Nathalie Sarraute, 1900-1999
"Kriitikot arvioivat romaaneja aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut sitten Balzacin", kirjoitti Sarraute vuonna 1956. Samana vuonna myös Alain Robbe-Grillet totesi: "Ainoa romaanikäsitys joka tänä päivänä yleisesti hyväksytään on Balzacin romaanikäsitys."2
Perinteisen ("balzacilaisen" tai vielä vanhemman) romaanin perustana on, Robbe-Grillet'n mukaan, "pyhitetty psykologinen analyysi", jonka pohjalle henkilöhahmot maalataan ja joka mahdollistaa juonen kehittelyt. Mikään ei ole muuttunut Madame de Lafayetten ajoista eli sitten 1600-luvun - miksi olisikaan, kuten Robbe-Grillet'n retorinen kysymys kuuluu, sillä onhan inhimillinen "sydän" sentään ikuinen, ajaton? (R.-G. asettaa sanan "sydän" ironisesti lainausmerkkeihin.) "Kaikki on sanottu ja me saavumme myöhässä, jne. jne." (Pour un nouveau roman, 16).
Robbe-Grillet kuitenkin viittaa näkemykseen, jonka mukaan romaani on tuhoon tuomittu laji, ellei se kykene uudistumaan.
Mitä tuo uudistuminen sitten tarkoittaisi? Ainakaan se ei voi tarkoittaa "objektiivisuutta" subjektikeskeisyyden sijaan: "Objektiivisuus sanan käyvässä merkityksessä - katseen täydellinen persoonattomuus - on liiankin ilmiselvästi pelkkää mielikuvitusta." (Pour un nouveau roman, 18.)
Myöskään absurdismi ei Robbe-Grillet'lle kelpaa: "Mutta maailma ei ole sen enempää merkityksellinen kuin absurdikaan. Se vain yksinkertaisesti on." (18)
"Meidän ympärillämme", jatkaa R.-G., "vastustaen meidän sielullistavien tai järjestelevien adjektiiviemme parvea, esineet vain ovat siinä." (18)
Jotakin on kuitenkin tapahtunut, tapahtumassa kirjallisessa maailmassa: "Jokainen voi havaita sen muutoksen luonteen, joka on tapahtunut. Uudelleen aloittavassa romaanissa (le roman initial) ne esineet ja eleet joilla oli tehtävänä palvella juonta katosivat kokonaan, jättääkseen paikkansa niiden ainoalle merkitykselle: tyhjä tuoli ei ollut enää muuta kuin poissaoloa tai odotusta, käsi joka laskeutuu olkapäälle ei ollut enää muuta kuin merkki sympatiasta, ikkunan kalterit merkitsivät ainoastaan poistumisen mahdottomuutta... Niinpä tapahtuikin että nyt me todella näemme tuolin, käden liikkeen, kalterien muodon." (19)
"'Merkitysten' universumin (so. psykologisten, sosiologisten, funktionaalisten merkitysten universumin) sijaan olisi yritettävä rakentaa kiinteämpi, välittömämpi maailma. Siinä esineet ja eleet tekisivät itsensä tykö läsnäolonsa merkeissä ja tämä läsnäolo pitäisi pintansa ylittäen kaikki selittävät teoriat ja niiden yritykset sulkea ne jonkin viittaussuhteiden järjestelmän sisään, oli se sitten tunne-elämään liittyvä, sosiologinen, freudilainen, metafyysinen tai joku muu.
Tulevissa romaanitaiteellisissa muodostelmissa eleet ja esineet ovat siinä ennen kuin ne ovat jotakin [gestes et objets seront là avant d’être quelque chose]"(20) – eleet ja esineet siis vain "ovat" ennen kuin ne "ovat jotakin (tiettyä)", ennen kuin ne merkitsevät jotakin – eli oikeastaan ennen kuin ne ovat eleitä ja esineitä… Esineet hylkäävät palvelutehtävänsä, osansa hyödyllisinä käyttö- ja tarve-esineinä; siten ne myös hylkäävät inhimillisen, antroposentrisen maailman ja säilyttävät "kovuutensa, muuttumattomuutensa, läsnäolonsa" (20) ja siten ikään kuin pilkkaavat merkitysten universumia jonka keskiössä on inhimillinen subjekti.
