Romantiikan jälkeen?
Poe ja Whitman

Luennot, luennat:

  1. Romantiikan aika
  2. "Modernein viktoriaaninen romaani": Emily Brontë, Humiseva harju
  3. Vuoden 1857 modernistit, vanhat romantikot…: Flaubert (ks. m. tämä ja tämä) ja Baudelaire
  4. "Psykologinen realismi": Tolstoi, Anna Karenina
  5. "Modernismi ja myytti": Joyce, Odysseus
  6. "Realismeja" / "Romantiikan jälkeen – barokki?": Morrison, Minun kansani, minun rakkaani

Muita aihepiiriin kuuluvia tekstejä (luentoja aiemmilta vuosilta):


Pohjoisamerikkalaista (jälki)romantiikkaa:
Edgar Allan Poe ja Walt Whitman


Edgar Allan Poe (1809-1849): "Korppi" (1845) ja "Komposition filosofia" (1846)

Tuula Hökän toimittamaan kirjaan Oi Runous: Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä sisältyy myös Edgar Allan Poen essee "Komposition filosofia" vuodelta 1846 (Graham's Magazine, April 1846, 28:163-167; alkuteksti on luettavissa esim. Edgar Allan Poe Society of Baltimore -seuran verkkosivuilla).

Poe ilmaisee tämän lehtiartikkelinsa taustan ja tarkoituksen seuraavasti:

Olen usein miettinyt kuinka mielenkiintoisen artikkelin voisi kirjoittaa kuka tahansa kirjailija joka erittelisi – tarkoitan siis joka osaisi eritellä – askel askeleelta prosessit joiden kautta mikä tahansa hänen sepitelmänsä on saavuttanut lopullisen viimeistellyn muotonsa. Miksi sellaista tekstiä ei ole koskaan maailmalle luovutettu, en toden totta tiedä – mutta tähän laiminlyöntiin lienee kaikkia muita syitä enemmän vaikuttanut kirjailijoiden turhamaisuus. Suurin osa kirjailijoista – runoilijoista eritoten – haluaa ihmisten luulevan että he runoilevat jonkinlaisen ylevän kiihkon, hurmioituneen intuition vallassa, ja heitä totisesti puistattaisi jos yleisö pääsisi kurkistelemaan esiripun taakse, näkemään työläästi hahmottuvia, horjuvia ajatuksenraakileita, viime hetkellä oivallettuja todellisia merkityksiä, lukemattomia ideanpilkahduksia jotka eivät ehtineet kehittyä kokonaisnäkemyksen kypsyyteen, valmiiksi kypsyneitä kuvitelmia jotka epätoivon vimmassa hylätään hallitsemattomina, vaikeita valintoja ja torjumisia, tuskallisia poistoja ja lisäyksiä, sanalla sanoen kampia ja rattaita, näyttämönvaihdosten välineistöä, [jne.; Oi runous, s. 115.]

Poe ryhtyy tämän jälkeen yksityiskohtaisesti selvittämään lukijoilleen "yleisimmin tunnetun" runonsa "Korppi", "The Raven" syntyä, sen "kehityksen vaiheita" ja kysymyksiä, joita runoilija itselleen esittää (ks. Oi runous, sivulta 116 alkaen).

Laajuus? Noin sata riviä, itse asiassa 108 tässä tapauksessa. Toimiala? Kauneus, joka on Poen mukaan "runon ainoa laillinen toimiala". Sävy? Surullisuus. Taiteellinen keino? Kertosäe. Ja niin edelleen: Poen selvitys antaa kuvan täydellisestä laskelmoinnista. Jopa omaperäisyys kuuluu runon tarkoin ennakoituihin, laskelmoituihin elementteihin. Omaperäisyys ei tietenkään perustu samalla tavalla matemaattiseen kaavamaisuuteen kuin runomitta, joka ei "Korpissa" itse asiassa ole omaperäinen, kuten Poe itse toteaa, mutta yhtä kaikki, Poe kirjoittaa myös: "Jos nyt näitä rivejä tarkastellaan yksittäin, kukin niistä on ollut käytössä aiemminkin ja se mikä Korpissa tuntuu omaperäiseltä on rivien yhdistelyssä säkeistöiksi; mitään likimainkaan tämän yhdistelmän kaltaista ei ole koskaan yritetty." (Oi runous, s. 122; suomennosta muutettu hieman; Poe viittaa näillä huomioilla nimenomaan runomittaan.)

Kuuntelemme luennolla runon "The Raven" näyttelijä Basil Rathbonen lausumana. Runo julkaistiin vuonna 1845 ja seuraava lainaus noudattaa The American Review -lehden tekstiä, salanimeä myöten:

 

THE RAVEN by – – – Quarles

 

Once upon a midnight dreary, while I pondered, weak and weary,

Over many a quaint and curious volume of forgotten lore,

While I nodded, nearly napping, suddenly there came a tapping,

As of some one gently rapping, rapping at my chamber door.

“ ’Tis some visiter,” I muttered, “tapping at my chamber door —

Only this, and nothing more.”   6

 

Ah, distinctly I remember it was in the bleak December,

And each separate dying ember wrought its ghost upon the floor.

Eagerly I wished the morrow; — vainly I had tried to borrow

From my books surcease of sorrow — sorrow for the lost Lenore —

For the rare and radiant maiden whom the angels name Lenore —

Nameless here for evermore.   12

 

And the silken sad uncertain rustling of each purple curtain

Thrilled me — filled me with fantastic terrors never felt before;

So that now, to still the beating of my heart, I stood repeating

“ ’Tis some visiter entreating entrance at my chamber door —

Some late visiter entreating entrance at my chamber door; —

This it is, and nothing more.”   18

 

Presently my soul grew stronger; hesitating then no longer,

“Sir,” said I, “or Madam, truly your forgiveness I implore;

But the fact is I was napping, and so gently you came rapping,

And so faintly you came tapping, tapping at my chamber door,

That I scarce was sure I heard you” — here I opened wide the door; —

Darkness there, and nothing more.   24

 

Deep into that darkness peering, long I stood there wondering, fearing,

Doubting, dreaming dreams no mortal ever dared to dream before;

But the silence was unbroken, and the darkness gave no token,

And the only word there spoken was the whispered word, “Lenore!”

