A. Lemot'n karikatyyri Gustave Flaubertista (1869)
Vuoden 1857 modernistit, vanhat romantikot…: Flaubert (ks. m. tämä ja tämä) ja Baudelaire
Baudelaire mainitsee aviorikosteeman, mutta erästä toista suosikkiteemaa hän ei mainitse. Romaanien turmiollinen vaikutus on teemana yksi romaanikirjallisuuden merkittävistä kestosuosikeista, siis aviorikosteeman ohella, ja on ollut sitä viimeistäänkin Cervantesin Don Quijotesta lähtien, varsinkin ranskalaisessa kirjallisuudessa. Kuten tulemme näkemään, tämä teema tulee esiin jopa James Joycen Odysseuksessa. Don Quijote on oikeastaan poikkeustapaus, sillä yleensä tuo romaaneissa tematisoidussa romaanien turmiollisuudessa on ollut kysymys nimenomaan naislukijoita ja erityisesti nuoria naisia turmelevasta vaikutuksesta. Tämä naislukijuuden stereotyyppi on nähtävä myös Flaubertin androgyynin itseironian lähteenä. Tämän toteaa omalla tavallaan myös Baudelaire.
Flaubertin Madame Bovaryn kertoja on kuuluisasti »neutraali» kertoja. Tämä romaani antaa aihetta yksityiskohtaisiin narratologisiin erittelyihin, pikkutarkaan analyysiin jossa on varmasti käyttöä Gérard Genetten ja kumppanien esittelemälle terminologialle: voidaan seurata miten kertojan asema muuttuu alun homodiegeettisestä varsin pian heterodiegeettiseksi, jne., samalla kun on kuitenkin selvää että tämä teoksen aluss minämuodossa kertonut kertoja esittää asiat toisinaan ikään kuin tarkalleen tietäisi mitä Emma Bovaryn sydämessä ja mielessä milloinkin tapahtuu. Tämä kertojan asema on mielenkiintoisesti kahden vaiheilla: toisaalta tietty etäisyys henkilöön säilyy, mutta toisaalta hetkittäin näyttää siltä että me pääsemme osaksi tämän, milloin kenenkin henkilön, kaikkein intiimeimpiä sielunliikkeitä. Sivumennen sanottuna: tämä (lähinnä) proosakirjallisuuden itsepintainen »realistinen» piirre, se että kertoja käyttäytyy ikään kuin hänellä olisi tietoa joka ylittää hänen asemansa, ikään kuin »telepaattista» tai ensi käden tietoa toisen henkilön sisäisestä maailmasta, ilman että hän kommentoisi tätä hieman epäilyttävää asemaansa eräänlaisena »osittain kaikkitietävänä» kertojana, tai ilman että hän tavalla tai toisella osoittautuisi »epäluotettavaksi» kertojaksi, on kiintoisalla tavalla ärsyttävä elementti joka esiintyy niin Flaubertin kuin vaikkapa Proustinkin romaaneissa. Hetket jolloin kertoja ikään kuin »ylittää valtuutensa» ovat oikeastaan realistisen kerronnan epärealistisia murtumia; mikään ei kenties olekaan »epärealistisempaa» kuin »realismille» tyypillinen kaikkitietävä, kaikkialla läsnäoleva kertoja…
Vertailun vuoksi ote Stendhalin (Marie-Henri Beyle, 1783–1842) romaanista Punaista ja mustaa, jossa kertoja ottaa aivan toisella tavalla kantaa aikalaismoraaliin, kuin »toteavampi» Flaubert: »Kummallinen on tosiaan tulos siitä avioliitosta, jonka yhdeksästoista vuosisata on luonut! Äidinaseman yksitoikkoisuus hävittää varmasti rakkauden, jos sitä olisikin ennen naimisiin menoa. Ja kuitenkin tuo se mukanaan, väittää eräs filosofi, ihmisille, jotka ovat niin rikkaita, ettei heidän tarvitse tehdä työtä, auttamattoman kyllästymisen kaikkiin arkisen elämän rauhallisiin nautinnoihin. Ja se valmistaa kaikki muut naiset paitsi ne, joiden tunne-elämä on suorastaan kuivunut, alttiiksi rakkaussuhteille.» (Suom. Joel Lehtonen; alkuteos Le Rouge et le Noir, 1830.)