Esineet "hylkäävät väärän mysteerinsä, epäilyttävän sisäisyyden jota muuan esseisti on kutsunut 'esineiden romanttiseksi sydämeksi [le cœur romantique des choses]'", ne kieltäytyvät olemasta romaanisankarin häilyvän sielun häilyvä heijastus, hänen koettelemustensa kuva, hänen halujensa varjo" (20).
"Tai pikemminkin", Robbe-Grillet jatkaa, "jos esineet jollakin hetkellä palvelevatkin inhimillisten intohimojen kiinnityskohtana, tämä on vain väliaikaista, eivätkä ne hyväksy merkitysten tyranniaa kuin näennäisesti, ikään kuin epähuomiossa [comme par dérision], näyttääkseen sitäkin paremmin, miten vieraita ne ihmiselle ovatkaan" (20).
Sama pelkistetty "tässäolo" luonnehtii tietenkin myös tulevaisuuden (so. uuden romaanin) romaanisankaria itseään. Siinä missä romaanisankari on "tässä", kaikki häntä koskevat kommentit, tekijän tai muiden "psykologiset, psykiatriset, uskonnolliset tai poliittiset" arviot ja tulkinnat ovat jossain "muualla", "käyttökelvottomia, ylimääräisiä ja epärehellisiä", pääsemättä kosketuksiin henkilön "kiistämättömän läsnäolon" kanssa (20-21).↓
Sarraute puolestaan toteaa ensimmäisen romaaninsa Tropismes (1939; Sarraute mainitsee aloittaneensa teoksen kirjoittamisen jo 1932) ilmaisseen "määrittelemättömiä liikkeitä, jotka liukuvat hyvin nopeasti tietoisuutemme rajoilla"; näiden "tropismien" hän sanoo sittemmin muodostaneen kaikkien hänen teostensa keskeisen "elävän substanssin" (L'ère du soupçon, s. 8-9).
Sarrauten mukaan perinteinen juoni, tai "pinnallinen dramaattinen toiminta", on pelkkä "totunnainen kehikko" johon kirjailijat ovat koettaneet pakottaa elämän monimuotoisuuden (10).
"Balzacilaiseen" ja "psykologiseen realismiin" kohdistettu kritiikki ei kuitenkaan tarkoita kaiken realismin hylkäämistä, päinvastoin: uusi romaani näkee itsensä uudenlaisena realismina, joka on uskollisempi uudenlaiselle maailmalle.
Yksi keskeinen asia, joka Sarrauten silmissä näytti kuluneelta ja todellisuudelle vieraalta perinteisessä "psykologisessa" romaanissa, on kaikkitietävän kertojan "panoraamanäkökulma" (47) joka mahdollistaa paitsi laajat kuvaukset, myös pääsyn toisen ihmisen tietoisuuteen, hänen eleidensä ja käytöksensä tuolle puolen, ja edelleen noita sielunliikkeitä koskevat moraaliset arviot.
Totunnainen psykologinen (tai "psykologistinen") lähestymistapa kirjallisuudessa sivuuttaa Sarrauten mukaan todellisuuden monisärmäisyyden, toisaalta läpäisemättömyyden ja toisaalta haurauden, eikä psykologinen metodi ole kuin yleisluontoinen "läpileikkaus", jonka materiaalina ei niinkään ole, yllättävää kyllä, ainutkertainen yksilö kaikessa kompleksisuudessaan, vaan yleiset sielulliset lainalaisuudet jotka kuuluvat potentiaalisina jokaiselle yksilölle. "Henkilö" onkin psykologistiselle metodille pikemminkin satunnaista koemateriaalia, pikemminkin "tapaus" kuin ainutlaatuinen ja läpäisemätön todellinen yksilö (vrt. s. 80-81).
