Albert Camus

Albert Camus (kuvat: S. Lido/Sipa Press; Gallimard-laitoksen kansi)

Sanoessani, että maailma on absurdi, etenin liian nopeasti. Tämä maailma itsessään ei ole järjellinen, siinä kaikki mitä asiasta voi sanoa. Mutta varsinaisesti absurdia on yhteentörmäys, jossa tuo maailman järjellisyyden puute kohtaa ihmisen sisimmässä kaikuvan epätoivoisen halun selkeyteen (Je disais que le monde est absurde et j'allais trop vite. Ce monde en lui-même n’est pas raisonnable, c’est tout ce qu’on peut en dire. Mais ce qui est absurde, c’est la confrontation de cet irrationnel et de ce désir éperdu de clarté dont l’appel résonne au plus profond de l’homme.)

Camus'n yhteydessä puhutaan usein absurdismista. Tämänkin ismin kannalta on mielekästä tarkastella, mitä kirjailijat itse ovat asian tiimoilta sanoneet, ja ylle lainaamani ote Camus'n esseestä "Sisyfoksen myytti" onkin keskeinen, usein lainattu tai referoitu määritelmä absurdille modernin ihmisen kokemuksena maailmasta. Tai ehkä sittenkin, kuten Camus itse tarkentaa, pikemminkin ihmisen ja maailman välisestä suhteesta, siis ihmisen suhteesta maailmaan, joka on vailla mieltä tai merkitystä, järkeä tai järjestystä.

Muistuttaisin tässäkin siitä ristiriidasta, joka muodostaa enemmän tai vähemmän tämän luentokurssin punaisen langan tai temaattisen taustarakenteen ja jota olen kutsunut romantiikan ja realismin dialektiikaksi: niinsanottu realistinen kirjallisuushan kertoo usein "romanttisen sielun" ja raa'an aikalaistodellisuuden välisistä ristiriidoista, erityisesti vapaudenkaipuun ja vapautta rajoittavien yhteiskunnallisten, moraalisten, materiaalisten ja muiden seikkojen välisistä konfrontaatioista. Modernin kirjallisuuden osana "absurdismi" esittää omanlaisensa variaation tästä teemasta.

Sivullinen (1942)

Albert Camus’n romaanista Sivullinen (L’étranger, joka ilmestyi 1942) käytiin taannoin mielenkiintoista, sivumääräisesti hyvin laajaa ja hieman hämmentävää keskustelua Nuori Voima ‑lehden sivuilla, teemanumeroissa Kertoja (2-3/06) ja Helvetti (4/06). Debatti sivusi myös toista Camus’n klassikkoromaania Putoaminen (La Chute, 1956).

Tälläkin kertaa lähestyn tarkasteltavaa teosta pitkälti sen vastaanoton kautta. Ensin esittelen René Girardin luentaa – jota kutsuisin "syytöskirjelmäksi", sillä Girard käyttää itsekin uuteen oikeuskäsittelyyn viittaavia termejä ja jopa otsikkoa, ja viittaan tällä toki myös aiemmin puheena olleeseen modernin kirjallisuuden ja modernismin "amoraalisuuteen" ("Missä on syyttävä sormi?" kysyy Baudelaire ironisesti Flaubert-luennassaan) – ja sen jälkeen viittaan Martti-Tapio Kuuskosken vastalauseeseen Girardille; tämän jälkeen lainaan Alain Robbe-Grillet'n mielenkiintoista näkemystä Camus'n absurdismista yhtenä "traagisen humanismin" muotona ja lopuksi katsomme, miten Camus itse on teoksensa tarkoitusperiä ja ironiaakin taiteellisen vapauden muotona kommentoinut. Tässä katsauksessa Sivullisesta käytyyn keskusteluun tulee esiin monia näiden luentojen tematiikan kannalta tärkeitä asioita, romantiikan ja realismin dialektiikasta uuden romaanin (le nouveau roman, suuntaus jota tässä edustaa Robbe-Grillet) uudenlaiseen "absoluuttiseen realismiin".

René Girardin syytöskirjelmä Sivullista – tai ainakin sen nostattamaa "Camus-kulttia" – vastaan

Keskustelun aloitti Olli Sinivaaran suomentama ranskalaisen kirjallisuudentutkijan ja teoreetikon René Girardin essee "Kohti Sivullisen uusintakäsittelyä", joka ilmestyi alun perin Yhdysvalloissa englanniksi varustettuna nokkelalla otsikolla "Camus’ Stranger Retried" vuonna 1964. Sivullisen päähenkilö Meursault kutsutaan siis ikään kuin uudelleen oikeuden eteen. (Olli Sinivaaran suomennos perustuu esseen ranskankieliseen versioon, jonka otsikko on "Pour un nouveau procès de l’Étranger".) Girardin syytöskirjelmä Camus’ta vastaan on varsin raivokas ja tuntuu perustuvan suureksi osaksi hämmästyttävän naiiviin lukutapaan, jossa teoksen päähenkilö ja minäkertoja varsin surutta samastetaan tekijään.