Modernin (modernistisen) proosan piirteitä ovat mm. juuri (1) moralisoimattomuus, johon liittyvät (2) »tekijän äänitorven», tekijää aatteellisesti edustavan henkilöhahmon tai kertojan puuttuminen ja (3) tietty viileä, objektiivinen, toteava, »ulkokohtaisesti» tai etäisyyden päästä kohteitaan tarkasteleva analyyttisyys. (4) Vastuu mm. moraalisista johtopäätöksistä jää lukijalle.
Kuten Baudelaire toteaa, viileä analyyttisyys on kuitenkin myös »realisteiksi» itseään kutsuvien kirjailijoiden tavoite. Mikä sitten erottaa Flaubertin Rouva Bovaryn realismista ja naturalismista ja tekee Flaubertista »vanhan romantikon»?
»Madame Bovary, c'est moi, d'après moi !» Näin Gustave Flaubertin kerrotaan huudahtaneen. Vapaasti suomentaen: »Rouva Bovary, se olen minä, minun muotokuvani!»
Baudelairen havainto Rouva Bovaryn »dandyismista» tai androgyniasta on monessa suhteessa mielenkiintoinen, eikä vähiten tämän kuuluisan huudahduksen kannalta.
Charles Baudelaire (1821-1867)
Charles Baudelaire, Pahan kukat, XXIX: "Une Charogne" / "Raato", suom. Antti Nylén (Turku: Sammakko 2011), 92-95.
Runossa Raato
(Une Charogne
, klikkaa ylläolevaa pientä kuvaa nähdäksesi tekstin ranskaksi ja suomeksi) taiteilija, runoilija näyttäisi surevan todellisen monimuotoisuuden haihtumista, pyyhkiytymistä pois, jäämistä muistin ja taiteilijan vaivalloisen (lente à venir
voisi olla tässä pikemminkin hidasta kuin kiireetöntä tulemista
) työskentelyn varaan, joka on väistämättä vain luonnos, hahmotelma, unta (suomennoksen utua
) — — — Lue lisää…
Charles Baudelaire ja Gustave Flaubert syntyivät molemmat vuonna 1821 ja molempien pääteos, Baudelairen Les Fleurs du Mal eli Pahan kukat ja Flaubertin Rouva Bovary (Madame Bovary) julkaistiin vuonna 1857.
Baudelairea on kutsuttu ensimmäiseksi moderniksi runoilijaksi, Flaubertia puolestaan ensimmäiseksi moderniksi romaanikirjailijaksi. »Rouva Bovary,» kuten vaikkapa Mario Vargas Llosa on kirjoittanut, »on ensimmäinen suuri moderni romaani.» Toisaalta Rouva Bovarya on pidetty realismin merkkiteoksena. »Flaubertin tuotanto on realistista,» toteaa Wikipedia, »todellisuuden viileään havainnointiin perustuvaa, romantisointia ja kantaaottavuutta kaihtavaa.» Tämä luonnehdinta osuu kohdalleen Rouva Bovaryn kohdalla, mutta Flaubertin tuotantoon kokonaisuudessaan se ei sovi.
Miten nämä kirjailijat itse suhtautuivat nykyaikaan(sa) ja nykyaikaisuuteen, realismiin ja toisaalta romantiikkaan?
»Flaubert ja Baudelaire halveksivat omaa aikaansa intohimoisesti», kirjoittaa Antti Nylén vuonna 2003 Nuoressa Voimassa julkaistussa ranskalaista romantiikkaa käsittelevässä esseessään ja lisää: »Modernius oli heidän vihollisensa.» (NV 2/03, s. 12.) Kuten Nylén lisää, Baudelaire »kutsuu itseään – ja myös Flaubertia! – eräässä 1860-luvun puolivälin kirjeessään 'vanhaksi romantikoksi'» (s. 11).iv
Miksi Baudelairea ja Flaubertia on kuitenkin pidetty ensimmäisinä moderneina kirjailijoina tai »modernisteina»?
