Romantiikan jälkeen?
Flaubert par A. Lemot (1869)

A. Lemot'n karikatyyri Gustave Flaubertista (1869)


Luennot, luennat:

  1. Romantiikan aika
  2. "Modernein viktoriaaninen romaani": Emily Brontë, Humiseva harju
  3. Vuoden 1857 modernistit, vanhat romantikot…: Flaubert (ks. m. tämä ja tämä) ja Baudelaire
  4. "Psykologinen realismi": Tolstoi, Anna Karenina
  5. "Modernismi ja myytti": Joyce, Odysseus
  6. "Realismeja" / "Romantiikan jälkeen – barokki?": Morrison, Minun kansani, minun rakkaani

Muita aihepiiriin kuuluvia tekstejä (luentoja aiemmilta vuosilta):


Reunamerkintöjä

Baudelaire mainitsee aviorikosteeman, mutta erästä toista suosikkiteemaa hän ei mainitse. Romaanien turmiollinen vaikutus on teemana yksi romaanikirjallisuuden merkittävistä kestosuosikeista, siis aviorikosteeman ohella, ja on ollut sitä viimeistäänkin Cervantesin Don Quijotesta lähtien, varsinkin ranskalaisessa kirjallisuudessa. Kuten tulemme näkemään, tämä teema tulee esiin jopa James Joycen Odysseuksessa. Don Quijote on oikeastaan poikkeustapaus, sillä yleensä tuo romaaneissa tematisoidussa romaanien turmiollisuudessa on ollut kysymys nimenomaan naislukijoita ja erityisesti nuoria naisia turmelevasta vaikutuksesta. Tämä naislukijuuden stereotyyppi on nähtävä myös Flaubertin androgyynin itseironian lähteenä. Tämän toteaa omalla tavallaan myös Baudelaire.

Kuvitusta

Flaubertin Madame Bovaryn kertoja on kuuluisasti »neutraali» kertoja. Tämä romaani antaa aihetta yksityiskohtaisiin narratologisiin erittelyihin, pikkutarkaan analyysiin jossa on varmasti käyttöä Gérard Genetten ja kumppanien esittelemälle terminologialle: voidaan seurata miten kertojan asema muuttuu alun homodiegeettisestä varsin pian heterodiegeettiseksi, jne., samalla kun on kuitenkin selvää että tämä teoksen aluss minämuodossa kertonut kertoja esittää asiat toisinaan ikään kuin tarkalleen tietäisi mitä Emma Bovaryn sydämessä ja mielessä milloinkin tapahtuu. Tämä kertojan asema on mielenkiintoisesti kahden vaiheilla: toisaalta tietty etäisyys henkilöön säilyy, mutta toisaalta hetkittäin näyttää siltä että me pääsemme osaksi tämän, milloin kenenkin henkilön, kaikkein intiimeimpiä sielunliikkeitä. Sivumennen sanottuna: tämä (lähinnä) proosakirjallisuuden itsepintainen »realistinen» piirre, se että kertoja käyttäytyy ikään kuin hänellä olisi tietoa joka ylittää hänen asemansa, ikään kuin »telepaattista» tai ensi käden tietoa toisen henkilön sisäisestä maailmasta, ilman että hän kommentoisi tätä hieman epäilyttävää asemaansa eräänlaisena »osittain kaikkitietävänä» kertojana, tai ilman että hän tavalla tai toisella osoittautuisi »epäluotettavaksi» kertojaksi, on kiintoisalla tavalla ärsyttävä elementti joka esiintyy niin Flaubertin kuin vaikkapa Proustinkin romaaneissa. Hetket jolloin kertoja ikään kuin »ylittää valtuutensa» ovat oikeastaan realistisen kerronnan epärealistisia murtumia; mikään ei kenties olekaan »epärealistisempaa» kuin »realismille» tyypillinen kaikkitietävä, kaikkialla läsnäoleva kertoja…