Miksi oikeuden eteen ja miksi uudelleen? Sivullisen juoni on mahdollista tiivistää seuraavasti: "Täysin kunnianhimoton pikkuvirkamies kohtaa yleisen moraalin tapettuaan auringonpaahteessa arabin." Tämä lakoninen yhteenveto on peräisin Pekka Toikan kirjaesittelystä "Kesäklassikko: Killing an Arab" Kiiltomato-verkkolehdessä (11.6.2003.) Tuo "Killing an Arab" on The Cure -yhtyeen varhaisen, Sivullisesta inspiroituneen singlen nimi. Myös Martti-Tapio Kuuskoski sisällyttää tuon pop-viittauksen otsikkoonsa "Killing an Arab – Camus'n Sivullisen ongelma", joka on Nuoren Voiman teemanumerossa Helvetti (4/06, s. 74-79) julkaistu pitkä "kommentti" lehden edellisessä Kertoja-numerossa julkaistuun Girardin vielä pidempään esseeseen. Kuuskoski tunnustaa kirjoituksensa syntyneen Girardin "pitkän ja lavean syytöspuheenvuoron" herättämästä "ärtymyksestä". Viittaus pop-musiikkiin ei ole täysin ulkokohtaista retoriikkaa, sillä Girard puhuu Sivullisesta ikään kuin nuorisokulttuurin tuotteesta.

Sivullisen ensimmäinen kappale kuuluu maailmankirjallisuuden klassikoiden kuuluisimpien ja sykähdyttävimpien aloitusten joukkoon muiden muassa Anna Kareninan, Moby Dickin, Lolitan ja vaikkapa Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani  -­romaanin, johon palaan luentosarjan lopuksi, ensimmäisten lauseiden rinnalle:

Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: "Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme." Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen. (Suom. Kalle Salo. Helsinki: Otava, 1965, s. 7.)

Kirja myös päättyy hätkähdyttävästi:

Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin. (S. 135.)

Tästä voinee jo päätellä, että välissä on käyty oikeudenkäynti jossa Meursault on tuomittu kuolemaan. Ei kuitenkaan äidinmurhaajana kuin Orestes, vaan tosiaan "tapettuaan auringonpaahteessa arabin".

René Girardin essee on reaktio erääseen kirjalliseen tai pikemminkin ulkokirjalliseen, romaanin vastaanoton kautta syntyneeseen kulttiin ja sellaisena sen voisi hyvinkin rinnastaa Goethen Nuoren Wertherin tapaukseen. Girard itse myös tekee niin, tosin hieman epäsuoremmalla tavalla kuin minä nyt tekisin. Hän nimittäin toteaa seuraavasti: "Se, että Goethe kielsi Wertherinsä, ei mitenkään vähennä ihailuamme häntä kohtaan." (NV 2-3/06, s. 14.) Sanoa, että Goethe kielsi Wertherinsä, on nähdäkseni aikamoinen yksinkertaistus: Wertheriä ei ollut Goethen omien sanojen mukaan koskaan tarkoitettu positiiviseksi esikuvaksi ja samaistumisen kohteeksi siinä mielessä, että nuorten miesten tulisi pukeutua siniseen paitaan ja keltaisiin liiveihin, rakastua parhaan ystävänsä morsiameen, vetää johtopäätökset tilanteensa mahdottomuudesta ja lopulta ampua itsensä.

Pikemminkin samaistumisen olisi tullut johtaa sen tajuamiseen, miten turhaa oli nuoren Wertherin tavoin heittäytyä vaarallisten tunnekuohujensa valtaan. Se räikeän absurdi tapa, jolla Werther perustelee ystävälleen yksilön oikeutta itsemurhaan, meni kuitenkin yllättäen yleisöön kuin myrkky: Goethen kauhuksi lukijakunnan logiikka ei riittänyt tämän huomaamiseen ja Wertherin sekavien johtopäätösten kumoamiseen. Moderniin tapaan hän oli jättänyt vastuun lukijalle, mutta nuoret melankolikot eivät ymmärtäneet ironiaa vaan ryntäsivät näennäisromanttisen sopulilauman tavoin Wertherin kannoilla omaan tuhoonsa.

Luen pari otetta Girardin esseen alusta:

Minulle Meursault on aina näyttäytynyt muiden ihmisten tunteille vieraana olentona. Rakkaus, viha, kunnianhimo, kateus, voitonhimo ja mustasukkaisuus: kaikki tämä on hänelle tuntematonta. Hän osallistuu äitinsä hautajaisiin yhtä tunteettomasti kuin seuraavana päivänä katsoo Fernandelin elokuvaa. Meursault päätyy tappamaan ihmisen, mutta miten hänet voitaisiin nähdä todellisena rikollisen? Miten tällä miehellä voisi olla minkäänlaista motiivia? / Meursault'n henkilöhahmo ruumiillistaa nihilististä individualismia, [...] johon yleisesti viitataan nimellä "absurdi". Meursault on absurdin täyttämä siten kuin jotkut, aivan toisessa henkisessä koritekstissa, ovat armon täyttämiä. [...] Sivullinen on helppo asettaa vastakkain Rikoksen ja rangaistuksen kaltaisen romaanin kanssa. Kun Dostojevski hyväksyy päähenkilölleen lankeavan tuomion, Camus puolestaan vihastuu siitä. [...] Esitettyään päähenkilönsä kuoleman häpeällinen kollektiivin vastenmielisenä tuotoksena kirjoittaja lopettaa sanomalla: "Meidän yhteiskunnassamme jokainen joka ei itke äitinsä hautajaisissa on vaarassa joutua tuomituksi kuolemaan." (NV 2-3/06, s. 12.)