This I whispered, and an echo murmured back the word, “Lenore!”

Merely this, and nothing more.   30

 

Then into the chamber turning, all my soul within me burning,

Soon I heard again a tapping somewhat louder than before.

“Surely,” said I, “surely that is something at my window lattice;

Let me see, then, what thereat is, and this mystery explore —

Let my heart be still a moment and this mystery explore;—

’Tis the wind, and nothing more!”   36

 

Open here I flung the shutter, when, with many a flirt and flutter,

In there stepped a stately raven of the saintly days of yore;

Not the least obeisance made he; not an instant stopped or stayed he;

But, with mien of lord or lady, perched above my chamber door —

Perched upon a bust of Pallas just above my chamber door —

Perched, and sat, and nothing more.   42

 

Then this ebony bird beguiling my sad fancy into smiling,

By the grave and stern decorum of the countenance it wore,

“Though thy crest be shorn and shaven, thou,” I said, “art sure no craven,

Ghastly grim and ancient raven wandering from the Nightly shore —

Tell me what thy lordly name is on the Night’s Plutonian shore!”

Quoth the raven, “Nevermore.”   48

 

Much I marvelled this ungainly fowl to hear discourse so plainly,

Though its answer little meaning — little relevancy bore;

For we cannot help agreeing that no sublunary being

Ever yet was blessed with seeing bird above his chamber door —

Bird or beast upon the sculptured bust above his chamber door,

With such name as “Nevermore.”   54

 

But the raven, sitting lonely on the placid bust, spoke only

That one word, as if his soul in that one word he did outpour.

Nothing farther then he uttered — not a feather then he fluttered —

Till I scarcely more than muttered, “Other friends have flown before —

On the morrow he will leave me, as my hopes have flown before.”

Quoth the raven, “Nevermore.”   60

 

Wondering at the stillness broken by reply so aptly spoken,

“Doubtless,” said I, “what it utters is its only stock and store,

Caught from some unhappy master whom unmerciful Disaster

Followed fast and followed faster — so, when Hope he would adjure,

Stern Despair returned, instead of the sweet Hope he dared adjure —

That sad answer, “Nevermore!”   66

 

But the raven still beguiling all my sad soul into smiling,

Straight I wheeled a cushioned seat in front of bird, and bust, and door;

Then upon the velvet sinking, I betook myself to linking

Fancy unto fancy, thinking what this ominous bird of yore —

What this grim, ungainly, ghastly, gaunt, and ominous bird of yore

Meant in croaking “Nevermore.”   72

 

This I sat engaged in guessing, but no syllable expressing

To the fowl whose fiery eyes now burned into my bosom’s core;

This and more I sat divining, with my head at ease reclining

On the cushion’s velvet lining that the lamplight gloated o’er,

But whose velvet violet lining with the lamplight gloating o’er,

She shall press, ah, nevermore!   78

 

Then, methought, the air grew denser, perfumed from an unseen censer

Swung by angels whose faint foot-falls tinkled on the tufted floor.

“Wretch,” I cried, “thy God hath lent thee — by these angels he hath sent thee

Respite — respite and Nepenthe from thy memories of Lenore!

Let me quaff this kind Nepenthe and forget this lost Lenore!”

Quoth the raven, “Nevermore.”   84

 

“Prophet!” said I, “thing of evil! — prophet still, if bird or devil! —

Whether Tempter sent, or whether tempest tossed thee here ashore,

Desolate, yet all undaunted, on this desert land enchanted —

On this home by Horror haunted — tell me truly, I implore —

Is there — is there balm in Gilead? — tell me — tell me, I implore!”

Quoth the raven, “Nevermore.”   90

 

“Prophet!” said I, “thing of evil! — prophet still, if bird or devil!

By that Heaven that bends above us — by that God we both adore —

Tell this soul with sorrow laden if, within the distant Aidenn,

It shall clasp a sainted maiden whom the angels name Lenore —

Clasp a rare and radiant maiden whom the angels name Lenore.”

Quoth the raven, “Nevermore.”   96

 

“Be that word our sign of parting, bird or fiend!” I shrieked, upstarting —

“Get thee back into the tempest and the Night’s Plutonian shore!

Leave no black plume as a token of that lie thy soul hath spoken!

Leave my loneliness unbroken! — quit the bust above my door!

Take thy beak from out my heart, and take thy form from off my door!”

Quoth the raven, “Nevermore.”   102

 

And the raven, never flitting, still is sitting, still is sitting

On the pallid bust of Pallas just above my chamber door;

And his eyes have all the seeming of a demon that is dreaming,

And the lamp-light o’er him streaming throws his shadow on the floor;

And my soul from out that shadow that lies floating on the floor

Shall be lifted — nevermore!   108

 

"Korppi" on suomennettu ainakin kolmesti; ks. erit. Niilo Idmanin suurenmoinen suomennos. Mainittakoon, että 1800-luvulla tämän runon käänsivät ranskaksi sekä Charles Baudelaire että Stéphane Mallarmé, kaksi modernin lyriikan suurta mestaria; yllättävää ehkä on, että molemmat näistä käännöksistä ovat itse asiassa proosaa, proosarunoja.

"Komposition filosofia"-esseessään Poe tuntuu tavallaan epäsuorasti kerskailevan mestaruudellaan: ilmeisen ironisesti, kieli poskessa, tavallaan jopa väheksyen nimenomaan romanttista "neroa" paljastaessaan, miten tarkoin harkittua ja laskelmoitua kaikki näin vaikuttavassa taideluomassa on. Rathbonen lausunta tekee oikeutta sekä Poen taidokkaalle prosodialle että runon "romanttiselle", tunnevoimaiselle vaikuttavuudelle.

Muistakaamme samalla kuitenkin, että romantiikan tärkeimpien teoreetikkojen mukaan romanttisessa runoilussa on nimenomaan kysymys "ironisesta" etäisyydestä ja "harkitsevaisuuden luonteenpiirteestä", kuten Novalis luonnehti ystävänsä Friedrich Schlegelin ironia-käsitettä, eikä niinkään sellaisesta pidäkkeettömästä haltioitumisesta ja tunteiden ryöppyämisestä, jollaisena romantiikkaa "ulkopuolelta" tarkkailleet ovat tämän kirjallisen virtauksen nähneet.