Kirjallisuus joutuu kohtaamaan paitsi yksilöllisen todellisuuden läpäisemättömyyden ja korvaamattomuuden, myös historiallisten tapahtumien kauhut jotka ylittävät inhimillisen mielikuvituksen ja käsityskyvyn: "Millainen sepitetty kertomus voisikaan kilpailla", kysyy Sarraute, "keskitysleireistä tai Stalingradin piirityksestä kerrottujen tarinoiden kanssa?" (82)
"Pyhitetty psykologinen analyysi" ei ole ainoastaan perinteisen (esim. "balzacilaisen") "realistisen" romaanin metodi, vaan yksi modernismin (Joyce, Woolf, etc.) keskeisimpiä piirteitä on henkilöiden sielunelämän, mielenliikkeiden seuraaminen pikkutarkasti ja ikään kuin "sisältä käsin". 1900-luvun modernismin myötä tämä kuitenkin tapahtuu "modernin perspektivismin" merkeissä: vapaan epäsuoran esityksen ja varsinkin "minämuotoisen" suoran esityksen mahdollisuuksia tutkitaan radikaalisti ja erityisesti ns. tajunnanvirtatekniikassa koetellaan psykologisen kuvauksen rajoja.
Myös modernismin tie on Sarrauten mukaan kuljettu loppuun ja tämän vuoksi le nouveau roman pyrkii eroon "psykologismista" myös sen moderneissa muodoissa.
↑ Lisämateriaalia: Philippe Sollersin kritiikkiä Robbe-Grillet'n "esineellistä" kirjallisuuskäsitystä kohtaan.
Sollersin kriittisten huomioiden oheen lisättäköön, että Robbe-Grillet'n näkemys "kiistämättömästä läsnäolosta", niin esineiden (objets) kuin romaanihenkilöidenkin "tässäolosta" (être-là, vrt. Heideggerin Dasein, joka ei kuitenkaan suinkaan palaudu tällaiseen pelkistettyyn, paljaaseen läsnäoloon) on mielenkiintoinen ja ajattelemisen arvoinen (taide ylipäätään ja kirjallisuus erityisesti tosiaankin riisuvat niin sanoilta kuin asioilta ja ihmisiltä niiden normaalit määreet ja funktiot), mutta sopii ehkä kysyä, jääkö Robbe-Grillet'ltä huomaamatta, että "uuden romaanin" nimissä peräänkuulutettu itsepintainen läsnäolo on teemana yhtä vanha kuin kirjallisuus, taide ja filosofia itse (pysyvä, muuttumaton läsnäolo on se viimekätinen ja ainoa takuu tai perusta, johon oleminen kiinnittyy ja joka tyynnytti kreikkalaisia jäytäneen metafyysisen pelon olevan katoamisesta), ja että se saattaa jopa käydä yksiin romanttisen ironian dialektiikan kanssa, joka vain voimistuu Balzacin realismissa (esim. Kadonneet illuusiot).
Vuoden 1857 modernistit, vanhat romantikot…: Flaubert (ks. m. tämä ja tämä) ja Baudelaire
Käsittelen johdantoluennolla Nathalie Sarraute'n romaania Kultaiset hedelmät (Les Fruits d'Or, 19631) ikään kuin esimerkkinä siitä, miten yksittäinen kirjallinen teos haastaa meidän totutut tapamme lukea kirjallisuutta.
Toisinaan, kuten Kultaisien hedelmien tapauksessa, tämä haaste esitetään myös suoranaisesti temaattisella tasolla: tämä "uusi romaani" on kirjallisuutta kirjallisuudesta. Kysymys on siis myös kirjallisesta itserefleksiivisyydestä ja metafiktiosta.
Kuten Sarraute-tutkija Laura Lindstedt on todennut, Kultaiset hedelmät on myös romaani lukemisesta; itse asiassa Kultaiset hedelmät on romaani romaanin Kultaiset hedelmät lukemisesta. Tai ainakin siinä keskustellaan samannimisestä kirjasta: "Kultaisien hedelmien henkilöt keskustelevat kirjasta Kultaiset hedelmät" (Nuori Voima 6/02, s. 37).
Tämä itserefleksiivisyyden kehä ei kenties kuitenkaan, loppujen lopuksi, sulje sisäänsä mitään umpiota. Kysymys on varsin selkeästi satiirista joka kohdistuu kirjalliseen keskusteluun ja kirjallisuusinstituutioon. Kaunokirjallisuus on osa yhteiskuntaa, vaikka se olisi nuorempien kulttuurin muotojen puristuksessa ajautumassa marginaaliin; näin ollen satiiri kulttuuriseurapiirien kirjallisuuskeskusteluista on yhteiskunnallista satiiria, vaikka satiiri ei tässä tapauksessa kohdistuisikaan suoranaisesti poliitiseen järjestelmään ja eliittiin. Samalla Kultaiset hedelmät tulee kuitenkin sanoneeksi jotain, ei ainoastaan kirjallisuutta koskevista asenteista, vaan ikään kuin varkain myös kirjallisuudesta itsestään ja sen lukemisesta: lukeminen on se tapahtuma jossa kirjallisuus toteutuu.
