellessani ensimmäistä luentokurssiani 1700- ja 1800-luvun kirjallisuudesta; muutamaa vuotta myöhemmin, tutkintovaatimusten muuttuessa, luovutin 1700-luvun kollegalleni ja otin 1800-luvun rinnalle opetettavakseni 1900-luvun. Helmikuussa 2017 päivitin tekstiä lisäämällä loppuun muutaman rivin, jotka seuraavat sanoihin »kuten toisaalta Kareninin ja Levinin tapauksessa muutenkin» päättyvää kappaletta, johon koko teksti päättyi aiemmin. En tiedä, näkyykö tämän prosessikirjoittamisen myötä syntynyt kerrostuneisuus lukijalle; itse en koe tekstiä aivan niin tasalaatuiseksi kuin ehkä toivoisin ja varmaankin valmistelisin luennon hieman toisin, näin puolisentoista vuosikymmentä »ensiesityksen» jälkeen.

Kirjoita tohtorille: 



Document [originally] generated by eLyXer 1.0.0 (2010-07-21) on 2012-03-05T23:03:11.148723