Girardin mukaan Sivullinen ja kaikki Camus’n teokset aina Putoamiseen asti (La Chute, joka ilmestyi 1956 eli vuotta myöhemmin kuin alunperin vuonna 1942 julkaistun Sivullisen amerikkalainen laitos) "perustuvat ääneenlausuttuun tai ‑lausumattomaan vakaumukseen, että järjestelmällinen vihamielisyys kaikkia ’tuomareita’ kohtaan muodostaa varmimman perustan ’autenttiselle’ moraaliselle elämälle, mutta vasta Putoaminen "kääntää avoimesti tämän opin naurettavaksi". "Siksi on normaalia tehdä johtopäätös", toteaa Girard, "että tämä teos sisältää itsekriittisen elementin" (s. 14). Putoaminen on siis tavallaan jo itsessään Sivullisen Meursault’n uusi oikeuskäsittely ja Camus itse oma tuomarinsa. 

Girardin mukaan "Putoamista täytyy lukea oikeassa perspektiivissä — mikä tarkoittaa humoristista perspektiiviä. Älyllisen eliitin sovinnaisten ’oikein ajattelijoiden’ piirissä nauttimaansa suosioon kyllästynyt kirjailija löysi hienovaraisen tavan naurunalaistaa ’profeetan’ roolinsa" (s. 15).

Putoamisessa oman tarinansa kertoo menestynyt asianajaja joka on eräänlaisen sisäisen kriisin, oikeastaan masennuksen seurauksena luopunut urastaan ja petollisiksi kokemistaan aiemmista ihanteistaan sekä ryhtynyt, kuten hän itse määrittelee, "katumuksentekijä-tuomariksi" (juge-pénitent). "Tuomio, jonka langetat toisille, sinkoaa lopulta päin omaa naamaasi ja runtelee sen rumaksi", hän sanoo ja jatkaa: "Koska jokainen tuomari lopulta päätyy katumuksentekijäksi, oli lähdettävä vastakkaisesta päästä ja ryhdyttävä harjoittamaan katumuksentekijän ammattia voidakseen kerran päätyä tuomariksi." (Suom. Maijaliisa Auterinen, Helsinki: Otava, 1957, s. 152-153.) 

On tutustuttava omaan syyllisyyteensä pohjiaan myöten voidakseen sitten syyttää muita, sillä kukaan ei ole pohjimmiltaan viaton. Mutta on eri asia löytyykö Camus’n Putoamisen "sanoma" viime kädessä sellaisenaan minäkertoja Jean-Baptiste Clamencen sanoista. On tutkittava Putoamista pohjiaan myöten, luettava ja ajateltava, ennen kuin on aika esittää syytöksiä Camus’n takinkäännöstä tai taantumisesta porvarilliseen "älylliseen mukavuuteen", "konformismiin" ja "traagiseen humanismiin", kuten Alain Robbe-Grillet tekee (palaan tähän kohta). Clamencen, tämän "katumuksentekijä-tuomarin", ambivalentit ja provokatiiviset lausunnot olisi otettava keskustelun aiheeksi ihan vakavasti: "Sitten kun olemme kaikki syyllisiä, vallitsee demokratia." (S. 150.) (Tämä kuulostaa oudolta sellaisen korvissa joka on sisäistänyt nykyajan dekalogiinsa käskyn "Älä syyllistä!". Voisiko sittenkin olla niin että vasta kollektiivinen syyllisyys avaisi tietä demokratiaan, puhumattakaan vaikkapa eläinten oikeuksista ja ympäristönsuojelusta?)

Girardin teksti joka tapauksessa julkaistiin ensin englanniksi Yhdysvalloissa, ja se onkin reaktio ennen kaikkea sikäläiseen, "amerikkalaisessa yliopistomaailmassa laajalle levinneeseen ’Camus-kulttiin’, joka ilmeni suurena määränä Camus’ta, erityisesti Sivullista ylistäviä julkaisuja", kuten tekstin suomentaja Olli Sinivaara kirjoittaa esittelyssään (s. 13).

Todistaakseen näkemyksensä, jonka mukaan Camus’n Putoaminen on tarkoitettu tekemään naurunalaiseksi se profeetan rooli, jonka Sivullinen hänelle tuotti, Girard haluaa tuoda Sivullisesta esiin erään "rakenteellisen vian" (s. 15). Tuo rakenteellinen vika tai, kuten Girard myös sanoo, looginen puute on oikeastaan mahdoton yhdistelmä jota usein kutsutaan nimellä oksymoron, ja se tiivistyy käsitteellisesti ristiriitaiseen ilmaukseen viaton murhaaja. "Nuo kaksi termiä", Girard sanoo — tarkoittaen termejä "viaton" ja "murha" ja todistettuaan ensin, että kysymys ei voi olla taposta, siis vahingossa tehdystä surmasta, — "Nuo kaksi termiä eivät voi yhdistyä yhtenäiseksi käsitteeksi sen enempää kuin surrealistinen kuva voi viitata todelliseen objektiin." (S. 17.) Niinpä Girard näyttää, mielestäni kovin alentuvasti eli tietyn ylemmyydentunnon turvin, uskovan että Camus tunnustaa käännynnnäisen nöyryydellä olleensa väärässä: "Sivullisessa ilmaisunsa saavan maailmankatsomuksen hylkääminen", Girard kirjoittaa, "ei ole empiirisen löydöksen, vaan eräänlaisen kääntymyksen tulos. Ja juuri sellaisen kääntymyksen Putoaminen meille ilman pienintäkään mahdollista epäilyä ironisella tavalla esittää" (s. 19).