Sarraute nähdään ranskalaisen "uuden romaanin" (le nouveau roman) yhtenä keskeisenä edustajana. Muina tämän 1950- ja 1960-lukujen suuntauksen edustajina pidetään mm. Alain Robbe-Grillet'tä ja Claude Simonia. "Uutta romaania" on nimitetty myös "kieltäväksi kirjallisuudeksi" ja "epäkirjallisuudeksi"; toisaalta on väitetty, että "uudeksi romaaniksi" kutsuttu virtaus, suuntaus tai koulukunta on viime kädessä "kirjallisuudentutkijoiden keksimä luokitustapa" (Wikipedia). Tämä lienee osatotuus, mutta toisaalta esimerkiksi Sarraute ja Robbe-Grillet itse käyttivät tätä nimitystä 1950- ja 1960-luvuilla. Robbe-Grillet julkaisi 1963 esseekokoelman nimeltä Pour un nouveau roman jossa monet "uutta romaania" luonnehtivat seikat lausutaan julki - erityisesti balzacilaisen realismin perinteen kritiikki, mikä kyllä vaikuttaa sikäli huvittavalta, että Honoré de Balzac (1799-1850) kirjoitti Inhimillisen komediansa yli sata vuotta aiemmin...
Aikalaiskritiikin mukaan Sarrauten kirja on joka tapauksessa uutta romaania puhtaimmillaan: on luovuttu juonesta ja henkilöhahmoista ja ylipäänsä kaikesta romaanimaisesta. Samalla kyse on myös satiirista joka kohdistuu kirjallisiin aikalaiskeskusteluihin, siis kirjallisuutta koskeviin keskusteluihin.
Sarrauten romaani nimeltä Kultaiset hedelmät koostuu jotakuinkin kokonaisuudessaan keskusteluista jotka koskevat kuvitteellisen kirjailija Bréhierin kuvitteellista romaania nimeltä Kultaiset hedelmät. Tämä sepitteellinen sepite - Bréhier'n Kultaiset hedelmät - on selvästikin "kirjallinen tapaus" joka kuohuttaa kulttuuripiirejä. Ainakin aikansa. "Sanokaahan... oletteko lukenut?... Mitä mieltä olette siitä? [...] Kultaiset hedelmät... se on hyvä... [...] Suurenmoinen. Se on sanottava. Se on huudettava." Tämä keskustelu koostuu oikeastaan yksilöimättömistä äänistä (on luovuttu henkilöhahmoista, kuten mainitussa aikalaiskritiikissä todettiin) joiden lukumäärää on vaikea tai mahdoton rajata. Kyseessä on siis polylogi.
Tuo moderni klassikko Kultaiset hedelmät josta moderni klassikko Kultaiset hedelmät puhuu, ruokkii myös kriitikkoja ja kriitikkojen kriitikkoja: "Brulén artikkeli Kultaisista hedelmistä oli oikein hyvä. Aivan ensiluokkainen. Erinomainen." Tälle erinomaisuudelle kritiikillä ei kuitenkaan riitä sanoja:
»Yksikään kriitikko ei ole kehuva koskaan kylliksi, ei tähdentävä koskaan kyllin ankarasti, miten tämä kirjoitettu kieli seuloo, puhdistaa, jalostaa, puristaa lujiin ja hiukan jäykkiin kehyksiinsä sen, minkä on kestäminen - järjestäen sen, antaen sille rakenteen, kovettaen sen.
Luonnollisesti se hylkää, ei hyväksy mitään pehmeää, epämääräistä, limaista, tahmeaa.» (33)
Keskustelun sävy muuttuu jossakin vaiheessa: kirjallinen seurapiiri ilmeisesti kyllästyy mestariteokseensa, kuuluu soraääniä, terävää ja tietävää kritiikkiä joka poikkeaa valtavirrasta: "Kopio. Huomio. Vaara. Kultaiset hedelmät ei ole minkään arvoinen. Jäljitelmä. Erehdys. Vielä te kadutte..."