En lainaa Poen pitkästä itseanalyysista nyt kuin yhden mielenkiintoisen huomion. Toiseksi viimeisestä säkeistöstä ja sen toiseksi viimeisestä säkeestä, "Take thy beak from out my heart, and take thy form from off my door!" (Idman on kääntänyt tämän varsin vapaasti: "'Nokkas sydämeni hamaan iskit – henkeni löit lamaan –/ silmäs tuskaan yhteen, samaan naulitsee mun taiallaan!/ Häivy, ettei ykskään sulka käynnistäs jää kertomaan!'/ Korppi huus: 'En milloinkaan!'"), Poe kirjoittaa muun muassa näin:

Huomataan, että sanoista 'from out my heart' (sydämestäni) muodostuu runon ensimmäinen metaforinen ja ilmaisu. Nämä sanat ja vastaus 'Nevermore' altistavat mielen etsimään kaiken edellä kerrotun tarkoitusta. Lukija alkaa nyt nähdä Korpissa vertauskuvallisuutta – mutta vasta vihoviimeisen säkeistön vihoviimeisessä säkeessä suodaan mahdollisuus nähdä selvästi että tarkoituksena oli tehdä Korpista Murheellisen ja Koskaan-päättymättömän Muistamisen vertauskuva [The reader begins now to regard the Raven as emblematical — but it is not until the very last line of the very last stanza that the intention of making him emblematical of Mournful and never ending Remembrance is permitted distinctly to be seen].

Esseensä lopuksi Poe vielä lainaa runon viimeisen säkeistön, korostaen sanoja "from out that shadow":

And the raven, never flitting, still is sitting, still is sitting

On the pallid bust of Pallas just above my chamber door;

And his eyes have all the seeming of a demon that is dreaming,

And the lamp-light o’er him streaming throws his shadow on the floor;

And my soul from out that shadow that lies floating on the floor

Shall be lifted — nevermore!   108

Poe käyttää siis määreitä metaphorical ja emblematical: runon ensimmäinen metaforinen ilmaus on hänen mukaansa siis "Take thy beak from out my heart" ja Korpista puolestaan tulee "vertauskuvallinen", symbolinen, tunnuskuvallinen (emblematical) lopulta kun runon puhuja tuskissaan toteaa, ettei hänen sielunsa enää koskaan kohoa, irtaudu Korpin varjosta joka lepää, sanalla sanoen kelluu lattialla: "And my soul from out that shadow that lies floating on the floor / Shall be lifted — nevermore."

Nokka, jonka runon puhuja (runon varsinainen ja ainut puhuja, ellei Korppia lasketa   mutta hänen kauhukseen Korppi ikävä kyllä lasketaan) käskee korpin vetää ulos hänen sydämestään, on oikeastaan se mitä tuo nokka sanoo, sana "Nevermore", jota puhuva lintu toistaa, ainoa sana jonka se niin sanotusti "osaa". Niinpä kysymyksessä on pikemminkin metonymia kuin metafora, tai metonymisesti motivoitu metafora: beak pro "nevermore" (eli sana "nokka" tai itse "nokka" sen sanan sijaan, jonka nokka lausuu: "Ei milloinkaan!"). Se, että korpin nokka on "ikään kuin" terävä esine joka "ikään kuin" porautuu sydämeen tuottaen tuskaa on ikään kuin toissijainen seikka siihen nähden, että "nokalla" ja sanalla "Nevermore" on (myös) perustavampi konkreettinen, looginen, tuskallisen sananmukainen (so. "kirjaimellinen") yhteys toisiinsa   metonyminen jatkuvuus (nokan ja sen lausuman sanan välillä) pikemminkin kuin metaforinen kaltaisuus (terävän nokan ja tuskaa tuottavan epätoivon välillä; tuo tuska ja epätoivokin on kuitenkin sanan nevermore funktio, joten tämäkin tapa ymmärtää tämä yhteys noudattaa pikemminkin metonymista kuin metaforista rakennetta).

Se kauhistuttava varjo, josta runon puhuja, inhimillinen puhuja, ei usko sielunsa enää koskaan nousevan, on Korpin ja oikeastaan Korpin sanan varjo: kauhean, monotonisesti toistuvan sanan varjo, joka on nyt syöpynyt runon puhujan sydämeen ja sieluun niin, että hän itse sitä toistaa – se on samalla runon itsensä varjo, tyhjän ja monotonisen toiston, mekaanisesti toistuvan kertosäkeen varjo. "Komposition filosofia", joka on tosiaan Poen esseen otsikko, on tämän kammottavan mekaniikan paljastamista: Pallas Athenen rintakuvan päällä istuen, ikään kuin koko länsimaista sivilisaatiota, taidetta ja kulttuuria ja erityisesti, kuten Poe antaa ymmärtää, "oppineisuutta" ilkkuen, silti mitään ilkkumatta koska oletettavasti mitään tajuamatta, korppi julistaa sanomatonta sanomaansa, mekaanisesti, automaattisesti toistaen: "Ei milloinkaan."

Runo tematisoi tätä toiston mekaniikkaa pienin, mutta selkein elkein: äänteellinen toisto, alkusointu joka rytmittää lausahdusta "pallid bust of Pallas" on paljon puhuva esimerkki. Tämä allitteraatio ikään kuin "iskee nokkansa" myös semanttiseen tasoon, ellei peräti semantiikan sydämeen: Pallas Athenen "kalpean" rintakuvan edustama "oppineisuus" joutuu Korpin edustaman eläimellisen tai koneellisen, automaattisen ja siten "hengettömän" rytmin, alkusoinnun ja loppusoinnun uhkaamaksi.

Tragikoomista sekin, että sana joka uhkaa ja lupaa "Ei milloinkaan!", "Ei koskaan enää!", "Nevermore!", toistuu toistumistaan, aina uudelleen "ei milloinkaan". Korpin hahmo "Murheellisen ja Koskaan-päättymättömän Muistamisen vertauskuvana" on samalla enemmän kuin vertauskuva ja merkitsee tätä murheellista koskaan-päättymättömyyttä aivan erityisessä mielessä: Korppi on itse mekaanisen toiston irvokas ja ivallinen, mutta samalla oletettavasti tahdoton ja tiedostamaton ruumiillistuma; Korpin sana puolestaan konkretisoi ja kiteyttää sen muodon jossa tuo "Murheellinen ja Koskaan-päättymätön Muistaminen" toteutuu. Tämä ikuisuus ei ole autuasta täyttymystä vaan tyhjää toistoa, loputonta poissaolon kertausta.

Tässä runossa, tässäkin teoksessa romantiikka siis "ivaa itseään", repii oman esirippunsa ja paljastaa "kampia ja rattaita, näyttämönvaihdosten välineistöä"… Ei ainoastaan semantiikan, vaan myös romantiikan sydäntä kalvaa nokka joka toistaa: "Ei milloinkaan!"

Automaattinen "kummajainen", mekaaninen olento kuuluu olennaisesti (ja epäilemättä samalla paradoksaalisesti, eli monien tavanomaisten odotusten ja kliseiden vastaisesti) romanttisen perinteen keskeiseen kuvastoon: ajatellaan vaikka E.T.A. Hoffmanin Nukkumattia (ks. Nuoren Voiman Nukke-teemanumero 5-6/03, s. 11-24) ja Heinrich von Kleistin Marionettiteatteria (jonka tiimoilta Paul de Manin teksti "Esteettisen formalisointi" samassa lehdessä, s. 50-60). Mekaniikka on "kammottavaa" juuri silloin kun se vihjaa jotakin siitä mikä on (myös) ihmiselle ominaista…

Facsimile The Raven -runon viimeisen säkeistön käsikirjoituksesta.

Walt Whitman (1819-1892)

Jos nyt palataan Edgar Allan Poen hahmoon ja leikitään, että pohjoisamerikkalaisella romantiikalla, siis yhdysvaltalaisen lyriikan ja ylipäätään pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden ensimmäisellä suurella kultakaudella on kahdet kasvot, vain kahdet hyvin erilaiset kirjallisen neron kasvot, niin nämä voisivat olla toisaalta tämä Edgar Allan Poen edustama tiukasti no nonsense -henkinen, miltei liikemiesmäinen asenne tietyn vaikutuksen tavoitteluun, ikään kuin kysymys olisi taloudellisesta eikä niinkään taiteellisesta voitosta, ja toisaalta Oi runous -kirjan seuraavassa esseessä esiintyvän Walt Whitmanin ainakin äkkiseltään katsoen aivan toisennäköinen runouskäsitys: samalla kun Poen "ulkoinen kuva" (enkä tarkoita tällä ainoastaan kuuluisaa dagerrotypiaa) kauhuaiheineen ja "sairaalloisine" henkilöhistoriallisine piirteineen (päihteet, "salaa" solmittu avioliitto 13-vuotiaan Virginia-serkun kanssa) vastannee "tyypillistä" romanttisen runoilijan karikatyyria, Whitmanissa tullaan kenties kuitenkin lähemmäs "romanttisen neron" perikuvaa myönteisessä mielessä, innoittuneen ja innoittavan runoilijaneron arkkityyppiä. Mutta nyt on kysymys, eikä pelkästään kuvaannollisesti sanottuna, modernin maailman ja nimenomaan Uuden Mantereen loputtomien tasankojen ja jokien, peltojen ja metsien, rautateiden ja lennätinlinjojen runoudesta, ulkoilmaihmisten, siis "Metsästäjien, metsätyöläisten, aamuvirkkujen, puutarhureiden, hedelmänviljelijöiden ja maamiesten", ja sekä vapaasta hengestään että vahvasta ruumiistaan ylpeän ihmisyksilön, minän runoudesta. Itse asiassa Whitmanin Leaves of Grass eli Ruohoa ja "Song of Myself" eli "Laulu minusta itsestäni" ovatkin näin ollen ainakin ulkoisessa mielessä mahdollisimman kaukana entisaikoja haikailevan vanhan mantereen boheemin tai dekadentin romantikon kuvasta.

Poe ja Whitman: yhdessä Amerikan januskasvoinen karikatyyri – bisnesmies ja atleetti? No, ei sentään...

Whitmanin "elämänkirjan" Leaves of Grass viimeistä, kahdeksatta runoilijan itsensä tarkistamaa painosta kutsutaan nimellä "the deathbed edition". Se sisältää 389 runoa ja julkaistiin Whitmanin kuolinvuonna 1892; hän oli syntynyt 1819 ja kaksitoista runoa sisältänyt Leaves of Grass -kokoelman ensimmäinen painos ilmestyi omakustanteena 1855.

Lainaan nyt muutaman otteen sieltä täältä Walt Whitmanin "Ruohonlehtiä-kokoelman esipuheesta" vuodelta 1855; tämäkin löytyy Oi runous -kirjasta, Vesa Haapalan suomennoksena:

Suurin runoilija tuskin tietää, mitä pienuus ja arkipäiväisyys ovat. Henkäyttääpä hän minkä tahansa asian, mitä on aiemmin pidetty pienenä, tulee se täyteen suuruutta ja maailmankaikkeuden elinvoimaa. Hän on näkijä, hän on yksilö, täydellinen itsessään. Toiset ovat yhtä hyviä kuin hän, mutta vain hän näkee tämän. (Oi runous, s. 129.)

The greatest poet hardly knows pettiness or triviality. If he breathes into anything that was before thought small it dilates with the grandeur and life of the universe. He is a seer … he is individual … he is complete in himself … the others are as good as he, only he sees it and they do not. ("Preface, 1855", in Leaves of Grass and Selected Prose by Walt Whitman, ed. John Kouwenhoven [New York: The Modern Library, 1950], 445; alla LoG.)

Toisin sanoen suurta runoilijaa eivät kiinnosta vain "suuret aiheet", vaan suuri runoilija osaa puhaltaa suuruutensa, maailmankaikkeuden elinvoiman pienenä pidettyihin asioihin. Tässä mielessä Whitman tosiaan jokseenkin sopii niihin romantiikan määritelmiin, jotka puhuvat todellisuuden romantisoinnista — paitsi että Whitmanille todellisuus on jo suurta ja ihmeellistä, runollista ja väkevää. (Tämä todellisuuden voima ja arkisellekin elämälle ominainen "romantiikka" on kyllä jotakin mihin muutkin romantikot, kuten Wordsworth, uskoivat. Ja kuten Baudelaire toteaa, todellisen romantikon ei tarvitse paeta kaukomaille tai keskiaikaisiin aiheisiin, vaan syventyä omaan sisäisyyteensä: romantiikka ei ole ulkona vaan sisällä, ja sisältä päin romanttisen hengen voi todellinen taiteilija puhaltaa mihin tahansa aiheisiin, kuten pinnallisten (pseudo)romantikkojen väheksymiin klassisiin, kreikkalaisiin ja roomalaisiin aiheisiin.)

Kuten Vesa Haapala lyhyessä esipuheessaan toteaa, "Whitmanin kirjoituksessa manifestoituu alkuvoimainen olemassaolon riemu ja ajatus ruumiista runona ja runosta ruumiina" (Oi runous, s. 127): hän ei siis suinkaan tee "loasta kultaa" eikä naturalistien tapaan esitä lokaa lokana vaan juhlii runoissaan ihmisruumista, joka on jo runoutta. Kysymys on usein nimenomaan miehen ruumiista. Tämä oli viktoriaanisen ajan puritaaneille kova pala. Myös toisenlainen vapaus, Whitmanin runojen vapaamittaisuus aiheutti aikalaisissa torjuntaa. Myöhemmällä iällään Whitman kuitenkin jo tunnustettiin laajasti sekä kotimaassaan että eritoten Britanniassa ja Ranskassa.

Jatkan nyt lainausta muutamaa riviä alempaa:

Maa ja meri, eläimet, kalat ja linnut, taivaanvahvuus ja tähtiradat, metsät, vuoret ja virrat, eivät ne ole ollenkaan vähäpätöisiä aiheita, mutta ihmiset odottavat, että runoilija ilmaisee enemmän kuin pelkän kauneuden ja kunnioituksen, jonka mykät esineet saavat aina osakseen. He odottavat, että runoilija osoittaa polun heidän sielujensa ja todellisuuden välillä. Miehet ja naiset osaavat kyllä ottaa kauneutta vastaan luultavasti aivan yhtä hyvin kuin runoilija. Metsästäjien, metsätyöläisten, aamuvirkkujen, puutarhureiden, hedelmänviljelijöiden ja maamiesten intohimoinen sitkeys, se rakkaus jota terve nainen tuntee miehistä muotoa, merenkulkijoita ja ratsastajia kohtaan, samoin kuin halu valoon ja ulkoilmaan, kaikki ne ovat muunnelmia vanhasta erehtymättömästä kyvystä ottaa vastaan kauneutta. Ne ovat muunnelmia siitä runollisuudesta, joka asuu jokaisessa ulkoilmaihmisessä. Heitä runoilijat eivät voi mitenkään auttaa ottamaan vastaan kauneutta – joihinkin toisiin runoilijoilla on kenties vaikutusta, mutta ei heihin. (Oi runous, s. 130.)

Tämä runoilijan nöyryys ja vaatimattomuus yhdistyy siis aikaisemmin lainaamiini sanoihin suuren runoilijan ihanteesta. Se on nimenomaan suuruuden ymmärtämistä siinä mitä luullaan — mutta vain luullaan — pieneksi.

Muutamaa riviä myöhemmin Whitman jatkaa, osoittaen sanansa nyt ilmeisesti suoraan runoilijoille:

Se, joka alkaa murehtia kuvien käyttöään tai taiteensa luovuutta, on hukassa. Tämän täytyy olla teidän tehtävänne: Rakastakaa maata ja aurinkoa ja eläimiä, halveksikaa rikkautta, antakaa almuja jokaiselle joka niitä pyytää, suojelkaa heikkoja ja hulluja, omistakaa tulonne ja työnne toisille, vihatkaa tyranneja, älkää kiistelkö Jumalasta, osoittakaa pitkämielisyyttä ja lempeyttä kansaa kohtaan, älkää paljastako päätänne minkään tunnetun tai tuntemattoman vuoksi, älkääkä yhdenkään ihmisen tai ihmisryhmän vuoksi, kulkekaa vapaasti kouluttamattomien mahtihenkilöiden ja nuorten ja perheenäitien kanssa. Lukekaa näitä lehtiä ulkoilmassa elämänne jokaisen vuoden jokaisena vuodenaikana, tutkikaa uudelleen kaikkea sitä, mitä koulu tai kirkko tai mikä tahansa kirja on teille opettanut, hylätkää kaikki mikä loukkaa sieluanne, ja teidän oma lihanne on oleva suurenmoinen runo, jonka rikkaus ja sujuvuus ei jää pelkkiin sanoihin, vaan on mukana myös huulten ja kasvojen hiljaisissa linjoissa, silmänripsiennekin välillä ja ruumiinne jokaisessa liikkeessä ja liitoksessa.

[...]

Ilman ponnistuksia ja sen paljastamista, miten hän on asian tehnyt, suurin runoilija loihtii esiin minkä tahansa tapahtuman, intohimon, näyttämön ja henkilön ominaislaadun – joidenkin kohdalla enemmän, joidenkin vähemmän – ohjaillakseen sinun yksilöllistä luonnettasi, kun luet tai kuuntelet.

[...]

Suurin runoilija muovailee sen mikä tulee olemaan, siitä mikä on ollut ja on.

[...]

Suurin runoilija on itsensä vapaa uoma. Hän antaa kunniasanansa taiteensa puolesta: Minä en sekaannu toisten asioihin, kirjoituksessani ei ole hiukkaakaan hienouksia tai tehokeinoja tai eriskummallisuuksia, jotka riippuisivat esirippuina itseni ja toisten välissä. Mikään ei riipu välissämme, ei edes loistokkain esirippu. Se mitä sanon, merkitsee juuri sitä mitä sanon. Se, joka tahtoo ylevöittää tai hätkähdyttää tai lumota tai rauhoittaa, tehköön niin – minun aikomukseni ovat terveyden tai kuumuuden tai lumen kaltaiset, yhtä vähän ne välittävät silmälläpidosta. Sen minkä koen tai kuvaan tulee ilmetä työssäni niin, ettei siinä näy jälkeäkään sommittelusta. Sinä seisot vierelläni ja katsot kanssani peiliin.(130-132.)

Tämä pitkä, innoittunut ja innoittava,Vesa Haapalan innoittuneesti suomentama esipuhe, josta olen nyt lainannut teille vain muutaman otteen, saakoon nyt jatkokseen vielä "Song of Myself" -runoelman kaksi ensimmäistä osaa:

1

I CELEBRATE myself, and sing myself,

And what I assume you shall assume,

For every atom belonging to me as good belongs to you.

I loafe and invite my soul,

I lean and loafe at my ease observing a spear of summer grass.

My tongue, every atom of my blood, form'd from this soil, this air,

Born here of parents born here from parents the same, and their parents the same,

I, now thirty-seven years old in perfect health begin,

Hoping to cease not till death.

Creeds and schools in abeyance,

Retiring back a while sufficed at what they are, but never forgotten,

I harbor for good or bad, I permit to speak at every hazard,

Nature without check with original energy.

 

2

Houses and rooms are full of perfumes, the shelves are crowded with perfumes,

I breathe the fragrance myself and know it and like it,

The distillation would intoxicate me also, but I shall not let it.

The atmosphere is not a perfume, it has no taste of the distillation, it is odorless,

It is for my mouth forever, I am in love with it,

I will go to the bank by the wood and become undisguised and naked,

I am mad for it to be in contact with me.

The smoke of my own breath,

Echoes, ripples, buzz'd whispers, love-root, silk-thread, crotch and vine,

My respiration and inspiration, the beating of my heart, the passing of blood and air

through my lungs,

The sniff of green leaves and dry leaves, and of the shore and

dark-color'd sea-rocks, and of hay in the barn,

The sound of the belch'd words of my voice loos'd to the eddies of the wind,

A few light kisses, a few embraces, a reaching around of arms,

The play of shine and shade on the trees as the supple boughs wag,

The delight alone or in the rush of the streets, or along the fields and hill-sides,

The feeling of health, the full-noon trill, the song of me rising from bed

and meeting the sun.

Have you reckon'd a thousand acres much? have you reckon'd the earth much?

Have you practis'd so long to learn to read?

Have you felt so proud to get at the meaning of poems?

Stop this day and night with me and you shall possess the origin of all poems,

You shall possess the good of the earth and sun, (there are millions of suns left,)

You shall no longer take things at second or third hand, nor look

through the eyes of the dead, nor feed on the spectres in books,

You shall not look through my eyes either, nor take things from me,

You shall listen to all sides and filter them from your self.

………

 

Se, mikä tässä "Laulussa minusta itsestäni" on niin ihmeellistä on, että lausuessani, lukiessani tätä runoa ääneen, hengittäessäni näitä sanoja jotka puhuvat ilmakehästä joka ei ole parfyymi, joka on hajuton ja mauton, joka on ikuisesti minun suutani varten niin kuin runoilija sanoo, sanoessani nämä sanat, hengittäessäni tätä runoilijan hengityksen savua, näitä hänen röyhtäisemiään sanoja (kyllä: "belch’d words" on "röyhtäistyjä sanoja") jotka irtoavat tuulen pyörteisiin, nämä sanat ja tämä ilma josta runo puhuu, kirjaimellisesti läpäisee myös minun keuhkoni, minun sisäänhengitykseni ja uloshengitykseni. Niinpä tämä runo, tämäkin runo on kuin viimeinen ehtoollinen: "Tässä on minun ruumiini…" Whitmanin säeparia runossa "So long!", joka päättää Leaves of Grass -kokoelman vuoden 1860 painoksen, on lainattu usein, eikä syyttä (esim. Paul Celan lainasi näitä säkeitä joskus):

 

Camerado, this is no book,

Who touches this touches a man.

 

Luin juuri, hetki sitten, Whitmanin sanoja Ruohonlehtiä-kirjan ensi painokseen: "Suurin runoilija muovailee sen mikä tulee olemaan, siitä mikä on ollut ja on." Se ilma jota hän hengitti on sitä samaa ilmaa jota minä hengitän lukiessani ääneen hänen runoaan; hänen sanoistaan tulee minun sanojani; ne kulkevat minun ruumiini kautta kun hengitän sisään ja ulos; hänen ruumiistaan tulee minun ruumiini, hänen verestään jota tämä samainen ilmakehä ruokki hapellaan, tulee minun vertani. Ja tämä kaikki tapahtuu yksinkertaisella, ei vertauskuvallisella tavalla, hyvin konkreettisesti ja kirjaimellisesti, konstailemattomasti. Ne ilman väreet jotka koskettavat teidän tärykalvojanne kun minä luen teille Walt Whitmania ääneen, ovat hänen ruumiinsa väreitä, olkoonkin että ne suodattuvat minun kömpelön lausuntani kautta: "You shall listen to all sides and filter them from your self." Lainaan vielä muutaman sanan Vesa Haapalan hienosta suomennoksesta:

Suurten runoilijoiden viestit jokaiselle miehelle ja naiselle ovat: Tulkaa luoksemme ilman ehtoja, vain siten voitte ymmärtää meitä. Me emme ole teitä parempia, me käsitämme sen minkä tekin, mistä me iloitsemme, siitä myös te saatte iloita. (Oi runous, s. 133.)

Ja lopulta kuitenkin on syytä lukea myös nämä virkkeet, jotka tuovat hakematta mieleen juutalaisen Mooseksen lain "Toisen käskyn", siis kuvainkiellon:

Vahvat, terveet ja sivistyneet Amerikan osavaltiot älkööt tunteko minkäänlaista mielihyvää luonnollisten esikuvien vahingoittamisesta, älköötkä ne myöskään sellaista salliko. Maalauksissa tai valoksissa tai kiveen tai puuhun tehdyissä veistoksissa, tai kirjojen ja sanomalehtien kuvituksissa, sen paremmin kuin yhdessäkään koomisessa tai traagisessa painotuotteessa, tai minkäänlaisten kudottujen materiaalien kuvioissa, tai missään sellaisessa mitä käytetään kaunistamaan asuntoja tai huonekaluja tai pukuja, tai millä koristellaan talojen reunuslistoja tai muistomerkkejä tai laivojen keulia tai periä, tai mitä asetetaan minne tahansa ihmissilmien eteen, olkoot nuo koristeet sitten sisätiloissa tai ulkona, ei saa olla mitään sellaista mikä vääristää rehellisiä muotoja tai saa aikaan epäluonnollisia olentoja tai paikkoja tai satunnaisuuksia – kaikki sellainen on vahingontekoa ja kapinaa. Etenkään ihmishahmoa ei saa koskaan pitää pilkkanaan, sillä se on suurenmoinen. Teoksen koristelussa ei pidä sallia mitään asiaan kuulumatonta. Toki voidaan käyttää sellaisia ornamentteja, jotka mukautuvat ulkoilman moitteettomaan tasapainoon ja virtaavat teoksen olemuksesta ja etenevät vastustamattomasti ja ovat välttämättömiä, jotta teos voitaisiin viimeistellä. Useimmat teokset ovat kauneimmillaan, kun niitä ei koristella. Liioittelut kostautuvat inhimillisessä fysiologiassa. Kaunismuotoisia ja elinvoimaisia lapsia siitetään ja synnytetään vain niissä yhteiskunnissa, joissa luonnollisten muotojen esikuvat ovat päivittäin esillä. Näiden osavaltioiden neron ja ihmisten ei pidä koskaan alentua romantisointiin. Kun tapahtumien kulku kerrotaan asianmukaisesti, käy romantisointi tarpeettomaksi [Clean and vigorous children are jetted and conceived only in those communities where the models of natural forms are public every day … Great genius and the people of these states must never be demeaned to romances. As soon as histories are properly told there is no more need of romances.]. (Oi runous, s. 134-135; LoG, 455.)

Runous siis kykenee luomaan tulevaa, se kykenee johdattelemaan kuulijaansa, jopa muovaamaan kuulijansa; sana tulee lihaksi: "teidän oma lihanne on oleva suurenmoinen runo, jonka rikkaus ja sujuvuus ei jää pelkkiin sanoihin, vaan on mukana myös huulten ja kasvojen hiljaisissa linjoissa", kuten juuri lainaamassani otteessa sanottiin. Se on profetia ja se todistaa myös sanojen voimasta, profetian voimasta toteuttaa itsensä.

Mutta tämä voima ei ole aivan vaaraton, kuten meidän on varmasti helppo huomata: tämä puhe ulkoilmasta, terveydestä, "kaunismuotoisista ja elinvoimaisista lapsista [joita] siitetään ja synnytetään vain niissä yhteiskunnissa, joissa luonnollisten muotojen esikuvat ovat päivittäin esillä", tuo mieleen paitsi Platonin Valtion – yhteiskunnan jossa luonnollisten muotojen esikuvat ovat filosofian harjoittamisen kautta päivittäin esillä – myös uudempia ja kauhistuttavampia kuvia totalitaarisista valtioista ja niiden ihanteista. Whitman on hyvin mukaansatempaava runoilija ja sanoisin, että hän on myös hyvin rakastettava; mutta kenties se englantilainen filosofi, taisipa olla Bertrand Russell, joka tietyllä voittajan omahyväisyydellä totesi vuonna 1945, että "tällä hetkellä Hitler on seuraus Rousseausta, Roosevelt ja Churchill ovat Locken jälkeläisiä", olisi yhtä hyvin voinut sanoa Whitmanin romanttisesta "suuren runoilijan" kuvasta jotakin samansuuntaista, ottaen lisäksi huomioon että Jean-Jacques Rousseauta pidetään romantiikan isänä, kun taas brittiläinen valistusfilosofia henkilöityy John Lockeen; itse en kyllä Russellin moisista höpinöistä paljoa perustaisi.

Whitman oli joka tapauksessa kaukana mistään rotuaatteista, ainakin jos sillä tarkoitetaan rasismia, kansallisuuksien tai ihonvärien eriarvoisuutta; kaikesta päätellen hän vihasi orjuutta palavasti ja kertoi myös, runossaan "The Sleepers", kuinka hänen äitinsä luona kerran vieraili intiaaninainen, jota tämä ei olisi halunnut päästää luotaan ja jonka lyhyttä vierailua äiti jäi kuukausiksi ja vuosiksi muistelemaan. Samassa runossa "The Sleepers" Whitman huomauttaa, miten tasa-arvoisia ihmiset ovat nukkuessaan: "The Asiatic and African are hand in hand, The European and American are hand in hand." Eräässä luonnoksessa tätä runoa varten hän asettuu kapinoivan orjan asemaan, verraten tätä Luciferin hahmoon ja kutsuen itseään tämän perilliseksi:

 

Now Lucifer was not dead . . . . or if he was I am his sorrowful terrible heir;

I have been wronged . . . . I am oppressed . . . I hate him that oppresses me,

I will either destroy him, or he shall release me.

 

Jos me palaamme vielä "Ruohonlehtien esipuheeseen" ja "Song of Myself" -runoon, niin on huomattava, että kieltäessään kaiken romantisoinnin Whitman oikeastaan tarkoittaa retorista koristelua; runous itse on jo todellisuudessa, eikä runoilijan tehtävä niinollen ole niinkään romantisoida tai poetisoida todellisuutta, vaan runoilijalta odotetaan, että hän "osoittaa polun [lukijoiden, ihmisten] sielujen ja todellisuuden välillä". Kenties hieman siihen tapaan kuin arvelin puhuessani Sarrauten Kultaisista hedelmistä, että kirjallisuus johdattaa lukijansa takaisin sellaisten pienten mitättömien asioiden äärelle kuten kevään ensi ruoho tai krookus tai lapsenkäsi – Whitmanin sanoja mukaillakseni, runoilija "henkäisee" näihin pieniin asioihin sen suuruuden, joka niihin alun pitäenkin kuuluu.