Mutta mitä vastaan Girardin moraalinen närkästys oikeastaan lopultakin kohdistuu? Camus’ta, siis nuorempaa Camus’ta vastaanko?

Häkellyttävän itsevarmasti Girard näyttää pitävän itsestään selvänä, että Meursault’n rikos, vieraan miehen surmaaminen rannalla ilman järkevää motiivia, on Sivullisen tekijälle, tai romaanin ilmaiseman käytännöllisen filosofian kannalta, jokseenkin yhdentekevä seikka, yhtä yhdentekevä kuin se, että Meursault ei itke äitinsä hautajaisissa — ja tämä viimeksimainittu seikkahan on ratkaiseva, raskauttava todiste Meursaultia vastaan. Se, ettei surmaa tuomita kirjailijan tai kertojan suulla, tai ettei Meursault näytä katuvan tekoaan (hän on liian rehellinen vastatessaan oikeudenkäynnissä, ettei tunne katumusta vaan pikemminkin "ikävää" tai "harmia", ennui, tekonsa johdosta), ja että Camus kiinnittää pikemminkin huomiota oikeuden päätökseen ja amerikkalaisen laitoksen esipuheessaan tuomitsee murhan tai tapon sijasta oikeuden langettaman kuolemantuomion, näyttää Girardin reaktiosta päätellen närkästyttävän häntä suunnattomasti.

Tosiasia kuitenkin on (en suinkaan väitä että tämä on ainoa ja lopullinen totuus, mutta tosiasia kuitenkin), että Camus kiinnittää meidän huomiomme nimenomaan lain nimessä tehtyyn surmaan. Sivullinen on tendenssiromaani siinä mielessä, että se ottaa kantaa, omalla epäsuoralla ja tulkinnanvaraisella taiteellisella tavallaan, kuolemantuomiota vastaan. Kysymys ei ole siitä, että mukamas "viaton" lähetetään mestauslavalle, vaan siitä että se-ja-se, tässä tapauksessa Meursault joka todellakin on syyllistynyt toisen ihmisen surmaamiseen ja on niinollen kaikkea muuta kuin viaton, lähetetään mestauslavalle.

Yksinäisyyden spektaakkeli

Girardin tapa lukea Camus’ta ja erityisesti Sivullista on kaikissa sinänsä suvereeneissa käsitteellisen tason käänteissään merkillisen naiivi, mitä tulee kirjailijan ja hänen teostensa suhteisiin. Tarkoitan ennen kaikkea sitä, miten hän samaistaa Meursault’n ja Camus’n toisiinsa:

Yhdellä kädellä Camus vetää sankarinsa pois yhteiskunnasta saattaakseen hänet toisella takaisin. Hän haluaa tehdä Meursault’sta solipsistin, sitten hän tekee tästä oikeudenkäynnin päätähden, modernin yhteiskunnan rappeutuneiden ihmissuhteiden symbolin par excellence. / Miksi Camus tavoittelee yksinäisyyttä ja elämää yhteiskunnassa yhtä aikaa? Miksi toiset yhtä aikaa vetävät häntä puoleensa ja työntävät pois? Tämä ristiriita on itse asiassa jokaisen romanttisen persoonallisuuden sisäinen ominaisuus. Romantikko ei tahdo oikeasti olla yksin; hän tahtoo että hänen nähdään valitsevan yksinäisyys. Rikoksessa ja rangaistuksessa Dostojevski näyttää, että yksinäiset haaveet ja "oikeudenkäynti" ovat romanttisen ja modernin tietoisuuden kaksi erottamatonta aspektia, sen kaksi "momenttia". (NV 2-3/06, s. 21.)

Girard asettaa tässä lainausmerkkeihin sanat "oikeudenkäynti" ja "momenttia". "Oikeudenkäynti" on lainausmerkeissä siksi, että hän tarkoittaa sitä yksinäisyyden spektaakkelia josta hän juuri puhui, siis romantikon teatraalista tarvetta saada yksinäisyydellensä yleisö. "Oikeudenkäynti" on oikeastaan vain yksi esimerkki tästä yksinäisyyden romanttisesta esillepanosta. Romaanin kirjoittaminen olisi toinen esimerkki. Puhe "momenteista" viittaa puolestaan hegeliläiseen dialektiikkaan: yksinäiset haaveet ja se, mitä Girard kutsuu tässä "oikeudenkäynniksi", ovat teesi ja antiteesi jotka muodostavat erottamattoman synteesin; kutsuttakoon sitä vaikka, kuten juuri tein, yksinäisyyden spektaakkeliksi. Tässäkin voisi viitata Blanchot’n oivallukseen, jonka mukaan kirjailija joka kirjoittaa: "Olen yksin!", on väistämättä varsin koominen. "Sana yksin on yhtä yleinen kuin sana leipä", kirjoittaa Blanchot. Kirjailija siis riistää itseltään yksinäisyyden olemalla kirjailija eli käyttäessään sanoja, jotka aina jo kääntyvät toisen puoleen.