Aikansa nämä vastalauseet vaiennetaan, sysätään syrjään ja tilalle astuu oppinut arvioija toinen toisensa jälkeen, jolle tuo kirja on "pieni jalokivi" tai "kuin Venetsia, joka on noussut, ja minkälaisin ponnistuksin, suistomaan likaisten vetten päälle", tai tosi taideteos jossa kaikki on "erinomaisen oikeata. Todellisempaa kuin elämä. Järjestelmällistä. Järjestettyä." Kunnes joku sitten kutsuilla ohimennen kysyy ystävällisesti mutta pilailevalla äänellä: "Puhutteko te yhä Kultaisista hedelmistä?" Tämä keskustelu tosiaankin velloo kuin vuorovesi - muutamaa sivua myöhemmin muuan ääni taas toteaa: "Meidät on leimattu ikiajoiksi. Kultaisien hedelmien sukupolvi: sellaisena pysymme." Lopulta kuitenkin muoti menee ohi, samalla kun seurapiireissä kerrotaan että Kultaisien hedelmien kirjoittaja Bréhier on itse asiassa pinnallinen, lattea kerskailija joka itse keräilee ja lukee sarjakuvia: "Kissalan pojat... Sukkelat hulivilit..."
Ennen näitä mainittuja riitasointuja ja ennen kuin keskustelu Bréhierin mestariteoksesta laantuu, antaakseen tilaa uudelle "kirjalliselle tapaukselle", muuan näistä polylogin äänistä - jotka toisinaan, kuten tässä tapauksessa, kuulostavat kriitikon tai esteetikon karikatyyreiltä - kuitenkin näköjään oivaltaa Bréhierin teoksen nimen merkityksen:
»Puhdas taideteos - tuo itseensä sulkeutunut, täysi, sileä ja pyöreä kappale. Ei yhtään säröä, ei naarmua, jonka kautta vieras esine voisi tunkeutua sisään. Mikään ei riko kauttaaltaan kiillotettujen pintojen yhtenäisyyttä ja kaikki osaset välkkyvät niissä Kauneuden sädekimppujen valaisemina.»
Tämä suorastaan pakottaa tarkkaavaisen lukijan, joka on tunnistavinaan ironian Sarrauten tekstin keskeiseksi periaatteeksi, tarkastelemaan olisiko Kultaisissa hedelmissä (so. Sarrauten tekstissä) jotakin mikä särkee juuri tuon kuvauksen Bréhierin teoksesta... Särö tai naarmu...
Kirjallisuudenhistoria koostuu poikkeustapauksista, siis "kirjallisista tapauksista" jotka ovat poikkeustapauksia ja jollainen myös Sarrauten teoksen ilmestyminen varmasti oli. Poikkeustapauksesta on kuitenkin kysymys myös siinä mielessä, että Kultaiset hedelmät on eräänlainen kirjallinen satiiri "kirjallisista tapauksista" (sikäli kuin me uskallamme soveltaa siihen edes "satiirin" kategoriaa), "kirjallisista tapauksista" jollainen tämä kirja oikeastaan epäsuorasti kieltäytyy olemasta.
"Poikkeustapaus" ei välttämättä voi toimia "esimerkkinä", sikäli kuin oletamme että "esimerkki" on "poikkeus" korkeintaankin siksi, että se "vahvistaa säännön". "Kaikki on jo sanottu," väittää asiantuntijoiden kuoro, kirjalliset "saarnamiehet"... "Me olemme sääntö, Rimbaud on poikkeus."
»Loppujen lopuksi kaikki palaa järjestykseen. Me valvomme tauotta kaikkialla. Kaikilla kaduilla kulkevat meidän miehemme ja kantavat julisteita, joissa lukee valtavin kirjaimin: Kaikki on sanottu. Ei mitään uutta auringon alla. Kaikilla toreilla meidän saarnamiehemme rauhoittavat väestöä: "Tyyntyköön epämääräinen murheenne, lakatkaa uneksimasta, suunnatkaa kaipuunne kohti varmempia ja hyödyllisempiä päämääriä, parantukaa alemmuudentunnosta. Teillä ei ole mitään murehtimista. Teidän ei ole tarvis huolehtia. Ei ole mitään etsittävää, ette olisi voineet mitään löytää: kaikki on sanottu."