Vertailun vuoksi ote Stendhalin (Marie-­Henri Beyle, 1783–1842) romaanista Punaista ja mustaa, jossa kertoja ottaa aivan toisella tavalla kantaa aikalaismoraaliin, kuin »toteavampi» Flaubert: »Kummallinen on tosiaan tulos siitä avioliitosta, jonka yhdeksästoista vuosisata on luonut! Äidinaseman yksitoikkoisuus hävittää varmasti rakkauden, jos sitä olisikin ennen naimisiin menoa. Ja kuitenkin tuo se mukanaan, väittää eräs filosofi, ihmisille, jotka ovat niin rikkaita, ettei heidän tarvitse tehdä työtä, auttamattoman kyllästymisen kaikkiin arkisen elämän rauhallisiin nautinnoihin. Ja se valmistaa kaikki muut naiset paitsi ne, joiden tunne-­elämä on suorastaan kuivunut, alttiiksi rakkaussuhteille.» (Suom. Joel Lehtonen; alkuteos Le Rouge et le Noir, 1830.)


Modernin (modernistisen) proosan piirteitä ovat mm. juuri (1) moralisoimattomuus, johon liittyvät (2) »tekijän äänitorven», tekijää aatteellisesti edustavan henkilöhahmon tai kertojan puuttuminen ja (3) tietty viileä, objektiivinen, toteava, »ulkokohtaisesti» tai etäisyyden päästä kohteitaan tarkasteleva analyyttisyys. (4) Vastuu mm. moraalisista johtopäätöksistä jää lukijalle.

Kuten Baudelaire toteaa, viileä analyyttisyys on kuitenkin myös »realisteiksi» itseään kutsuvien kirjailijoiden tavoite. Mikä sitten erottaa Flaubertin Rouva Bovaryn realismista ja naturalismista ja tekee Flaubertista »vanhan romantikon»?

ks. oikea palsta

»Madame Bovary, c'est moi, d'après moi !» Näin Gustave Flaubertin kerrotaan huudahtaneen. Vapaasti suomentaen: »Rouva Bovary, se olen minä, minun muotokuvani!»

Dandy

Baudelairen havainto Rouva Bovaryn »dandyismista» tai androgyniasta on monessa suhteessa mielenkiintoinen, eikä vähiten tämän kuuluisan huudahduksen kannalta.


Charles Baudelaire

Charles Baudelaire (1821-1867)

Charles Baudelaire, Pahan kukat XXIX: Raato

Charles Baudelaire, Pahan kukat, XXIX: "Une Charogne" / "Raato", suom. Antti Nylén (Turku: Sammakko 2011), 92-95.

Runossa Raato (Une Charogne, klikkaa ylläolevaa pientä kuvaa nähdäksesi tekstin ranskaksi ja suomeksi) taiteilija, runoilija näyttäisi surevan todellisen monimuotoisuuden haihtumista, pyyhkiytymistä pois, jäämistä muistin ja taiteilijan vaivalloisen (lente à venir voisi olla tässä pikemminkin hidasta kuin kiireetöntä tulemista) työskentelyn varaan, joka on väistämättä vain luonnos, hahmotelma, unta (suomennoksen utua) — — — Lue lisää…

Vuoden 1857 »modernistit», »vanhat romantikot» Flaubert ja Baudelaire

Madame Bovary, »ensimmäinen moderni romaani»

Charles Baudelaire ja Gustave Flaubert syntyivät molemmat vuonna 1821 ja molempien pääteos, Baudelairen Les Fleurs du Mal eli Pahan kukkia tai Pahan kukat ja Flaubertin Rouva Bovary (Madame Bovary) julkaistiin vuonna 1857.

Baudelairea on kutsuttu ensimmäiseksi moderniksi runoilijaksi, Flaubertia puolestaan ensimmäiseksi moderniksi romaanikirjailijaksi. »Rouva Bovary,» kuten vaikkapa Mario Vargas Llosa on kirjoittanut, »on ensimmäinen suuri moderni romaani.» Toisaalta Rouva Bovarya on pidetty realismin merkkiteoksena. »Flaubertin tuotanto on realistista,» toteaa Wikipedia, »todellisuuden viileään havainnointiin perustuvaa, romantisointia ja kantaaottavuutta kaihtavaa.»

Mutta miten nämä kirjailijat itse suhtautuivat nykyaikaan ja nykyaikaisuuteen, realismiin ja toisaalta romantiikkaan?