Onko tämä mahtipontista ja sentimentaalista? Romanttista? Olkoon vain. Tällaisista asioista kirjallisuudessa on pohjimmiltaan kysymys, eikä niinkään kerronnan tekniikasta tai siitä, miten "The Raven" -runon muoto koostuu, kuten Poe toteaa, ei kovin omaperäisesti siten, että "[rytmi on] trokee, [runomitta] on täysitavuinen oktametri joka vaihtelee epätäyden heptametrin kanssa toistuen viidennen säkeistön kertosäkeessä ja päättyen epätäyteen tetrametriin". Mutta totta kai, voidakseen kirjoittaa omaperäistä runoutta taitavasti nämä muotoseikat on hallittava, eikä niiden hallitsemisesta ole haittaa lukijalle tai tutkijallekaan; ei myöskään sen havaitsemisesta, että runoilija laskelmoi saavuttaakseen tietyn vaikutuksen, olkoon se sitten Poen tavoin yksitoikkoinen kertosäe yhdistettyinä muihin tarkoin harkittuihin elementteihin, tai sitten se toisto jota Whitman itse asiassa käyttää hyväkseen.

Whitmanin vapaasti virtaava runo, sen vapaa rytmi ja sen vapautta pulppuava sisältö, pohjaavat nekin loppujen lopuksi voimakkaaseen toistoon, musiikkitermejä käyttääkseni lähes minimalistiseen variaatioon, voisi ehkä sanoa peräti pumppaavaan toistoon ja rinnastuksiin:

 

I CELEBRATE myself, and sing myself,

And what I assume you shall assume,

For every atom belonging to me as good belongs to you.

I loafe and invite my soul,

I lean and loafe at my ease observing a spear of summer grass.

My tongue, every atom of my blood, form'd from this soil, this air,

Born here of parents born here from parents the same, and their parents the same,

…………

 

Ja niin edelleen. Tämä hyvin suggestiivinen runous tempaa mukaansa tähän pulssiin, hengitykseensä ja verenkiertoonsa, ja minä toistaisin varmemmaksi vakuudeksi vielä ne säkeet joihin keskeytin "Song of Myself" -runoelman luennan hetki sitten:

 

You shall no longer take things at second or third hand, nor look

through the eyes of the dead, nor feed on the spectres in books,

You shall not look through my eyes either, nor take things from me,

You shall listen to all sides and filter them from your self.

 

Toisin sanoen, jos kauhistut Whitmanin esipuheen toisinaan saarnaa, toisinaan poliittista palopuhetta muistuttavaa sävyä, terveyden ja ruumiillisen kauneuden ylistystä, tai jos suhtaudut näihin ivallisesti, et kenties vielä ole kyennyt "suodattamaan" tätä kaikkea, näitä ristiriitoja jotka tahtovat tulla eläviksi sinun lihassasi ja veressäsi, itsestäsi lähtien. Eli tämä runous vetoaa juuri itse kunkin omaan elämään, omaan kokemukseen, omaan ajatteluun, samalla kun se tarjoaa itsensä ehdoitta sinun ruumiillesi ja hengellesi, vapaan lahjan sinun käyttöösi: "Camerado, kun tartut tähän kirjaan, tartut ihmiseen" – erilaiseen kuin sinä, sinusta erilliseen ihmiseen. Näin minä luonnehtisin omin sanoin sitä, mitä Walt Whitman meille sanoo, sitä mitä Walt Whitman antaa meidän sanoa, niitä sanoja joita hän antaa meidän hengittää – niitä joita me huomaamme hengittävämme, runojen myötä.

Huomautus: Romantisoiminen ja romanssi?

Palatkaamme vielä hetkeksi "romantisoimisen" teemaan Whitmanin esipuheessa – tai ehkä pikemminkin sen suomennoksessa.

Kaunismuotoisia ja elinvoimaisia lapsia siitetään ja synnytetään vain niissä yhteiskunnissa, joissa luonnollisten muotojen esikuvat ovat päivittäin esillä. Näiden osavaltioiden neron ja ihmisten ei pidä koskaan alentua romantisointiin. Kun tapahtumien kulku kerrotaan asianmukaisesti, käy romantisointi tarpeettomaksi. (Oi runous, s. 134-135.)

Tässä on (kuten oikeastaan aina muulloinkin olisi) syytä vilkaista alkutekstiä, sillä Haapala ottaa suomennoksessaan määrättyjä vapauksia (kuten käännöksissä väistämättäkin otetaan):

Great genius and the people of these states must never be demeaned to romances. As soon as histories are properly told there is no more need of romances. (LoG, 453.)

Whitmanin sanat eivät oikeastaan käänny jäännöksettä "romantisoimisen" tuomitsemiseksi. "Great genius and the people of these states must never be demeaned to romances": suomentaisin tämän pikemminkin seuraavasti: "Suurta neroa ja näiden osavaltioiden ihmisiä ei saa koskaan alentaa pelkkien romanssien tasolle." Ja tätä seuraava virke kuuluisi vastaavasti jotenkin näin: "Kun tarinat kerrotaan oikealla tavalla, ei enää tarvita romansseja." Termillä "romanssi" tarkoitetaan tässä suurin piirtein "ritariromaanien" tyyliä – palaamme tähän Brontën Humisevan harjun kohdalla. Joka tapauksessa, siinä missä Novalis määrittelee "romantisoimisen" korottamiseksi, "potenssiin nostamiseksi", Whitman puhuu tässä "alentamisesta".

Alaviitteet

 Charles Baudelaire kirjoittaa esseessään »Lisämerkintöjä Edgar Poesta»: »Jos ensimmäistä lausetta ei kirjoiteta lopullisen vaikutelman näkökulmasta, teos on epäonnistunut jo lähtökuopissaan. Kokonaisuuteen ei saa livahtaa ensimmäistäkään sanaa, jolla ei olisi tarkoitusta ja joka ei suoraan tai epäsuoraan pyrkisi ennalta mietityn suunnitelman mahdollisimman täydelliseen toteutukseen.» (Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, suom. Antti Nylén, 2. painos, Turku: Sammakko, 2011, s. 119.)

Leaves of Grass, 1855

Asiaa tohtorille?