Joskus - sellaista sattuu - mies tai nainen heittäytyy äkisti väkijoukon keskellä maahan, vääntelehtii, raapii kasvojaan, vaikeroi: "Entä Rimbaud? Rimbaud..." Silloin he raivaavat varovasti tiensä kiihtyneen ja kohisevan väkijoukon halki, lähestyvät mieletöntä... he silittävät hänen päätään, puhelevat rauhoittavasti... "No niin, hän oli Rimbaud. No niin, no niin, tulkaa tajuihinne. Mitä tuo tuollainen epätoivo ja kiljunta on... Hän oli Rimbaud. Rauhoittukaa. Älkää pelätkö. Me olemme sääntö, Rimbaud on poikkeus."» (163f)
Aikalaiskriitikko ja le nouveau roman -suuntauksen tunnustettu tuntija Jean V. Alter kiteyttää tilanteen humoristisesti seuraavaan tapaan:
»Tekisi mieli huudahtaa että kirja on ihailtava, hämmästyttävän rikas, hurmaavaa luettavaa; että jokainen pikku kohtaus on psykologinen mestariteos; että humanistinen perspektiivi on tullut uuteen romaaniin; että tämä on ensimmäinen uusi askel intiimin ihmistuntemuksen tiellä sitten Proustin; mutta tätä ei uskalla tehdä siinä pelossa, että sortuu samoihin virheisiin kuin kirjan henkilöt.» (Jean V. Alter, "Les Fruits d'Or by Nathalie Sarraute [Review], The French Review, Vol. 37, No. 1, Part 1 (Oct., 1963), pp. 122-124 . Suom. PPR.)Nämä "virheet" eivät ole "virheitä" sikäli, että moiset arviot eivät sopisi Bréhierin kuvitteelliseen mestariteokseen (mehän emme tiedä Bréhierin sepitteestä muuta kuin sen mitä Sarrauten kirjan henkilöt siitä kertovat), vaan sikäli että Sarrauten todellinen teos tuntuu vihjaavan että nuo arviot eivät tavoita sitä mistä kirjallisuudessa oikeastaan on kysymys, tai sitä mikä kykenee kenties ylittämään kulloisenkin kirjallisen muodin ja "kirjallista tapausta" koskevat makuarvostelmat.
Mistä kirjallisuudessa sitten on kysymys?
Voisi ehkä sanoa, että Sarrauten satiirissa sanotaan kaikki, mitä kirjallisesta keskustelusta voidaan sanoa, ellei siinä sanottaisi myös: "Kaikki on jo sanottu." Ja tämä sanotaan kaikenkattavan ironian hengessä - kylläkin pisteessä jossa ironia ehkä sittenkin eroaa ei-enää-ironiasta (tästä emme kuitenkaan koskaan voi olla aivan varmoja, sillä ironia voi aina ylittää itsensä uudelleen ja uudelleen), ei-ironiasta jota voisi pitää tai jonka voisi kuvitella teoksen "sanomaksi", sikäli kuin sillä sellaista on. Siis "kaikki on jo sanottu", kirjassa toistetaan, mutta kohdassa joka antaa sittenkin ehkä ymmärtää että kirjallisuudessa on ehkä jotain muutakin kuin tuo kaikki mikä on jo sanottu. Minä kuitenkin toistan: me emme voi olla varmoja siitä, missä ironia loppuu (ja missä alkaa vaikkapa niin sanottu ironian ironia)3.
Ironiastako siis on kysymys? Tai päättymättömästä ironian ironiasta? Siitäkin. Mutta ehkäpä myös orastavan ensiruohon tuoksusta? Krookuksista?