»Flaubert ja Baudelaire halveksivat omaa aikaansa intohimoisesti», kirjoittaa Antti Nylén vuonna 2003 Nuoressa Voimassa julkaistussa ranskalaista romantiikkaa käsittelevässä esseessään ja lisää: »Modernius oli heidän vihollisensa.» (NV 2/03, s. 12.) Kuten Nylén lisää, Baudelaire »kutsuu itseään – ja myös Flaubertia! – eräässä 1860­-luvun puolivälin kirjeessään 'vanhaksi romantikoksi'» (s. 11).iv

Miksi Baudelairea ja Flaubertia on kuitenkin pidetty ensimmäisinä moderneina kirjailijoina tai »modernisteina»?

Flaubertin osalta turvaudumme Baudelairen arvioihin. Tärkeimpiä moderneja piirteitä Madame Bovaryssa me voimme nimittäin tunnistaa juuri hänen aikalaisensa, tuon "ensimmäisen modernin runoilijan" avulla. Baudelaire nimittäin kirjoitti tuoreeltaan vuonna 1857 pienen mutta merkittävän tutkielman Flaubertista.

Baudelairen teksti »Gustave Flaubertin Rouva Bovary» julkaistiin 18. lokakuuta 1857 ja se sisältyy Antti Nylénin suomentamaan ja toimittamaan tärkeään kokoelmaan Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia i. Mainitsen tämän tutkielman ilmestymisen tarkan päivämäärän johtuen siitä, että Nylén tuo selityksissään ilmi mielenkiintoisia seikkoja vuoden 1857 kirjallisista tapauksista: Rouva Bovarya koskeva oikeudenkäynti käytiin 29. tammikuuta ja johti vapauttavaan päätökseen, toisin kuin Pahan kukkien oikeudenkäynti joka käytiin 20. elokuuta ja johti sakkoihin ja osittaiseen sensuuripäätökseen: kokoelmasta määrättiin poistettaviksi kuusi runoa, jotka oikeuden mukaan sisälsivät »säädyttömiä ja moraalittomia kohtia ja ilmaisuja»; näitä molempia teoksia syytettiin »yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta». Baudelaire lykkäsi Rouva Bovarya koskevan artikkelinsa julkaisemista ilmeisesti siksi, ettei halunnut tarjota »oikeudelle lisänäyttöä syytteen tueksi».

Baudelaire pohtii hieman kieli poskessa minkälaisten olosuhteiden vallitessa Rouva Bovaryn luominen oli mahdollista ja miten kirjailija on ottanut nämä olosuhteet huomioon luomistyössään. Essee kertoo paljon nimenomaan niistä piirteistä jotka tekevät tästä »ensimmäisestä suuresta modernista romaanista» modernin.

Baudelaire kirjoittaa:

Äkkiä maineeseen nousseen Gustave Flaubertin tilanne ...

Tässäkin yhteydessä mainitaan ranskalaisen kertomakirjallisuuden jättiläinen, Honoré de Balzac:

Tilanne oli suotuisa.

Balzac (1799–1850), jota usein pidetään nimenomaan ranskalaisen realistisen romaanin jättiläisenä – siinä määrin että »uuden romaanin» edustajat, kuten Sarraute ja Robbe­Grillet, näkivät tarpeelliseksi vielä 1950­ ja 1960­luvuilla nousta kapinoimaan »balzacilaisen realismin» perinnettä vastaan – ei kaikesta päätellen ollut Baudelairelle mikään »realisti» (tähän termiin hän ottaa kantaa myöhemmin tekstissään, kuten kohta näemme). Balzacin jälkeinen tilanne, tämä romantiikan jälkeinen, 1800­-luvun toisen puoliskon yhteiskunta oli Baudelairen silmissä

... pahempaa kuin loppuunajettu ...

Romantiikan jälkeinen yhteiskunta jota luonnehtii materialismi: mitä muuta se olisikaan kuin realismille otollinen yhteiskunta?

Antti Nylénin mainiossa johdannossa tätä Flaubert­-tutkielmaa koskeviin selityksiin kerrotaan, että sekä Flaubertia että Baudelairea syytettiin muiden paheiden lisäksi realismista, mikä tarkoitti 1850­-luvun kielenkäytössä samaa kuin »moraaliton», vaikka he molemmat, kuten Nylén toteaa, »vieroksuivat realistisia oppeja ja korostivat sen sijaan mielikuvitusta ja näkemystä taiteellisen luomisen lähtökohtina».ii

Baudelairen tekstien kautta on hyvinkin hedelmällistä hakea merkitystä paitsi »symbolismille» (suuntaus joka yleensä liitetään juuri Baudelaireen), myös »realismille», »romantiikalle» ja »modernille», samalla kun, kuten Nylén kirjoittaa, »[r]ealismin, naturalismin ja symbolisminkin ohjelmanjulistuksia kirjoittivat lähes poikkeuksetta muut kuin ne, joihin nämä määritelmät yleensä liitetään» (Nuori Voima 2/03, s. 11).

Luemme nyt pitkän otteen Baudelairen artikkelista:

Kun olosuhteet olivat nämä... Suomennosta on tähän korjattu vuoden 2011 painoksen mukaisesti sanojen »un degoût positif» osalta: kyseessä on »aito inho», ei »myönteinen inho» kuten 1. painoksessa (2001).

»Vilpitön, kiihkeä intohimo ja antaumuksellinen runollisuus … liian ylevän aiheen valitseminen»: romantiikan aika on ohi, »muoti» on muuttunut…

Täytyy muistaa, että tässä yksi »vanha romantikko» puolustaa toista; niinpä näennäisesti »realistisen» eli uuden maun mukaisen aiheen (ym.) valinta kuuluu strategiaan… eikä tämä kuitenkaan tee teoksesta »realistista», sikäli kuin otamme vakavasti Baudelairen näkemyksen!


Missä on typeryyden kotiseutu?

»Realististen» »lavasteiden» valinta palvelee romantiikkaa, eli nuo lavasteet (»rahvaanomainen aiheenvalinta» jne.) ovat ikään kuin se Troijan hevonen, jossa romantiikka (jolle on ominaista »maalauksellinen, väkevä, herkkä ja täsmällinen tyyli») salakuljetetaan näyttämölle…

Baudelaire siis oikeastaan pohtii romaanikirjailijan, Flaubertin kaltaisen »vanhan romantikon» edellytyksiä ja käytettävissä olevia keinoja kamppailla oman aikansa turmiollista makua ja pinnallista muoti-ilmiötä (tässä: »realismia») vastaan, siis oikeastaan uudenlaisen, »modernin» teoksen luomisen edellytyksiä ja tarjolla olevia keinoja…

Saattaa tuntua paradoksaaliselta, että tämä »moderni» on samaan aikaan »romanttista» – mutta Baudelairen mukaan romantiikka onkin »kaikkein uusin ja kaikkein ajankohtaisin ilmaisu kauneudelle»!

Monet kriitikot ovat sanoneet...

Artikkelinsa viidennen luvun Baudelaire aloittaa seuraavasti: »Kaiken kaikkiaan tässä naisessa on todellista suuruutta, hän herättää ennen kaikkea sääliä, ja huolimatta kirjailijan järjestelmällisestä kovuudesta – hänhän on tehnyt kaikkensa häivyttääkseen itsensä teoksesta ja toimiakseen vain marionettien liikuttelijana – intellektuaaliset naiset tulevat kiittämään häntä siitä, että hän on antanut naiselle tuollaiset kyvyt, vienyt hänet niin etäälle puhtaasta eläimestä ja tuonut niin lähelle miehen ihannetta, myöntänyt hänelle laskelmoivan ja haaveilevan kaksoisluonteen, mikä on täydellisen olennon edellytys.»

Missä on syyttävä sormi?
Ylikehittynyt viettelynhalu...

Kuinka vakavasti Baudelairen misogynia pitäisi ottaa? Onko siinä ironiaa? Entä onko kyseessä ainakin osittainen provokaatio, joka on suunnattu »intellektuaalisille» naisille? Epäilemättä »miehisyyden» liittäminen »ylikehittyneeseen viettelynhaluun, haluun hallita karttamatta alhaisimpiakaan viettelykeinoja, kuten pukujen, parfyymien tai voiteiden silmänkääntötemppuja» eli dandyismiin, joka on »tinkimätöntä rakkautta herruuteen», tuottaa humoristisen vaikutelman, ainakin nykykulttuurin näkökulmasta, jonka kuva »miehisyydestä» on sukua pikemminkin Hemingwaylle kuin Oscar Wildelle…

Jos jättäytyisin analyyttiselle tielle...

Huomaamme että Rouva Bovaryn tiimoilta ja varsinkin Baudelairen aikakauslehtiartikkelin avulla voimme löytää monia romantiikkaan, realismiin ja varsinkin moderniin kertomakirjallisuuteen – proosan modernismiin – liittyviä piirteitä.

Yksi näistä piirteistä, temaattisella tasolla, varmastikin ilmenee juuri siinä miten Emma ei saa lohtua uskonnosta, tai ainakaan pappi Bournisienilta, romaanin toisen osan kuudennen luvun tragikoomisessa episodissa. Kristillisen uskon hylkääminen tai uskon käyminen henkilökohtaisesti mahdottomaksi on yksi moderni (tai modernismin) teema, kuten tulemme myöhemmin huomaamaan myös ainakin Emily Brontën Humisevan harjun (1847) ja James Joycen Taiteilijan omakuvan (1916) kohdalla.

o

Charles Baudelaire kirjoittaa: »Sitä, joka nimittää itseään realistiksi (sanan merkitys on kaksinainen ja edelleen määrittelemätön), me nimitämme tässä positivistiksi luonnehtiaksemme paremmin hänen erehdystään. Hän siis sanoo: ›Haluan esittää asiat sellaisina kuin ne ovat, tai sellaisina kuin ne olisivat, jollei minua olisi olemassa.» Maailma ilman ihmistä. Mutta mielikuvitusihminen sanoo: ›Haluan valaista asiat omalla hengelläni ja heijastaa sen kuvan toisten mieliin.›»iii Positivismin Baudelaire tässä oikeastaan itse määrittelee, mutta korostettakoon, että positivisti pyrkii objektiivisuuteen ja todennettavaan tietoon. Sivumennen sanoen, Puolassa romantiikan vastapainoksi syntyi tammikuun 1864 epäonnistuneen kansannnousun jälkeen positivistien poliittinen ryhmittymä, joka antoi nimensä myös kirjalliselle suuntaukselle (Henryk Sienkiewicz lienee kirjallisen positivismin tunnetuin edustaja). Baudelairen ajatuskulkua seurataksemme, »positivistin» erehdys piilee juuri objektiivisuuden naiivissa ihanteessa. Kun Wikipedian kirjoittaja sanoo Flaubertin tuotannon olevan »todellisuuden viileään havainnointiin perustuvaa», voimme korostaa että todellisuuden viileä havainnointi ei ole mitään objektiivista jäljentämistä, vaan Flaubertin »realismi» perustuu sekin havainnolle todellisuudesta. »Viileys» on sekin yksi havainnoimisen tapa, ei suinkaan havaitsevan subjektin neutralisoimista ja häivyttämistä ehdottoman läpinäkyväksi.

Toisaalta se, mikä on Flaubertin Rouva Bovaryssa »realistista», voidaan Baudelairen tapaan tosiaan nähdä kirjailijan strategisena valintana, joka itse asiassa palvelee »romantiikkaa» – eli sitä mielikuvituksen pyhittämää taidetta, joka on Baudelairelle tosiaankin »kaikkein uusin ja kaikkein ajankohtaisin ilmaisu kauneudelle».

o

Katso myös:

Alaviitteet

[i] Baudelaire, Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, suom. ja selitykset laatinut Antti Nylén, Helsinki: Desura, 2001 (2. painos: Turku: Sammakko, 2011).

[ii] Modernin elämän maalari (2001), s. 261

[iii] »Hallitseva mielikuvitus», suom. Annikki Suni, teoksessa Tuula Hökkä, toim., Oi runous: romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä (Helsinki: SKS, 2000), s. 150. Alkuteksti »Le gouvernement de l'imagination» kuuluu teokseen Le salon de 1859; ks. m. esim. sitä edeltävä essee »La reine des facultés».

[iv] Kirje Michel Lévylle 9.3.1865, teoksessa Baudelaire, Correspondance II (mars 1860 – mars 1866), toim. Claude Pichois, Bibliothèque de la Pléiade (Paris: Gallimard, 1973), 471.


Asiaa tohtorille?