Girard joka tapauksessa jatkaa kärkevään, paradokseja kaihtamattomaan tapaansa: "Murha on todellisuudessa salainen yritys rakentaa uudelleen yhteys toisiin." (NV 2-3/06, s. 21.)

Girard samaan aikaan sekä varoittaa jäämästä kiinni elämäkertaan että tekee pitkälle meneviä oletuksia kirjailijan sisäisestä elämäkerrasta : "Meursault on muotokuva ja jopa karikatyyri miehestä, joka Camus ei koskaan ollut", hän kirjoittaa, "mutta joksi hän nuorena oli päättänyt tulla, koska pelkäsi ettei koskaan voisi tulla keneksikään muuksi." (S. 23.)

Juuri kirjallisen toiminnan Girard näkee Camus’n itsepetoksena, tekee tästä Camus’n epäjohdonmukaisuuden: "Camus pettää solipsismin kirjoittamalla Sivullisen aivan kuten Meursault pettää sen tappamalla arabin." (S. 2.)

Sivullinen ja nuorisopsykologia

Seuraavasta Nuoresta Voimasta (4/06) löytyy sitten Martti-Tapio Kuuskosken laajahko "kommentti" Girardin tekstiin, jossa aiheellisesti todetaan että Girardin kritiikki Camus’n Sivullista kohtaan kohdistuu pikemminkin tuosta kirjasta tehtyihin muodikkaisiin tulkintoihin eli mainittuun "Camus-kulttiin" kuin teokseen itseensä. Kuuskoski tuokin Girardista esiin paitsi antimodernin (tai antimodernistisen) myös antiromanttisen puolen; eräässä toisessa esseessään tämä nimittäin kirjoittaa seuraavasti: "Nykyinen hurmioituminen seksistä, kuten aikaisemmin hurmioituminen rakkaudesta, ei ole parannus vaan oire henkisestä sairaudesta, joka on jatkuvasti pahentunut romantiikan alkuajoista lähtien." Ja kuinka ollakaan, Girard löytää Kuuskosken mukaan modernin nuorisorikollisen hahmon takaa jälkiromanttisen dandyn hahmon, jota Girard itse luonnehtii "Mefistofeleeksi silinterihatussa"; Goethen puhe romantiikan sairaalloisuudesta kaikuu merkillisen selkeästi Girardin puheissa (s. 74-75).

Girard tosiaankin käyttää alunperin amerikkalaiselle lukijakunnalle suunnatussa Camus-esseessään tuon ajan, 1950- ja 1960-lukujen, muotitermiä "nuorisorikollisuus [juvenile delinquency]", ja kirjoittaa seuraavasti: "Nuorisorikollisuus ei esiinny Sivullisessa teemana, koska romaani on sellaisen teon [siis esimerkiksi puolitarkoituksellisen poliisisurman] kirjallinen vastine" (NV 2-3/2006, s. 25).

Toisin sanoen, ei niinkään Meursault henkilöhahmona, vaan Sivullinen kirjallisena teoksena, on täydellinen kirjallinen vastine nuorisorikollisen hahmolle, sellaiselle kuin Jean-Luc Godardin elokuvan Viimeiseen hengenvetoon päähenkilö, joka tappaa poliisin puolitarkoituksellisesti ja josta näin tulee, Girardin merkillisen päähänpinttymän mukaan, "Meursault’n tapainen ’hyvä rikollinen’" (s. 25). Girard vetoaa myös amerikkalaiseen psykologiaan ja sen termiin "attention getting devices" eli jotakin sellaista kuin "huomion hankkimisen keinot", ja Kuuskoski aiheellisesti toteaa, että Girard olisi yhtä hyvin voinut verrata Meursault’ta "kaikkien romanttisten nuorisorikollisten arkkityyppiin, James Deanin pidäteltyä seksuaalisuutta huokuvaan Jim Starkin hahmoon Nicolas Rayn elokuvassa Nuori Kapinallinen" (NV 4/06, s. 74), joka sattumoisin sai ensi-iltansa samana vuonna kuin Camus’n Sivullisen amerikkalainen, tekijän uudella esipuheella varustettu laitos julkaistiin, 1955. (Itse asiassa Sivullisen englanninkielinen käännös, joka oli Stuart Gilbertin käsialaa, oli kyllä ilmestynyt jo 1946, mutta tämä vuoden 1955 laitos oli jonkinlainen akateeminen editio.)

Girard tekee varhaisesta Camus’ta "ultraromanttisen" immoralistin. Näinollen Girard tuntuu sortuvan siihen samaan erehdykseen joka vaivasi Goethen Nuoren Wertherin lukijoita — siis lyhyesti sanottuna kyvyttömyyteen ymmärtää ironiaa, joka on käytännössä se etäisyys, joka erottaa kirjallisen taideteoksen tekijänsä tarkoitusperistä ("intentioista").

Sivullinen vieraana "omassa maassaan"

Veistään auringossa väläyttävän arabin surmaaminen algerialaisella rannalla, oli se sitten murha, tappo tai hätävarjelun liioittelua, ikään kuin vain tapahtuu Meursault’lle. Keskeistä tuomion kannalta on se, että Meursault kieltäytyy teeskentelemästä eli valehtelemasta: hän ei sen enempää kadu tekoaan kuin väitä itkeneensä äitinsä hautajaisissa.