Sillä ehkä sittenkin - ehkä sittenkin kaiken tuon keskeltä löytyy jotakin, kenties ei ennen sanomatonta eikä ennen kokematonta vaan pikemminkin pieni tila jossa jo koettu mutta kenties sanomatta jäänyt tai jopa unohtunut kohtaa toisen kokemuksen - vaikkapa lukukokemuksessa? Aivan Kultaisien hedelmien lopulla, siis Sarrauten merkillisen kertomuksen lopulla (onko se edes kertomus? kysymys on kuitenkin moniäänisestä keskustelusta jossa ei voida erottaa vaikkapa kertojan ääntä ja lukuisien nimettömien henkilöiden ääniä toisistaan), eräs tuon polylogin äänistä sanoo näin:
»Voidakseni rentoutua, tuntea oloni turvalliseksi, minun on näet ehdottomasti löydettävä, mistä hyvänsä... tunnen sen hyvin selvästi, mutta en osaa ilmaista sitä... minulla ei ole käytössäni kuin surkeita ja läpeensä kuluneita sanoja, jotka ovat palvelleet kaikkia kaikessa... minun pitäisi omistaa noiden oppineitten tohtoreitten täydellinen sanasto. Tiedän, että he pitäisivät minua naurettavana, jos he kuulisivat minua. Onneksi he eivät koskaan kuule. Loppujen lopuksi... tahdoin sanoa, että voidakseni tuntea itseni tyytyväiseksi niin kuin he ja olevani turvassa, minun on löydettävä... ja mistä hyvänsä... miksei vaikka suuresta freskosta, minulla ei ole ennakkoluuloja... minun on koettava... en tiedä tarkkaan mitä... jokin sellainen tunne, minkä saa katsoessaan arasti orastavaa ensiruohoa... vielä nupullaan olevaa krookusta... niistä irtoaa tuoksua, ei se ole tuoksu, ei vielä edes haju, sillä ei ole nimeä, se on haju ennen hajua... Minusta tuntuu että se on sellaista... Se ottaa minut hellästi ja pitelee päästämättä minua... jotain koskematonta, viatonta... niin kuin lapsen hennot sormet, jotka tarttuvat minuun, lapsenkäsi, joka kyyhöttää kämmenelläni. Lapsekas luottavaisuus leviää minuun kaikkialle... se tunkeutuu jokaisen osaseni lävitse...» (169-170)
Kuka puhuu? Mikä on tämän naiivin äänen tehtävä tai rooli tässä ironiaa täynnä olevassa kirjassa nimeltä Kultaiset hedelmät, jossa enimmäkseen puhutaan kirjasta nimeltä Kultaiset hedelmät? Kun tässä puhutaan ensiruohosta ja krookuksista ja lapsenkäsistä - vieläkö tässä puhutaan kirjallisuudesta? Ja jos puhutaan, niin minkälaisesta kirjallisuudesta?
Minusta tuntuu, että tuossa puhuu muuan lukija. Ja lukijana minusta tuntuu, että tässä kohtaa ensimmäistä kertaa koko kirjassa todella puhutaan kirjallisuudesta eikä enää asian vierestä. Tämä jakso on se ensiruohon haju ennen hajua, se krookus ja se lapsenkäsi jota tuo lukija etsii lukemastaan. Miksi niin? Enkö pelkää olevani erehtynyt? Totta kai. Ja kenties tässä juuri on kirjallisuuden viehätys: epävarmuudessa, tavoittamattomuudessa, mahdollisuudessa erehtyä, jopa mahdollisuudessa joutua naurunalaiseksi. Siis ei varmuudessa ja tiedossa, "tohtoreitten täydellisessä sanastossa", perioditermeissä ja runousopillisissa tai tulkinnallisissa tekniikoissa? Ei, vaan yksityisyydessä ja yksinäisyyden jakamisessa joka kuuluu jokaiselle lukijalle, pienissä asioissa joista ei kehtaa puhua ääneen, mutta jotka lukemisen hiljaisuudessa saavat muodon vailla muotoa, hajun ennen hajua. Yksityiskohdissa jotka hädin tuskin merkitsevät mitään. Poikkeuksista.