Flaubertin osalta turvaudumme Baudelairen arvioihin. Tärkeimpiä moderneja piirteitä Madame Bovaryssa me voimme nimittäin tunnistaa juuri hänen aikalaisensa, tuon "ensimmäisen modernin runoilijan" avulla. Baudelaire nimittäin kirjoitti tuoreeltaan vuonna 1857 pienen mutta merkittävän tutkielman Flaubertista.
Baudelairen teksti »Gustave Flaubertin Rouva Bovary» julkaistiin 18. lokakuuta 1857 ja se sisältyy Antti Nylénin suomentamaan ja toimittamaan tärkeään kokoelmaan Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia i. Mainitsen tämän tutkielman ilmestymisen tarkan päivämäärän johtuen siitä, että Nylén tuo selityksissään ilmi mielenkiintoisia seikkoja vuoden 1857 kirjallisista tapauksista: Rouva Bovarya koskeva oikeudenkäynti käytiin 29. tammikuuta ja johti vapauttavaan päätökseen, toisin kuin Pahan kukkien oikeudenkäynti joka käytiin 20. elokuuta ja johti sakkoihin ja osittaiseen sensuuripäätökseen: kokoelmasta määrättiin poistettaviksi kuusi runoa, jotka oikeuden mukaan sisälsivät »säädyttömiä ja moraalittomia kohtia ja ilmaisuja»; näitä molempia teoksia syytettiin »yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta». Baudelaire lykkäsi Rouva Bovarya koskevan artikkelinsa julkaisemista ilmeisesti siksi, ettei halunnut tarjota »oikeudelle lisänäyttöä syytteen tueksi».
Baudelaire pohtii hieman kieli poskessa minkälaisten olosuhteiden vallitessa Rouva Bovaryn luominen oli mahdollista ja miten kirjailija on ottanut nämä olosuhteet huomioon luomistyössään. Essee kertoo paljon nimenomaan niistä piirteistä jotka tekevät tästä »ensimmäisestä suuresta modernista romaanista» modernin.
Baudelaire kirjoittaa:
Äkkiä maineeseen nousseen Gustave Flaubertin tilanne oli samanaikaisesti erinomainen ja huono, ja pyrin seuraavassa parhaani mukaan erittelemään tuota kummallista tilannetta, josta hänen vilpitön ja ihmeteltävä lahjakkuutensa selvisi voittajana. (91)
Tässäkin yhteydessä mainitaan ranskalaisen kertomakirjallisuuden jättiläinen, Honoré de Balzac:
Tilanne oli suotuisa. – Sillä sen jälkeen kun Balzac – tuo ihmeellinen meteori, joka peittää maamme kunnian pilveen, kuin outo ja odottamaton itäinen horisontti; kuin revontulet, jotka satumaisilla säteillään valelevat jäisen autiomaan – oli kuollut, kaikki romaaniin kohdistuva mielenkiinto oli laantunut ja sammunut. Ällistyttäviin kokeiluihin oli toki ryhdytty. (91)
Balzac (1799–1850), jota usein pidetään nimenomaan ranskalaisen realistisen romaanin jättiläisenä – siinä määrin että »uuden romaanin» edustajat, kuten Sarraute ja Robbe-Grillet, näkivät tarpeelliseksi vielä 1950 ja 1960luvuilla nousta kapinoimaan »balzacilaisen realismin» perinnettä vastaan – ei kaikesta päätellen ollut Baudelairelle mikään »realisti» (tähän termiin hän ottaa kantaa myöhemmin tekstissään, kuten kohta näemme). Balzacin jälkeinen tilanne, tämä romantiikan jälkeinen, 1800-luvun toisen puoliskon yhteiskunta oli Baudelairen silmissä »pahempaa kuin loppuunajettu: se oli turta ja ahne yhteiskunta, joka ei kavahda muuta kuin kaunokirjallisuutta eikä rakasta muuta kuin omistamista. (94)»
Romantiikan jälkeinen yhteiskunta jota luonnehtii materialismi: mitä muuta se olisikaan kuin realismille otollinen yhteiskunta?
Antti Nylénin mainiossa johdannossa tätä Flaubert-tutkielmaa koskeviin selityksiin kerrotaan, että sekä Flaubertia että Baudelairea syytettiin muiden paheiden lisäksi realismista, mikä tarkoitti 1850-luvun kielenkäytössä samaa kuin »moraaliton», vaikka he molemmat, kuten Nylén toteaa, »vieroksuivat realistisia oppeja ja korostivat sen sijaan mielikuvitusta ja näkemystä taiteellisen luomisen lähtökohtina».ii
Baudelairen tekstien kautta on hyvinkin hedelmällistä hakea merkitystä paitsi »symbolismille» (suuntaus joka yleensä liitetään juuri Baudelaireen), myös »realismille», »romantiikalle» ja »modernille», samalla kun, kuten Nylén kirjoittaa, »[r]ealismin, naturalismin ja symbolisminkin ohjelmanjulistuksia kirjoittivat lähes poikkeuksetta muut kuin ne, joihin nämä määritelmät yleensä liitetään» (Nuori Voima 2/03, s. 11).
Luemme nyt pitkän otteen Baudelairen artikkelista:
Kun olosuhteet olivat nämä, hyvin lukeneen, kauneudelle omistautuneen mutta silti kovaan kamppailuun varustautuneen hengen on täytynyt tilanteen hyviä ja huonoja puolia punnitessaan mietiskellä seuraavasti: »Mikä on varmin tapa liikuttaa noita raihnaisia sieluja? He eivät tunne sitä mitä he varmasti rakastaisivat. Vain suuruus herättää heissä aitoa inhoa. Vilpitön, kiihkeä intohimo ja antaumuksellinen runollisuus saavat heidät punastumaan; nämä ominaisuudet loukkaavat heitä. Olkaamme siis rahvaanomaisia aiheenvalinnassamme, sillä liian ylevän aiheen valitseminen osoittaisi ylimielisyyttä yhdeksännentoista vuosisadan lukijaa kohtaan. Ja pitäkäämme huolta siitä, että luovumme omasta asemastamme emmekä puhu mistään omissa nimissämme. Olkaamme jääkylmiä kertoessamme intohimoista ja seikkailuista, joihin tavalliset 1hm1set panevat kiihkonsa. Olkaamme objektiivisia ja persoonattomia, kuten eräänkin koulukunnan vaatimus kuuluu.»
»Ja sitä paitsi, koska korviamme ovat viime aikoina kiusanneet tuon koulukunnan lapselliset jaaritukset ja koska olemme saaneet kuulla puhuttavan kirjallisesta liikkeestä, joka on nimetty realismiksi – sana joka on analyyttiseen tarkkuuteen pyrkivien kirjailijoiden kasvoja vasten syljetty inhottava herjaus, epämääräinen, kaikkiin suuntiin venyvä käsite, jonka rahvas käsittää uuden taiteellisen metodin asemesta lavasteiden pikkutarkaksi kuvailuksi; koska tilanne on tämä, ihmisten epätietoisuus ja yleinen tietämättömyys koituvat meidän eduksemme. Maalaamme puhki kuluneelle kankaalle väkevällä, maalauksellisella, herkällä ja täsmällisellä tyylillä. Suljemme kiihkeimmät ja polttavimmat tunteet mahdollisimman lattean tarinan sisään. Juhlallisimmat ja kohtalokkaimmat sanat saavat putkahdella mahdollisimman typeristä suista.»
»Missä on typeryyden kotiseutu? Mikä on tapahtuma-paikoista tylsämielisin? Mikä ympäristö tuottaa eniten älyttömyyksiä ja sietämättömiä tolloja?»
»Maaseutu.»
»Ketkä siellä toimivat häikäilemättömimmin?»
Mitättömissä puuhissaan touhuavat vähäosaiset, joiden ajatukset ovat kieroutuneet juuri noiden puuhien vuoksi.»
»Mikä on aihepiireistä kulunein, hyväksikäytetyin, kuin ikäloppu posetiivi?»
»Aviorikos.»
»Minun on turha tehdä sankarittarestani sankarillista», runoilija pohdiskeli. »Kunhan hän on riittävän sievä ja hänellä on luonnetta, kunnianhimoa sekä hil1itsemätön pyrkimys parempaan maailmaan, niin hänestä tulee mielenkiintoinen. Taidonnäytteestä tulee tällä tavalla jalompi, ja synnintekijämme saa pitää hyvänään ainakin yhden ansion, verrattain harvinaisen vieläpä: hän tekee eron meitä edeltäneen ajan suureellisiin suupaltteihin.»
»Tyylistä, kuvallisesta sommittelusta ja miljöökuvauksesta minun ei tarvitse huolehtia, sillä minun ylivoimainen vahvuuteni kattaa kaikki nuo ominaisuudet. Etenen analyyttisesti ja loogisesti, ja todistan siten kaikkien aiheiden olevan yhtä hyviä tai huonoja riippuen niiden käsittelytavasta – ja että arkipäiväisimmät aiheet voivat lopulta osoittautua parhaiksi.»
Näistä lähtökohdista syntyi Rouva Bovary. Teos oli todellinen uhkayritys – uhkapeliä niin kuin taideteokset aina. (94-96)
»Vilpitön, kiihkeä intohimo ja antaumuksellinen runollisuus … liian ylevän aiheen valitseminen»: romantiikan aika on ohi, »muoti» on muuttunut, romantiikan koulu antanut sijaa uudelle, realismiksi kutsutulle virtaukselle.
Täytyy muistaa, että tässä yksi »vanha romantikko» kirjoittaa toisesta; niinpä näennäisesti »realistisen» eli uuden maun mukaisen aiheen (ynnä muiden osatekijöiden) valinta kuuluu strategiaan – eikä tämä kuitenkaan tee teoksesta »realistista», sikäli kuin otamme vakavasti Baudelairen näkemyksen.
»Realististen» »lavasteiden» valinta palvelee romantiikkaa. Nuo lavasteet (»rahvaanomainen aiheenvalinta» jne.) ovat ikään kuin se Troijan hevonen, jossa romantiikka (jolle on ominaista, Baudelairen mukaan, »maalauksellinen, väkevä, herkkä ja täsmällinen tyyli») salakuljetetaan näyttämölle.
Baudelaire siis oikeastaan pohtii romaanikirjailijan, Flaubertin kaltaisen »vanhan romantikon» edellytyksiä ja käytettävissä olevia keinoja kamppailla oman aikansa turmiollista makua ja pinnallista muoti-ilmiötä (tässä: »realismia») vastaan, siis oikeastaan uudenlaisen, »modernin» (omaan aikaansa rohkeasti tarttuvan) teoksen luomisen edellytyksiä ja tarjolla olevia keinoja.
Saattaa tuntua paradoksaaliselta, että tämä »moderni» on samaan aikaan »romanttista» – mutta Baudelairen mukaan romantiikka onkin »kaikkein uusin ja kaikkein ajankohtaisin ilmaisu kauneudelle»!
Baudelaire jatkaa:
Taidonnäytteen toteuttamiseksi kirjailijan ei ole tarvinnut kuin astua ulos sukupuolestaan (sikäli kuin se on mahdollista) ja tekeytyä naiseksi. Tämä on johtanut ihmeeseen, sillä huolimatta näyttelijänkyvyistään tekijä ei ole voinut estää miehuullista verta virtaamasta luomuksensa suoniin, ja silloin kun rouva Bovary puhkuu voimaa ja kunnianhimoa – mutta myös silloin kun hän on haaveellisimmillaan – hän on edelleen mies. Niin kuin Zeuksen päästä täydessä sotisovassa tullut Pallas Athene, tämä outo androgyyni on säilyttänyt kauniissa naisen ruumiissa kaikki miehisen sielun viettelykset. (96)
Hieman myöhemmin, esseensä neljännessä luvussa, Baudelaire palaa tähän androgyniaan seuraavasti:
Aviorikokseen syyllistynyt vaimo on kiistatta tarinan läheltä kuvattu, syvällinen henkilöhahmo; vain tuossa kunniallisuutensa menettäneessä uhrissa on kaikki sankarin jalot piirteet. Kuten juuri totesin, hän on melkein mies ja kirjailija on antanut hänelle (kenties huomaamattaan) kaikki miehuulliset ominaisuudet.
Pohdittakoon huolellisesti seuraavia näkökohtia:
1. Mielikuvitus, ylivertainen ja mielivaltainen kyky, on korvannut sydämen, joka ei tunnusta järkeä ja on yleisesti ottaen hallitsevana naisissa ja eläimissä.
2. Äkillinen sähköistyminen toimintaan, äkkipikaiset päätökset, mystinen järkeilyn ja intohimon yhteensulautuminen, joka puolestaan on tunnusomaista toiminnan miehille.
3. Ylikehittynyt viettelynhalu, halu hallita karttamatta alhaisimpiakaan viettelykeinoja, kuten pukujen, parfyymien tai voiteiden silmänkääntötemppuja. Tämä voidaan ilmaista parilla sanalla: kyseessä on dandyismi, tinkimätön rakkaus herruuteen.
Ja silti rouva Bovary antautuu; mielikuvituksensa pettävän järkeilyn huumassa, itseään säästelemättä, suurenmoisella ja läpeensä maksuliinisella tavalla hän antautuu huikentelijoille, jotka eivät ole hänen vertaisiaan. Täsmälleen samalla tavalla runoilijat heittäytyvät helppohintaisten naisten jalkoihin.
Tuon onnettoman naisen valtimoissa sykkivän veren miehisyydestä todistaa sekin, että häntä häiritsevät vähemmän hänen aviomiehensä ulkoiset, näkyvät viat tai poikkeuksellisen provinsiaalinen käytös kuin täydellinen henkevyyden puute, henkinen alemmuus, josta naurettava kampurajalkaleikkaus käy erinomaiseksi osoitukseksi.
Lukekaapa uudelleen tuo episodi [osa II, luku 11], jota on sangen huonoin perustein väitetty päälleliimatuksi, sillä se asettaa romaanin päähenkilön kirkkaaseen valaistukseen. Bovaryn vaimon jo pitkään sisällään pitämä silmitön kiukku purkautuu ilmoille, ovet paukkuvat, ja tyrmistynyt aviomies, joka ei ole kyennyt antamaan romanttiselle vaimolleen pienintäkään henkistä nautintoa, vetäytyy huoneeseensa pitämään katumusharjoitusta – ymmärtämätön syyllinen! Ja rouva Bovary, toivonsa menettänyt nainen, huudahtaa kuin nuori lady Macbeth, joka on saanut puolisokseen riittämättömän kapteenin: »Ah! Olisipa mieheni edes kalju ja kouukuselkäinen, oppinut vanhus, jonka pullonpohjalasien peittämät silmät olisivat herkeämättä nauliutuneet tieteellisten teosten riveille!» (97–98; mainittakoon, että viimeisenä lainatun virkkeen »lainaus» ei löydy sellaisenaan Flaubertin romaanista, vaan on pikemminkin Baudelairen tulkintaa tilanteesta.)
Baudelairelle tämä romanttisen, miehensä henkiseen alemmuuteen turhautuneen vaimon silmitön kiukunpurkaus siis kertoo tämän miehisyydestä.
Artikkelinsa viidennen luvun Baudelaire aloittaa seuraavasti:
Kaiken kaikkiaan tässä naisessa on todellista suuruutta, hän herättää ennen kaikkea sääliä, ja huolimatta kirjailijan järjestelmällisestä kovuudesta – hänhän on tehnyt kaikkensa häivyttääkseen itsensä teoksesta ja toimiakseen vain marionettien liikuttelijana – intellektuaaliset naiset tulevat kiittämään häntä siitä, että hän on antanut naiselle tuollaiset kyvyt, vienyt hänet niin etäälle puhtaasta eläimestä ja tuonut niin lähelle miehen ihannetta, myöntänyt hänelle laskelmoivan ja haaveilevan kaksoisluonteen, mikä on täydellisen olennon edellytys.» (99)
Kuinka vakavasti Baudelairen misogynia pitäisi ottaa? Onko siinä ironiaa? Entä onko kyseessä ainakin osittainen provokaatio, joka on suunnattu »intellektuaalisille» naisille? Epäilemättä »miehisyyden» liittäminen »ylikehittyneeseen viettelynhaluun, haluun hallita karttamatta alhaisimpiakaan viettelykeinoja, kuten pukujen, parfyymien tai voiteiden silmänkääntötemppuja» eli dandyismiin, joka on »tinkimätöntä rakkautta herruuteen», tuottaa humoristisen vaikutelman, ainakin nykykulttuurin näkökulmasta, jonka kuva »miehisyydestä» on sukua pikemminkin Hemingwaylle kuin Oscar Wildelle…
Olemme puhuneet Flaubertin romaanin romantiikasta ikään kuin Troijan hevosena, joka on kätketty realismin mukaisiin lavasteisiin ja siten salakuljetettu aikakauden näyttämölle. Mutta entä Rouva Bovary modernina romaanina, modernismille tietä raivaavana teoksena?
Palatkaamme esseen neljännen luvun alkuun:
Monet kriitikot ovat sanoneet, että tässä teoksessa, josta yksityiskohtainen ja eloisa kuvaus toki tekee hyvin kauniin, ei ole ensimmäistäkään henkilöhahmoa, joka edustaisi moraalia ja toimisi tekijän omantunnon äänitorvena. Missä piileekään se sananlaskuja lateleva ja tarinoita suoltava henkilö, jonka tehtävänä on paljastaa sadun opetus ja auttaa lukijan hoksottimia? Missä on syyttävä sormi?
Mieltöntä! Iänikuista ja toivotonta tarkoitusperien ja taiteenlajien sotkemista! – Todellinen taideteos ei kaipaa syytöskirjelmiä. Teoksen sisäinen logiikka täyttää kaikki moraaliset vaatimukset, ja johtopäätösten tekeminen loppuratkaisusta jää aina lukijan vastuulle. (96–97)
Huomaamme että Rouva Bovaryn tiimoilta ja varsinkin Baudelairen aikakauslehtiartikkelin avulla voimme löytää monia romantiikkaan, realismiin ja varsinkin moderniin kertomakirjallisuuteen – proosan modernismiin – liittyviä piirteitä. Tekijän siirtyminen syrjään tapahtumia kommentoivan auktoriteetin roolista eli se, ettei teoksesta löydy »tekijän äänitorvea» tai »syytöskirjelmää», »syyttävää sormea», kuuluu modernin kerronnan piirteisiin. (Tämä on yksi niistä piirteistä, joiden nojalla myös esimerkiksi Emily Brontën Humisevaa harjua on nimitetty moderniksi ja jopa modernistiseksi romaaniksi.)
Esseensä toiseksi viimeisessä, viidennessä luvussa Baudelaire nostaa esiin kohtauksen, jota hän pitää erityisen modernina:
Jos jättäytyisin analyyttiselle tielle, en pääsisi Rouva Bovarysta koskaan eroon; tuo suggestiivinen teos herättäisi helposti niteellisen ajatuksia. Pitäydyn tällä kertaa muusta ja totean vain, että varhaiset kriitikot erehtyivät haukkuessaan joitakin kirjan tärkeimmistä jaksoista tai sivuuttaessaan ne kokonaan. Esimerkkejä ovat ensinnäkin kuvaus epäonnistuneesta kampurajalkaleikkauksesta, mutta myös toinen, hyvin merkittävä, epätoivoa huokuva, aidosti moderni kohtaus, jossa tuleva avionrikkoja – sillä tässä vaiheessa tuo naisparka on vasta luisumassa kaltevalle pinnalle – hakee apua kirkosta, Jumalanäidiltä itseltään, paikasta joka ei minkään tekosyyn varjolla voi torjua tulijaa luotaan, hengen apteekista jossa kukaan ei saa ummistaa silmiään! Kelpo kirkkoherra Bournisien, joka on huolissaan vain tallissa peuhaavista ja kirkonpenkeille kiipeilevistä pyhäkoulun nulikoista, vastaa sinisilmäisesti: »Jos kerran olette sairas, hyvä rouva, ja jos miehenne kerran on lääkäri, niin miksette hakeudu hänen hoiviinsa? [Tässäkään ei ole kysymys suorasta lainauksesta; vrt. II osa, luku 6.]
Millainen nainen ei tumpelon kirkkoherran edessä – päästään sekaisin heti synninpäästön saatuaan – heittäytyisi suoraa päätä aviorikoksen kuohuihin? Ja kukapa meistä ei joskus, herkkäuskoisessa iässä ja hankalassa elämäntilanteessa, olisi joutunut tutustumaan pappiin, joka ei täytä tehtäväänsä? (100–101)
Yksi moderneista piirteistä, temaattisella tasolla, varmastikin ilmenee juuri siinä miten Emma ei saa lohtua uskonnosta, tai ainakaan pappi Bournisienilta, romaanin toisen osan kuudennen luvun tragikoomisessa episodissa. Kristillisen uskon hylkääminen tai uskon käyminen henkilökohtaisesti mahdottomaksi on yksi moderni (tai modernismin) teema, kuten tulemme myöhemmin huomaamaan myös ainakin Emily Brontën Humisevan harjun (1847) ja James Joycen Taiteilijan omakuvan (1916) kohdalla.
Toisaalla, Oi runous -antologiaan suomennetussa, alkujaan Salon de 1859 -kokoelmaan kuuluneessa esseessään »Hallitseva mielikuvitus», Charles Baudelaire kirjoittaa:
Sitä, joka nimittää itseään realistiksi (sanan merkitys on kaksinainen ja edelleen määrittelemätön), me nimitämme tässä positivistiksi luonnehtiaksemme paremmin hänen erehdystään. Hän siis sanoo: »Haluan esittää asiat sellaisina kuin ne ovat, tai sellaisina kuin ne olisivat, jollei minua olisi olemassa.» Maailma ilman ihmistä. Mutta mielikuvitusihminen sanoo: »Haluan valaista asiat omalla hengelläni ja heijastaa sen kuvan toisten mieliin.» (Suom. Annikki Suni.)iii
Positivismin Baudelaire tässä oikeastaan itse määrittelee, mutta korostettakoon, että positivisti pyrkii objektiivisuuteen ja todennettavaan tietoon. Sivumennen sanoen, Puolassa romantiikan vastapainoksi syntyi tammikuun 1864 epäonnistuneen kansannnousun jälkeen positivistien poliittinen ryhmittymä, joka antoi nimensä myös kirjalliselle suuntaukselle (Henryk Sienkiewicz lienee kirjallisen positivismin tunnetuin edustaja). Baudelairen ajatuskulkua seurataksemme, »positivistin» erehdys piilee juuri objektiivisuuden naiivissa ihanteessa. Kun Wikipedian kirjoittaja sanoo Flaubertin tuotannon olevan »todellisuuden viileään havainnointiin perustuvaa», voimme korostaa että todellisuuden viileä havainnointi ei ole mitään objektiivista jäljentämistä, vaan Flaubertin »realismi» perustuu sekin havainnolle todellisuudesta. »Viileys» on sekin yksi havainnoimisen tapa, ei suinkaan havaitsevan subjektin neutralisoimista ja häivyttämistä ehdottoman läpinäkyväksi.
Toisaalta se, mikä on Flaubertin Rouva Bovaryssa »realistista», voidaan Baudelairen tapaan tosiaan nähdä kirjailijan strategisena valintana, joka itse asiassa palvelee »romantiikkaa» – eli sitä mielikuvituksen pyhittämää taidetta, joka on Baudelairelle tosiaankin »kaikkein uusin ja kaikkein ajankohtaisin ilmaisu kauneudelle».
o
Katso myös:
[i] Baudelaire, Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, suom. ja selitykset laatinut Antti Nylén, Helsinki: Desura, 2001 (2. painos: Turku: Sammakko, 2011).
[ii] Modernin elämän maalari (2001), s. 261
[iii] »Hallitseva mielikuvitus», suom. Annikki Suni, teoksessa Tuula Hökkä, toim., Oi runous: romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä (Helsinki: SKS, 2000), s. 150. Alkuteksti »Le gouvernement de l'imagination» kuuluu teokseen Le salon de 1859; ks. m. esim. sitä edeltävä essee »La reine des facultés».
[iv] Kirje Michel Lévylle 9.3.1865, teoksessa Baudelaire, Correspondance II (mars 1860 – mars 1866), toim. Claude Pichois, Bibliothèque de la Pléiade (Paris: Gallimard, 1973), 471.
Asiaa tohtorille?