Ottamatta kantaa siihen, olisiko Meursault’n pitänyt katua, olisiko hänen pitänyt surra vanhaa äitiään tai osoittaa tätä surevansa, kirja kiinnittää huomiomme tuomarien ja moralismin perimmäiseen epäeettisyyteen: ratkaisevaa ei enää olekaan itse teko, vaan se miten tekijä suhtautuu tekoonsa. Toisin kuin Raskolnikov Rikoksessa ja rangaistuksessa, Meursault ei tule synnintuntoon, vaan kieltäytyy katumasta. Mutta tämä ei ole niin keskeistä kuin se, että teeskentelemällä katumusta, toisin sanoen valehtelemalla Meursault olisi voinut pelastaa nahkansa.

Camus’n romaani ei väitä meille, että meidän kaikkien tulisi olla sellaisia kuin Meursault, vaikkapa siten että meidän ei pitäisi itkeä hautajaisissa eikä katua tekojamme, vaan se pikemminkin osoittaa että myös oikeuden kaapuun puettu moralismi voi olla moraalitonta tai epäeettistä, siis että oikeus voi olla epäoikeudenmukainen. Kenties voisi myös sanoa että tuomarit eivät olleet niinkään kiinnostuneita tekemään oikeutta surmatulle arabille, vaan pikemminkin siirtomaaisäntien moraalille, siis sille mikä on kristitylle eurooppalaiselle sopivaa käytöstä. Sovinnaisuus painaa vaa’assa enemmän kuin etiikka.

Eikä lain nimissä toimeenpantu kuolemanrangaistus ole yhtään sen vähempää surmaamista kuin Meursault’n sekava teko. Vuonna 1958 Camus kirjoitti kiistakirjoituksen giljotiinia vastaan, ja tämä osaltaan vaikutti kuolemanrangaistuksen lakkauttamiseen Ranskassa, olkoonkin että se tapahtui vasta 1981 ja kuolemanrangaistuksen kielto kirjattiin perustuslakiin niinkin myöhään kuin 2007.

Huomattakoon sekin, että Meursault on tosiaan paitsi "sivullinen" eli tavalla tai toisella ulkopuolinen, myös "ulkomaalainen", eli edustaa Ranskan siirtomaavaltaa Algeriassa, vaikka on syntyperäinen pide-noir, "mustajalka" eli algerianranskalainen. Kirjan nimi L’étranger tarkoittaa toki myös "ulkomaalaista". Tämän ei tarvitse olla sattumanvaraista monimielisyyttä.

Martti-Tapio Kuuskoski kiinnittää ansiokkaasti huomiota siihen "yhteiskunnalliseen faktaan, että Ranskan kolonisoimassa Algeriassa – Camus’lle hyvin tutussa maailmassa – veistä kädessään pitävän arabin tappaminen ei olisi johtanut kummoisiin syytteisiin, kuolemantuomiosta puhumattakaan, varsinkaan silloin kun teon tekijä on valkoinen eurooppalainen" (NV 4/06, s. 79).

Sivullinen, absurdius ja "traaginen humanismi"

Kuuskoski on "kommenttinsa" oheen myös suomentanut erittäin mielenkiintoisen otteen Alain Robbe-Grillet’n esseestä "Nature, humanisme, tragédie" (1958), jossa Robbe-Grillet puhuu Camus’n Sivullisesta:

Kuten tiedetään, Albert Camus on nimittänyt absurdisuudeksi sitä ylittämätöntä kuilua, joka vallitsee ihmisen ja maailman välillä, ihmishengen pyrkimysten ja niitä tyydyttämään kykenemättömän maailman välillä. Absurdi ei siten ole ihmisessä eikä asioissa vaan mandottomuudessa asettaa näiden välille jokin muu suhde – kuin vieraus (étrangeté).

Kaikki lukijat ovat kuitenkin panneet merkille, että Sivullisen sankari pitää yllä kaunasta ja viehtymyksestä syntyvää hämärää rikoskumppanuutta maailman kanssa.Tämän miehen suhteet häntä ympäröiviin objekteihin eivät ole lainkaan viattomia: absurdi tuo aina mukanaan pettymyksen, vetäytymisen, kapinan. Ei olekaan liioiteltua väittää, että lopulta juuri asiat ajavat tämän ihmisen rikokseen: aurinko, meri, säihkyvä hiekka, välkähtelevä veitsi, kallionlohkareiden välissä oleva lähde, revolveri... Kuten asiaan kuuluu, Luonto on varannut itselleen pääroolin näiden asioiden joukossa.

Kirja ei ole myöskään kirjoitettu niin laimennetulla kielellä kuin sen ensimmäiset sivut antaisivat ymmärtää. Nimittäin objektit, jotka on jo ennalta ladattu räikeän inhimilliseltä sisällöllä, on nyt vain neutralisoitu huolellisesti, ja juuri moraalisten syiden takia (kuten vanhan äidin ruumisarkku, josta meille kuvaillaan ruuvit, niiden ulkonäkö ja ruuvauksen syvyysaste).Tämän lisäksi, mitä lähemmäksi murhahetkeä tulemme, sitä lukuisammaksi käyvät kaikkein paljastavimmat klassiset metaforat, jotka nimeävät ihmisen, tai joihin on tarttunut ihmisen kaikkialle ulottuva läsnäolo: tasanko on "aurinkoa tulviva", ilta on "kuin alakuloinen välirauha", kuoppainen tie paljastaa tervan "kiiltävän lihan", maa on "verenväristä", aurinko on "huikaiseva sade", sen heijastus simpukankuoressa "valosäilä", päivä on "laskenut ankkurinsa kiehuvaan metallimereen" – puhumattakaan "laiskojen" aaltojen "hengityksestä", "uneliaasta" niemekkeestä, merestä joka "läähättää" ja auringon "symbaaleista"...

Romaanin pääkohtaus esittää meille täydellisen kuvan tuskallisesta yhteenkuuluvuudesta: heltymätön aurinko on aina "sama", sen heijastus arabin kädessään pitämän veitsen terällä "osuu" sankaria suoraan otsaan ja "tunkee" hänen silmiinsä, hänen kätensä kouristuu revolverin ympärille, ja hän haluaa "ravistaa" auringon pois, hän ampuu uudelleen, vielä neljä kertaa. "Ja se oli kuin olisin kopauttanut neljä kertaa lyhyesti onnettomuuden oveen", hän toteaa.

Täten absurdi on hyvinkin traagisen humanismin yksi muoto. Se ei ole todistus ihmisen ja asioiden erossa otosta. Se on lemmenriita, joka johtaa intohimorikokseen. Maailmaa syytetään osallisuudesta murhaan.

Kun Sartre kirjoittaa (teoksessa Situations I), että Sivullinen "hylkää antropomorfismin", hän antaa meille teoksesta epätäydellisen kuvan, kuten edellä olevista lainauksista käy ilmi. Sartre on epäilemättä huomannut nämä jaksot, mutta hän ajattelee, että Camus "on käynyt, periaatteelleen uskottomana, runoilemaan". Eikö voitaisi pikemminkin sanoa, että juuri nämä metaforat ovat kirjan selitys? Camus ei hylkää antropomorfismia, hän käyttää keinoa säästeliäästi ja ovelasti antaakseen sille enemmän painoa.

Kaikki on järjestyksessä, sillä kuten Sartre on huomioinut, lopulta kyse on siitä, että meille esitetään, Pascalin sanojen mukaan, "meidän olemassaolomme luonnollinen kurjuus". (NV 4/06, s. 77.)

Meursault, "ainoa kristus jonka me ansaitsemme"

Lopuksi suomennan teille valtaosan Camus’n mainitusta lyhyestä esipuheesta Sivullisen amerikkalaiseen laitokseen (1955):

Tiivistin Sivullisen yhteen lauseeseen, niin kovin kauan sitten, lauseeseen jonka varsin paradoksaalisen luonteen minä tunnustan: Meidän yhteiskunnassamme jokainen ihminen, joka ei itke äitinsä hautajaisissa, on vaarassa joutua tuomituksi kuolemaan. Halusin sanoa vain sen, että kirjan sankari joutuu tuomituksi koska hän ei pelaa peliä. Tässä mielessä hän on sivullinen siinä yhteiskunnassa jossa elää, hän harhailee marginaalissa, yksityiselämän, yksinäisen elämän, aistillisen elämän esikaupungeissa. Ja tämän takia lukijoilla on ollut kiusaus pitää häntä hylkiönä. Samalla kuitenkin tästä henkilöhahmosta voi saada täsmällisemmän kuvan, tai ainakin sellaisen joka vastaa paremmin tekijän päämääriä, jos kysyy itseltään, missä suhteessa Meursault ei pelaa peliä. Vastaus on yksinkertainen: hän kieltäytyy valehtelemasta. Valehteleminen ei ole ainoastaan jonkin sellaisen asian sanomista, jota ei ole. Se on myös, ja se on ennen kaikkea sitä että sanotaan enemmän kuin mitä on, ja mitä tulee ihmissydämeen, sitä että joku sanoo enemmän kuin tuntee. Tämä on jotakin mitä me kaikki teemme, joka päivä, tehdäksemme elämästämme yksinkertaisempaa. Meursault ei tahdo, toisin kuin miltä näyttää, yksinkertaistaa elämää. Hän sanoo sen mitä on, hän kieltäytyy naamioimasta tunteitaan, ja oikopäätä yhteiskunta tuntee itsensä uhatuksi. Häntä pyydetään esimerkiksi sanomaan että hän katuu rikostaan, pyhitetyn kaavan mukaisesti. Hän vastaa että hän tuntee tämän asian suhteen pikemminkin harmia [ennui] kuin todellista katumusta. Ja tämä sävy riittää tuomitsemaan hänet. [Et cette nuance le condamne: suomeksi sanottaisiin yleensä, että tämä seikka johtaa hänen tuomitsemiseensa, tai tämä seikka riittää hänen tuomitsemisekseen, mutta ranskaksi on täysin luontevaa sanoa "Et cette nuance le condamne", "Ja tämä sävy, tämä yksityiskohta tuomitsee hänet."]

Minulle Meursault ei ole heittiö [tai hylkiö, un épave], vaan köyhä ja paljas ihminen, sellainen joka rakastaa aurinkoa joka ei heitä varjoa [un homme pauvre et nu, amoureux du soleil qui ne laisse pas d’ombre]. Kaukana siitä että häneltä puuttuisivat tunteet, häntä liikuttaa syvä intohimo, syvä siksi että se on niin itsepintainen, ehdottomuuden ja totuuden intohimo. Kysymys on vielä toistaiseksi negatiivisesta totuudesta, olemassaolon ja tuntemisen totuudesta, mutta sellaisesta jota ilman mikään itsensä voittaminen ei olisi mahdollista.

Niinpä ei olisi suuri erehdys lukea Sivullinen tarinana miehestä joka, ilman minkäänlaista sankarillista asennetta, päättää kuolla totuuden tähden. Olennpa sanonut senkin, edelleen paradoksaalisesti, että pyrin henkilössäni antamaan hahmon sille ainoalle kristukselle jonka me ansaitsemme. Selityksistäni voidaan ymmärtää, ettei minulla ole niin sanoessani ollut minkäänlaista tarkoitusta jumalanpilkkaan, ainoastaan sellainen hieman ironinen sävy johon taiteilija on oikeutettu suhteessa luomiinsa henkilöihin.

Girard, jonka mukaan Camus’n myöhempi, vuonna 1956 julkaistu romaani Putoaminen osoittaa kirjailijan muuttaneen moraalista kantaansa, ei ilmeisestikään ota huomioon, että tämä esipuhe on kirjoitettu vain vuotta ennen tuota julkaisua, ja että tässä pikku tekstissä Camus kyllä selkeästi pitää kiinni "tekijän intentiostaan", olkoonkin että sivulauseessa toteaa tuon varhaisemman romaanin olevan kyllä kovin monen vuoden takaa.

Meidän ei tarvitse tyytyä sen enempää Girardin, Robbe-Grillet’n (jonka mukaan Camus ottaa Putoamisessa "täydellistä takapakkia", peräytyy Sivullisen modernismista taantumukselliseen perinteiseen humanismiin) kuin Camus’n omaankaan analyysiin Sivullisesta, saati Putoamisesta, joka on paitsi vahva, myös arvoituksellinen romaani – ei saarna eikä syytöskirjelmä. Vastuu todellakin jää lukijalle.

Muotokuva Meursault'sta ei ole sen enempää deskriptiiivinen kuin preskriptiiivinenkään: Sivullinen ei sen enempää "kuvaa" meille modernia, "absurdia" ihmistä sellaisena kuin hän ("nyt") on, kuin esitä meille modernin ihmisen esikuvaa, jota meidän tulisi jäljitellä.

Päivitys 14.-15.4.2014

Colin Davis on kirjoittanut Camus’n Sivullisesta ja »Yövieras»-novellista (L’Hôte, kokoelmassa L’Exil et le royaume, 1957, on suom.) tärkeän ja mielenkiintoisen artikkelin »Fiktio, väkivalta, toiseus: Albert Camus’n Sivullinen ja ›Yövieras›».↓ Davisin mukaan fiktio »saa osan energiastaan vihamielisyydestämme toisia kohtaan ja kyvystämme tappaa, mutta se sallii meidän erkaannuttaa itsemme haluista, joille se antaa ilmaisun» (114). Davis täydentää Girardin Camus-luentaa tämän teoksessa Mensonge romantique et vérité romanesque (1961, Romanttinen valhe ja romaanin totuus) esittämällä teorialla mimeettisestä halusta.

Davis kirjoittaa: »Meursault toivoo voivansa olla [ystävänsä Raymondin] vertainen ja jopa päästä tämän edelle tosiasiallisesti toteuttamalla murhan, jota hän oli aiemmin estänyt Raymondia panemasta toimeen» (119). Kuten Raymond, myös arabi on Meursault’n halun »välittäjä [médiateur]» osana kolminapaisia suhteita joita luonnehtii »halu muodostaa uudelleen jonkinlainen suhe toisiin»: »sivullinen» Meursault tuntee itsensä ulkopuoliseksi suhteessa Raymondin ystävyyssuhteeseen Massonin kanssa ja toisaalta suhteessa arabiin, joka kuuluu omaan yhteisöönsä ja Algeriaan aivan toisella tavalla kuin Meursault, joka on sekä sivullinen että ulkomaalainen (étranger). Murha olisi Meursault’n (tiedostamatta motivoitu) ratkaisu tähän ulkopuolisuuden kokemukseen: surmaamalla Raymondin puolesta Meursault saavuttaa sen, mitä Raymond olisi tahtonut tehdä mutta mihin tämä ei kyennyt; surmaamalla arabin hän on saavuttavinaan arabin paikan Algeriassa, paikan jota tämän paikka rannalla metonyymisesti edustaa (vrt. Davis, s. 119-120).

Davis menee kuitenkin Sivullisen luennassaan pidemmälle ja on siten mielestäni uskollisempi kirjallisen merkityksen »olennaiselle monimielisyydelle» (jollaisesta esimerkiksi William S. Empson on kirjoittanut) ja ratkaisemattomuudelle:

Suosittelen lämpimästi Davisin artikkelin, samoin kuin siinä käsitellyn toisen teoksen, novellin Yövieras, lukemista kokonaisuudessaan, aina sen viimeiseen kappaleeseen, jossa Davis toteaa:

Yhteys fiktion ja väkivallan välillä on tunnettu pitkään, ja useimmiten petymme, jos odotamme tarinoiden ylevöittävän meitä. Yövieras kuitenkin osoittaa, että kirjallisuus voi tuottaa eettisen tilan olemalla tietämättä ja etsimättä lopullisia vastauksia. (129)

---