Ilmeisesti sama haparoiva ääni, sama lukutoukka (?) jatkaa muutamaa sivua myöhemmin näin:
»On nähkääs väärin lannistua. Ei ole todella mahdollista, että minä olisin sellainen poikkeus. Jossain maailmalla on varmaan toisia samankaltaisia kuin minä. Arkoja kuten minä. Hiukan itseensäsulkeutuneita. Eivät ole tottuneita ilmaisemaan itseään. He ehkä kutsuvat ujosti eikä kukaan kuule heitä. Huomatkaa, ettei tieto heidän olemassaolostaan riitä antamaan täyttä turvallisuudentunnetta.» (173-174)
Ja niin edelleen. Tässä puhuu lukija: lukija joka kirjallisuuden kautta pyrkii jakamaan sulkeutuneisuutensa, yksinäisyytensä. Muuan Sarrauten aikalainen, kirjailija ja filosofi jota ei ole ollut tapana sijoittaa koulukuntiin vaikka hänen tekstinsä kyllä muistuttavat "uutta romaania", Maurice Blanchot on eräässä varhaisessa esseessään vuodelta 1943 kirjoittanut, että kirjailija joka kirjoittaa lauseen "olen yksin" on väkisinkin varsin koominen: "On koomista tulla tietoiseksi omasta yksinäisyydestään osoittamalla sanansa lukijalle ja käyttämällä juuri niitä välineitä jotka estävät ihmistä olemasta yksin. Sana yksin on yhtä yleinen kuin sana leipä."4 Sarrauten tekstissä kysymys varmasti onkin tietyssä mielessä sanoista lukijalle, lukijalta toiselle lukijalle, toiselle yksinäiselle; ja tämä arka ja hiukan itseensä sulkeutunut henkilö joka puhuu ensiruohosta ja nupullaan olevasta krookuksesta ja lapsen hennoista sormista on väistämättä toki koominen - mutta ehkä sittenkin toisella tavalla koominen kuin kirjan täyttävät kaikkitietävät ammattilais- tai harrastelijakriitikot kirjallisine virtauksineen ja muoteineen, varmoine mielipiteineen.
Nuo pikku yksityiskohdat, ruohon tuoksu ja lapsenkäsi, joita ei tohtisi kirjalliselle seurapiirille mainita, mutta jotka tässä teoksessa, Sarrauten Kultaisissa hedelmissä, mainitaan kaiken ironian lomassa (ehkä pitäisikin sanoa: kaiken muun ironian lomassa?), saavat kirjallisen merkityksensä siinä kirjallisessa kehyksessä ja vain siinä kirjallisessa kehyksessä jonka teksti niille antaa. Ne eivät olisi mitä ne ovat ilman sitä ironista, satiirista kehystä missä ne lopulta löytyvät, kaikesta huolimatta ja suhteessa siihen kaikkeen, mitä "on jo sanottu". Kirja ojentaa krookuksen nuuhkittavaksi moniselitteisen kirjallisen eleen, näkymättömän monalisamaisen hymyn tai ehkä virneen saattelemana, mutta silti se ojentaa sen. Ironia on todellista juuri silloin, kun me emme voi lopullisella varmuudella tietää, onko kyse ironiasta ja minkälaisesta: on myös hyvänsuopaa virnuilua.
Kultaisissa hedelmissä puhe "krookuksesta" on joka tapauksessa edelleen puhetta kirjallisuudesta ja lukijan kokemuksesta. Ensiruohon tuoksu ja krookus ja lapsenkäsi eivät kuitenkaan ole mitään kirjallisuuden vertauskuvia eikä kirjallisuus tarjoa vertauskuvia todellisuudelle tai todellisuuden sijasta, vaan lukeminen on tapa löytää ikään kuin takaisin näiden todellisten pienten asioiden äärelle, polku jota pitkin palata nuuhkimaan krookusta. Kuten Walt Whitman toteaa, kirjailija, runoilija "osoittaa polun sielujen ja todellisuuden välillä" (Oi runous, s. 130) - palaamme Whitmaniin myöhemmin.
1 Suom. Pentti Holappa ja Olli-Matti Ronimus (Helsinki: Kirjayhtymä, 1964).
2 Nathalie Sarraute, "Préface", teoksessa L'ère du soupçon (Paris: Gallimard), 1956; Robbe-Grillet, "Une voie pour le roman futur," 1956, teoksessa Pour un nouveau roman (Paris: Minuit, 1963), s. 15.
3 Ironian ironiasta, ks. Paul de Man, "The Rhetoric of Temporality", joka on osittain suomennettu Nuoren Voiman ironia-teemanumeroon, 6/00, s. 11-19.
4 Maurice Blanchot, Faux pas (Paris: Gallimard, 1943).
Kirjoita tohtorille: