Romantiikan jälkeen?
Oehme Dom, 1821 (Wikimedia)

Luennot, luennat:

  1. Romantiikan aika
  2. "Modernein viktoriaaninen romaani": Emily Brontë, Humiseva harju
  3. Vuoden 1857 modernistit, vanhat romantikot…: Flaubert (ks. m. tämä ja tämä) ja Baudelaire
  4. "Psykologinen realismi": Tolstoi, Anna Karenina
  5. "Modernismi ja myytti": Joyce, Odysseus
  6. "Realismeja" / "Romantiikan jälkeen – barokki?": Morrison, Minun kansani, minun rakkaani

Muita aihepiiriin kuuluvia tekstejä (luentoja aiemmilta vuosilta):

Romantiikan aika, eli "… selvitys sanasta romanttinen …"
(synfilosofinen polylogi)

Luentojemme pääotsikko Romantiikan jälkeen? sisältää kysymysmerkin. Kysymys on elliptinen ja siten monitulkintainen. Miten lukisitte tuon lauseen?

Eikö siinä kysytä, yksinkertaisesti, kysymys Mitä tulee romantiikan jälkeen?

Tällaisen kysymyksen esittääksemme meidän pitäisi ehkä varmistua siitä, että romantiikka on jotakin taakse jäänyttä, ajanjakso, virtaus tai koulukunta. Me voisimme rajata romantiikan ajan määrättyihin vuosiin, vaikkapa vuosiin 1798-1830.

Mitä oli siis romantiikan koulu Saksassa?, kysyy Heinrich Heine vuonna 1835 julkaistussa teoksessaan Romantiikan koulu#

1835? Tuolloin Saksassa saattoi jo tarkastella romantiikan koulukuntaa imperfektissä, jonakin menneenä?

Näillä luennoilla käsitellään kuitenkin kahden vuosisadan ajanjaksoa, vuosien 1798 ja 1987 välillä. Olisiko mielekästä otsikoida luennot sanoilla Romantiikan jälkeen?, jos romantiikan aika rajautuisi vain noin kolmeen vuosikymmeneen 1800-luvun vaihteessa ja alkupuolella, ikään kuin kaikki vuoden 1830 jälkeen tapahtunut olisi vain romantiikan jälkivaikutusta?

Miten nuo rajapyykit 1798 ja 1987 ovat valikoituneet? Anagrammimainen suhde näiden lukujen välillä voisi saada epäilemään, että tämä valinta on mielivaltainen ja leikillinen…?

Eiköhän se sitä olekin, enemmän tai vähemmän?

Näin laajan historiallisen perspektiivin käsittelyssä jonkinlainen mielivalta on väistämätöntä. Vuonna 1987 ilmestyi Toni Morrisonin romaani Beloved, Minun kansani, minun rakkaani, joka on uusin näillä luennoilla käsittelemämme teos. Se ei kuitenkaan ole samalla tavalla päätepiste kuin vuosi 1798 on lähtökohta romanttiselle ja romantiikan jälkeiselle, modernille kirjallisuudelle. Vuoden 1798 nimeäminen lähtökohdaksi on varmasti mielivaltaista, mutta sille on myös vahvat perusteet, jotka tekevät siitä vähintään yhtä hyvän, ellei paremman kuin jostain toisesta enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti valitusta vuosiluvusta.

Otsikko Romantiikan jälkeen?, kysymysmerkkeineen, saattaisi myös vihjata, ettei romantiikka suinkaan kuollut vaikkapa vuonna 1830, tai hiipunut pikku hiljaa olemattomiin 1800-luvun kuluessa, vaan tavalla tai toisella jäi elämään tai vähintään kummittelemaan myöhemmässä kirjallisuudessa ja tavoissa ajatella taidetta, kirjallisuutta ja maailmaa. Tällöin kysymysmerkki vihjaisi siihen mahdollisuuteen, että romantiikan jälkeisestä kirjallisuudesta puhuminen on kyseenalaista, koska romantiikka vaikuttaa edelleen, tavalla tai toisella, nykykirjallisuudessa ja maailmassa ylipäätään. Esimerkiksi Morrisonin romaanissa kummittelee – myös romantiikan henki tai ne mahdollisuudet, jotka romantiikan henki on avannut kirjallisuudelle. Mahdollisuudet ja vapaudet.

Tuossakin romaanissa on kyse vapaudesta. Romantiikan henki on ennen kaikkea vapauden henki.

Mutta ennen kuin me puhumme vapauden hengestä ja hengen vapaudesta, koettakaamme saada jonkinlainen alustava ote ilmiöön nimeltä romantiikka. Jotta voisimme sen vapauttaa – päästää sen omilleen – meidän on ehkä syytä katsoa, miten romantiikkaa on määritelty ja miten me voisimme sen sulkea jonkinlaiseen ymmärrettävyyden piiriin.

Mitä me tiedämme romantiikasta? Tai mitä me tunnemme? Millaisia ajatuksia tai tunteita sana romantiikka meissä herättää?

Palatakseni Heinen kysymykseen: Ei se – siis romantiikan koulu SaksassaEi se ollut mitään muuta kuin keskiajan runouden uudelleen viriämistä siihen tapaan kuin runous oli ilmennyt keskiajan lauluissa, kuvissa ja rakennuksissa, taiteessa ja elämässä. Tämä runous oli murtautunut esiin kristillisyydestä: se oli kärsimyskukkanen, joka pirskuu esiin Kristuksen verestä. (9)

Heine, kuten moni hänen jälkeensä, siis liittää romantiikan keskiaikaan ja kristinuskoon.

Kyllä, ja ihan aiheellisestikin. Tässä, tässäkin mielessä romantiikka on vastareaktio sekä klassismiin, jolle antiikin Kreikka ja Rooma olivat ylittämättömiä ihanteita ja esikuvia, että valistusajan sekulaareihin ihanteisiin.

Mutta Heinen varsin kitkerä käsitys romantiikasta, siis nimenomaan saksalaisesta romantiikan koulusta, ei ole koko totuus…

Miten voisikaan olla? Miten voisimmekaan esittää koko totuuden romantiikasta?

Aivan! "On olemassa luokitteluita, jotka ovat kehnoja mutta jotka silti määrittävät kokonaisia kansakuntia ja aikakausia…"

Lainaat arkkiromantikko Friedrich Schlegeliä. Schlegel toimitti 1800-luvun vaihteen Jenassa veljensä August Wilhelmin kanssa Athenäum-lehteä, jossa julkaistiin muun muassa Novaliksen fragmentteja, ja hänen omiaan. Lainaamaasi Athenäum-fragmentista 55 löytyvää virkettä on toisinaan sovellettu juuri romantiikkaan itseensä, olkoonkin että Schlegel itse ei niin tehnyt. Sen sijaan hän kyllä eräässä kirjeessään veljelleen valittelee ironisesti, ettei oikein voi samassa yhteydessä esittää "selvitystä[än] sanasta romanttinen, koska se – on 125 sivua pitkä…".

Ja oletettavasti sellaisenakin yhä "fragmentti"…

Fragmenttihan oli näiden varhaisromantikkojen "keksimä", kokeileva kirjallisuudenlaji. "Lyyriset runot ovat romanttisia fragmentteja", kirjoittaa Schlegel#. Usein nämä fragmentit olivatkin fragmentteja fragmenteista ja luonnehtivat romantiikkaa itseään. Toki jotenkin muuten kuin tyhjentävästi…

Siinä missä Kant vielä tarjosi meille oivallisen yhden lauseen määritelmän valistuksesta,# romantiikan kanssa joudumme helposti hankaluuksiin.

Romantiikkaan liitetään kuitenkin paljon yksinkertaistuksia ja kliseitä. Koko sanasta "romantiikka" on tullut klisee jolla on arkikäytössä tuskin mitään tekemistä monitahoisen kirjallisen ja aatehistoriallisen virtauksen kanssa.

Kliseet ja yleistykset ovat kuitenkin kätevä ja helppo lähtökohta kyseenalaistamiselle. Lainaan seuraavassa lyhyesti ensisijaisesti lukiolaisille suunnattua Äidinkieli ja kirjallisuus -käsikirjaa ja sen luonnehdintaa romantiikan taustoista: "Klassismin muotopuhdas, geometrisesti sommiteltu maailmankuva sekä 1700-luvun rationalismi, hyötymoraali ja valistusoptimismi alkoivat menettää uskottavuuttaan. Todellisuus oli osoittautunut kuviteltua paljon arvaamattomammaksi."# Tässä mainitaan kaksi aatehistoriallista suuntausta joiden vastavaikutuksena romantiikka on usein nähty: valistus ja klassismi. Tämä ei missään tapauksessa ole virheellinen arvio. On kuitenkin huomattava ennen kaikkea se, että esimerkiksi Ranskan ja Saksan välillä vallitsi 1700-luvun lopulla suuria eroja sen suhteen, miten klassismi ja valistusaate ajoittuivat ja saivat hahmonsa. Ja miten ne limittyivät toisiinsa…

Ranskassahan käytiin kuuluisaa polemiikkia "vanhojen" eli klassistien (henkilöitymänään Racine, teoreetikkonaan Boileau) ja "modernien" (puolestapuhujanaan Perrault) välillä jo 1600-luvun lopussa; tämä vastakkainasettelu jatkui hyvinkin "romantiikan aikaan" (eli hyvän matkaa 1800-luvun puolelle) asti.

Saksassa puolestaan sekä klassismin että valistusaatteen tärkeimmät hetket ajoittuvat vasta 1700-luvun lopulle ja – klassismin osalta – 1800-luvun alkuun, Kantiin (jonka "Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?" ilmestyi 1784) ja Goethen ja Schillerin "myrsky ja kiihko" (Sturm und Drang ) -kauden jälkeiseen tuotantoon. "Myrsky ja kiihko", josta esimerkkeinä voi pitää Goethen "tunteellista" romaania Nuoren Wertherin kärsimykset

… joka on kuitenkin uudelleen luettuna itse asiassa läpikotaisin ironinen teos! Tästä aiheesta kannattaa lukea Michel Ekmanin "Kuukauden klassikko" -essee Nuoren Voiman "Saksalainen romantiikka -teemanumerosta.#

… ja Schillerin näytelmää Rosvot , enteili romantiikkaa ja siten sitä on pidetty "esiromantiikkana", mutta Schiller ja varsinkin Goethe osoittautuivat myöhemmin varsinaisiksi antiromantikoiksi. Saksassa, tavallaan, klassismin aikakausi koitti suorastaan vasta "romantiikan jälkeen", jos Sturm und Drang -"nuorisoliikettä" ajatellaan romantiikan katalysaattorina.

Saksalaisen romantiikan katalysaattorina voi kuitenkin pitää vähintään yhtä suurella syyllä, ellei suuremmalla, saksalaista idealistista filosofiaa jota edustivat Kant, Fichte, Schelling ja Hegel.

Mutta ennen kuin uppoudumme metafysiikkaan on syytä muistaa romantiikka-sanan etymologia. Taustalla on nimittäin keskiaikainen erottelu "romaanisten" kansankielien ja klassisen latinan välillä (in lingua romana vs. in lingua latina). Etymologisessa mielessä "romanttinen" siis asettuu "klassisen" vastapariksi. Tämä viittaa siihen, että kirjallinen mielenkiinto kohdistuu roomalaisten ja heidän välittämiensä kreikkalaisten esikuvien sijaan todelliseen tai oletettuun kansankirjallisuuteen ja keskiaikaan (sanon "todellisuuteen tai oletettuun" ajatellen Ossianin laulua , joka paljastui tavallaan väärennökseksi).

Tarkalleen ottaen "romantiikka" taitaa juontua romansseista eli keskiaikaisista sankari- ja rakkaustarinoista, proosasta tai lyriikasta joka on kirjoitettu latinan sijasta "romaanisella" kansankielellä.

On ehkä paradoksaalista, että romantiikka-termillä on yhteinen etymologia romaani-sanan kanssa, kun romanttiselle kirjallisuudelle luontevin ilmaisumuoto taitaa kuitenkin olla lyriikka…

No siinä mielessä hyväksyisin tuon että vaikkapa Victor Hugo'n tai Alfred de Musset'n tuotannosta on tainnut parhaiten kestää aikaa lyriikka…

Jos sekään? "Dieu parle, il faut qu'on lui réponde. / Le seul bien qui me reste au monde / Est d'avoir quelquefois pleuré ." "Herra puhuu, on vastaaminen. / Olen itkenyt joskus: se aarre / vain minulla jäljellä on." #

Tuo yhteydestään irrotettu säkeistö ei tainnut olla paras mahdollinen esimerkki.

Kyllä minä sitä paitsi suosittelisin myös Musset'n ja Hugon proosatuotannon lukemista, Vuosisadan lapsen tunnustuksia ja vaikkapa Pariisin Notre Dame -romaania, muutenkin kuin oman aikansa – tuota – lapsina ja tunnustuksina.

Avoimin mielin?

Lyriikka vs. proosa -vastakkainasettelu saattaa jopa olla vieras romantiikalle, koska romantikot tahtoivat nähdä kirjallisuuden vapautuvan tiukasti määritellyistä ja erotelluista lajityypeistä, genreistä, ja uusien sekamuotojen syntyvän…

Pelkäänpä että romantiikan hahmottaminen osoittautuu kuitenkin vaativaksi tehtäväksi, koska hyvin pian käy ilmi, ettei ulkokohtainen "kiinnostus keskiaikaan" tai kreikkalais-roomalaisten esikuvien hylkääminen, saati vastalause valistusaatteelle, saati kyynelehtivä tunteen palo, riitä vielä yksin taikka yhdessä tekemään kirjallisuudesta romanttista, sellaisena kuin romantiikan teoreetikot romantiikkansa näkivät… 

Aivan niin: ja nämä teoreetikot olivat samalla romanttisia runoilijoita. Esimerkiksi Novaliksen keskeneräisesi jääneessä Heinrich von Ofterdingen -romaanissa ei ole "romanttisuuden" kannalta niinkään keskeistä vaikkapa se, että tarina sijoittuu keskiaikaan, vaan pikemminkin se että maailma on "runollisesti poetisoitu", kuten Liisa Saariluoma on asian muotoillut.#

"Romantiikan aika" ei ole sama kuin vaikkapa ajanjakso 1798-1830 tai mikään muukaan vuosiluvuin rajattu kausi, saati keskiaika tai nostalgisen haikailun aika, vaan jotakin mikä ylittää kulloisenkin nykyhetken. "Se mikä runoudessa tapahtuu", kirjoittaa Friedrich Schlegel, "ei tapahdu koskaan tai se tapahtuu aina. Muuten se ei ole mitään oikeaa runoutta. Ei pidä uskoa, että se tapahtuisi nyt todella."#.

Runous on siis ikuista, muuttumatonta, ajatonta…?

Mitä tarkoittaa tuo "aina", immer, tässä tapauksessa ja runouden "tapahtumisesta" puheen ollen? Eikö tämä "aina" ole oikeastaan "aina uudelleen", immer wieder, aina uudelleen siten, ettei yksikään näistä tapahtumista ole tyhjentävä ja lopullinen, vaan runo pysyy avoimena uusille luennoille, uusille tulkinnoille, aina uusille kohtaamisille?

On joka tapauksessa mielenkiintoista että tuo virtaus sai alkunsa Saksassa ja Britanniassa aivan samaan aikaan, 1798. Tuolloin alettiin julkaista juuri Athenäum -lehteä ja toisaalta William Wordsworth ja Samuel Coleridge julkaisivat runokokoelman Lyrical Ballads, jonka toisen ja kolmannen painoksen esipuheissa Wordsworth muotoilee omalta osaltaan romantiikan teoriaa.

Palatakseni näihin vuosilukuihin, eikö tuo "1798" ole vähän mielivaltainen rajaus?

Ranskassa romantiikka taitaa olla hieman myöhäisempi kirjallinen ilmiö? Se rajataan toisinaan noin vuosiin 1820-1850.

Toisaalta Jean-Jacques Rousseauta (1712-1778) pidetään monesti koko yleiseurooppalaisen romanttisen aatesuuntauksen isänä tai esikuvana…

Toisaalta ja toisaalta: saksalainen Sturm und Drang on nähty esiromanttisena kirjallisena liikkeenä, jonka sekä Goethe että Schiller sitten ikään kuin hieman aikuistuttuaan "pettivät" kääntymällä konservatiiviseen klassismiin…

Saksalainen klassismi on kuitenkin olennaisesti jotain muuta (tai muutakin) kuin vaikkapa antiikin klassisten esikuvien noudattamista tavalla tai toisella. Saksalaisen kulttuuripiirin ulkopuolella ei ole vedetty tiukkaa rajaa Jenan romantiikan ja Weimarin klassisimin välille, kuten Ernst Behler on todennut, vaan jälkimmäinen on pikemminkin nähty osana romantiikan virtausta.

Nämä ovat tulkinnanvaraisia asioita, varsinkin mitä tulee vuosilukuihin ja "alkuihin" ja "loppuihin"… Puhutaan esi- ja varhaisromantiikasta ja myöhäisromantiikasta, "ensimmäisestä" ja "toisesta romantiikasta", ja niin edelleen… Ranskalaisessa keskustelussa "toinen romantiikka" tai "ironinen romantiikka", kuten sitä on syystä tai toisesta kutsuttu, ajoitetaan joskus juuri mainittuihin vuosiin 1820-1850, joidenkin mukaan kuitenkin 1830-1848 eli helmikuun vallankumouksesta "Euroopan hullun vuoden" vallankumoukseen. "Ensimmäinen romantiikka" puolestaan ajoittuisi joidenkin mukaan noin vuosiin 1750-1790 (ehkäpä luontevampi päätepiste olisi kuitenkin "1789") ja sen suurena esikuvana olisi ollut brittirunoilija Edward Young ja tämän 1740-luvulla julkaistu Night Thoughts -runoelma, joka nykyisin tunnetaan pitkälti sen ansiosta että William Blake kuvitti teoksen 1795… Toisaalta se vaikutti myös Sturm und Drang -liikkeeseen ja Goethen mukaan erityisesti siihen "sairaalloiseen" ilmapiiriin joka takasi Nuoren Wertherin kärsimyksille niin hurmahenkisen vastaanoton… "Ensimmäisellä romantiikalla" on viitattu myös saksalaiseen romantiikkaan jonka henkilöitymä on Friedrich Schlegel…

Sovitaanko että romantiikka "sanan varsinaisessa merkityksessä" sai alkunsa vuonna 1798 samanaikaisesti Britanniassa ja Saksassa ja että suuntauksen todellisia arkkitehtejä olivat toisaalta Wordsworth ja Coleridge, toisaalta nimenomaan Friedrich Schlegel ja hänen veljensä A.W.?

No, Wordsworth (1770-1850) ja Coleridge (1772-183) ihailivat hieman vanhempaa aikalaistaan William Blakea (1757-1827) joka taisi olla heille se todella romanttinen runoilija…

Onkin kärjistäen sanottu, että romantiikan kirjalliset tavoitteet ovat toteutuneet parhaiten sellaisten kirjailijoiden teoksissa joita ei ole tapana lukea kuuluviksi romantikkoihin: Friedrich Hölderlin (1770-1843) oli kylläkin romantikkojen aikalainen ja opiskeli Jenassa, ystävystyi Hegelin kanssa ja tuli tutuksi sekä Jenan romantikoille että Schillerille ja Goethelle, näille "klassikoille" jotka sittemmin pilkkasivat hänen Sofokles-käännöksiään… Hölderliniä ei pidetä klassistina sen enempää kuin romantikkonakaan, hän oli suhteessa näihin virtauksiin tai koulukuntiin se suuri ulkopuolinen.

Sikäli tuo 1798 sopii käännekohdaksi että Wordsworthin ja Coleridgen Lyrical Balladsia ja Schlegelin veljesten Athenäum -lehteä voi pitää suoranaisesti ohjelmallisina kirjallisina tapauksina.

No mitä muuta tuo sana "romantiikka" sitten tarkoittaa? Mitä muuta kuin illallista kynttilänvalossa? Mitä muuta kuin "romanssien" kirjallista lajityyppiä joka kuului pikemminkin keskiajalle? Mitä muuta kuin Jenan piiriä ja Athenäum -lehteä joka toimi 1798-1800? Miten romantiikka määriteltäisiin?

Jos olisi pakko, niinkö?

Nykysuomen sanakirjan mukaan romantiikka on "taidesuunta ja elämänkäsitys, joka vieroo arkitodellisuutta ja pohjaa etupäässä mielikuvitukseen ja tunteeseen; elämänilmiöiden mielikuvitukseen ja tunteisiin vetoava puoli. | R. syntyi 1700-luvun lopussa vastavaikutuksena valistusajan hengenlaadulle."

Palaamme siis kliseisiin? Tämä on liian kielteinen ja yksipuolinen määritelmä, sillä romantiikka ei ainoastaan yksinkertaisesti ja yksinomaan viero arkitodellisuutta vaan kysymys on arkitodellisuuden romantisoimisesta tai sen poetisoimisesta, eräänlaisesta usein tosiaankin mielikuvituksen voimalla tapahtuvasta idealisoinnista.

Entä romantiikka "vastavaikutuksena valistusajan hengenlaadulle"? Edelleen Nykysuomen sanakirjan mukaan valistuksella historiallisessa mielessä tarkoitetaan "1700-luvun jälkipuoliskolla esiintynyt[tä] sivistysvirtaus[ta], jonka tarkoituksena oli vapauttaa ihmishenki ennakkoluuloista ja perustaa elämä asioista saadulle rationaaliselle tiedolle".

Tämä valistuksen määritelmä on parempi (sillä se on vähemmän ulkokohtainen ja vastaa paremmin valistusfilosofien ja -kirjailijoiden itseymmärrystä, siis julkilausuttuja tavoitteita) kuin ylläoleva romantiikan luonnehdinta, mutta romantiikka näyttäytyy oudossa valossa jos se asetetaan näin terävästi valistuksen "vastavaikutukseksi". Etenkin kun "vastavaikutus" oikeastaan kuuluu valistuksen perimmäiseen, itsekriittiseen luonteeseen.

Valistuksen "perimmäiseen luonteeseen"? No niin, me kuuntelemme…

Valistuksen "perimmäisestä luonteesta" voidaan puhua…

Ihanko vakavasti?

… ainakin lähes vakavasti juuri siksi, että valistus lopulta määritteli itsensä filosofi Immanuel Kantin sanoin, tämän vuonna 1784 ilmestyneessä "Vastauksessa kysymykseen: Mitä on valistus?" (joka on myös suomennettu antologiaan Mitä on valistus). Jonkin aikakauden "perimmäinen luonne" voinee nimittäin "paljastua" (tai pikemminkin tulla säädetyksi) vain tällaisen perustavan "performatiivin" eli "puheaktin" muodossa: olisi vaikeaa, ellei mahdotonta väittää vastaan, kun Kant määrittelee valistuksen "ihmisen pääsemiseksi ulos hänen itsensä aiheuttamastaan alaikäisyyden tilasta".

Tuo "alaikäisyydeksi" käännetty sana Unmündigkeit voisi olla parempi suomentaa "holhouksenalaisuudeksi". Alkutekstin lause kuuluu: "Aufklärung ist der Ausgang des Menschen aus seiner selbst verschuldeten Unmündigkeit ."

Vaikeaa, ellei mahdotonta vastaan väittäminen olisi siksi, ettei tässä oikeastaan tehdä yhteenvetoa siitä mitä "valon vuosisata" on "tähän asti" tarkoittanut (siis vuoteen 1784 asti), vaan siitä mitä valistumisen on oltava ollakseen sitä mitä se on; mitä sen on täytynyt tähän asti olla, mitä sen täytyy jatkossa olla… Aufklärung ei ole Kantille valmista "valistuneisuutta" vaan jatkuva ja päättymätön valistumisen prosessi. "Kun nyt siis kysytään, elämmekö me tällä hetkellä valistunutta aikakautta, vastaus on: ei, mutta kylläkin valistumisen aikaa (Wenn denn nun gefragt wird: leben wir jetzt in einem aufgeklärten Zeitalter? so ist die Antwort: Nein, aber wohl in einem Zeitalter der Aufklärung)."

Yhteenvetona voisi sanoa että oikeastaan valistus tarkoittaa järjen päättymätöntä valmiutta itsekritiikkiin.

Tässä valossa tarkasteltuna romantiikka jopa kenties jatkaa valistuksen projektia. Järki joka hylkää tunteen ja muuttuu välineelliseksi peliksi menettää "toisensa" myötä myös itsensä: järki menettää järkensä. Choderlos de Laclos’n romaani Vaaralliset suhteet (Les liaisons dangereuses, 1782) on tästä valistuksen ironisesta itsekritiikistä ohittamaton esimerkki, samoin kuin markiisi de Saden kertomukset.

Ja Rousseau, romantiikan isä, on edelleen valistusfilosofi…

Onko tunneälyn käsite siis romanttinen käsite?

No miksei... romanttisesti valistunut? No, leikki leikkinä...

Jos me löydämme valistuksen "perimmäisen luonteen" Kantin pikku esseestä "Vastaus kysymykseen 'Mitä on valistus?'" vuodelta 1784, niin varmaankin me löydämme romantiikan ytimen juuri vuodesta 1798 ja parin sitä seuranneen vuoden tarkennuksien, esipuheiden ja fragmenttien muodossa?

Kaiken filosofoinnin keskellä ei pidä unohtaa näiden aatevirtausten historiallista kontekstia. Romantiikkaan on usein liitetty innostus vastikään tapahtuneista Ranskan ja Amerikan vallankumouksista, joita puolestaan on pidetty valistusajan aatteellisina seurauksina. Toki varhaisiinkin romantikkoina pidettyihin taiteilijoihin ja ajattelijoihin lukeutui myös konservatiiveja ja monarkisteja, erityisesti Ranskassa jonka romantiikkaa pidetään hieman myöhäisempänä ilmiönä kuin saksalaista tai englantilaista romantiikkaa (Ranskassa vallankumouksen ihanteisiin liitettiin pikemminkin valistusajan ja ensyklopedistien ihanteet, joihin ns. romantikot usein suhtautuivat reaktionäärisesti, puolustaen monarkiaa ja katolilaisuutta), tai sellaisia kuten Saksassa Friedrich Schlegel, jotka hieman myöhemmällä iällä "taantuivat", petyttyään muun muassa juuri Ranskan vallankumoukseen seurauksineen, konservatiiveiksi ja kääntyivät katolilaisuuteen.

Mutta nuo ulkoiset, poliittiset seikat soveltuvat korkeintaankin osittain nimenomaan kirjallisen romantiikan määrittäjiksi. Arkitodellisuuden vieroksuminen on sekin enintäänkin osatotuus, sillä esimerkiksi brittiläisen romantiikan airuet, kuten William Wordsworth, halusivat tuoda runouteen nimenomaan arkisemman kielen ja arkisemmatkin aiheet.

Aivan, hän kirjoittaa seuraavasti vuoden 1800 esipuheessaan Lyyrisiin balladeihin : "Näissä runoissa olen […] asettanut keskeiseksi tavoitteekseni tehdä arkielämän tapahtumat kiinnostaviksi tuomalla ― totuudenmukaisesti, mutta alleviivaamiseen sortumatta ― esiin niissä vaikuttavat luontomme perimmäiset lait: ennen kaikkea koskien sitä tapaa, jolla innoituksen tilassa liitämme ajatuksia toisiinsa", alkutekstissä "the primary laws of our nature: chiefly, as far as regards the manner in which we associate ideas in a state of excitement."

Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta suhteessa siihen valistuksen traditioon, jonka "vastavaikutuksena" romantiikkaa on siis pidetty." Association of ideas" ja "laws of association" ovat nimittäin valistusfilosofien ja erityisesti John Locken keskeisimpiä teemoja.

Nyt runoilija Wordsworth tarttuu näihin aiheisiin runoilijan näkökulmasta. Siis ei ainoastaan arkisiin aiheisiin tai vaikkapa luontoon, vaan ihmisluonnon perimmäisiin lakeihin jotka vaikuttavat arkielämässämme.

Tämä Wordsworthin hahmottelema uusi lyriikka on siis arjen runoutta…?

Niin voi varmaankin sanoa, hyvin erityisessä mielessä: on kysymys arkielämästä sellaisena kuin se näyttäytyy, muun muassa kokemustamme jäsentävien assosiaatiolakien tai -periaatteiden välityksellä, nimenomaan tietyssä innoituksen tilassa, siis runollisessa mielenvireessä.

Aiheiden arkipäiväisyys ei tietenkään ole mikään yleispätevä romantiikan tunnuspiirre (usein tämä koetaan pikemminkin juuri päinvastoin), ja Lyrical Ballads sisältää myös, Coleridgen osuutena, kauhuromanttisen mestariteoksen "The Rime of the Ancyent Marinere".

Wordsworthin kuvaus luisteluretkistään suuressa omaelämäkerrallisessa The Prelude -runoelmassa täytyy mainita, se on vaikuttava esimerkki runollisesta kokemisen tavasta joka ei pakene pilvilinnoihin vaan löytää "romantiikan" mahdollisimman läheltä, luonnosta ja ruumiillisuudesta: "kunnes tajuamme / sydämen lyönneissä me suuruuden."#

Novaliksen Heinrich von Ofterdingen saa kuulla tapaamiensa kauppiaiden arvion runoilijasta, joka "taitaa kiihottaa meissä piileviä salaisia voimia mielin määrin ja lahjoittaa sanojensa kautta vastaanotettavaksemme tuntemattoman ihanan maailman"; runoilija repäisee meidät "irti tutusta arkielostamme"…

Repäisee irti? Mutta emmekö juuri äsken puhuneet romanttisesta runoudesta (myös) "arjen runoutena"?

Avainsana saattaa olla "tuttu": luulimme arjen olevan meille läpikotaisin tuttua, mutta se kätkeekin sisäänsä "tuntemattoman ihanan maailman" joka on tavoitettavissa sanojen kautta. "Runoilijan kieli käyttää maagista valtaa", jatkavat kauppiaat runouden taikavoiman selvitystään tulevalle runoilija Heinrichille, "tavallisetkin sanat soivat tenhoavasti ja hurmaavat lumoutuneen kuulijan." (24)

Luenpa vielä yhden otteen: "Nuoren Ofterdingenin vaatimattomuutta ja teeskentelemätöntä kainoa käytöstä ylistivät sekä ritarit että naiset, ja jälkimmäisten mielessä viipyili pitkään nuorukaisen miellyttävä olemus, kuin jonkun muukalaisen arkipäiväinen sana, joka melkein jää kuulematta, kunnes se kauan vieraan lähdön jälkeen, näkymätöntä umppuaan aina vain enemmän avaten, näyttäytyy lopulta ihanana kukkana, toisiinsa kietoutuneet lehdet loistaen kaikissa väreissä, niin ettei näkyä unohda koskaan eikä väsy sen toistumiseen, se on alati läsnä kuin koskaan ehtymätön aarre." (44)

Vaikuttava on myös "romantiikan inkarnaatioksi" kutsutun Gérard de Nervalin Aurélia (1855), joka on omaelämäkerrallinen proosakertomus mielisairaudesta ja sen vaikutuksesta mielikuvitukseen joka hänen mukaansa "tuotti loputtomia nautintoja", délices infinies"… Hän kysyykin: "Saavuttaessaan jälleen sen mitä ihmiset kutsuvat järjeksi, saako niiden menettämistä pahoitella?"

Keskustellessaan romanttisen runoilijan Samuel Cramerin kanssa Baudelairen "Fanfarlo"-novellin rouva de Cosmelly kuitenkin epäilee "etteivät kirjailijoiden surut ja rakkaudet ole alkuunkaan sellaisia kuin muiden ihmisten surut ja rakkaudet".# "Fanfarlo" on ironinen, ja nimenomaan itseironinen, romanttinen mestariteos. Itseironinen sikäli, että siinä romanttinen runoilija, itseään "vanhana romantikkona" pitävä Baudelaire, pilailee romantikkojen kustannuksella.

Mutta jos nämä "romanttiset harakat" ihannoivat sairautta ja omia mielenhäiriöitään, eivätkö he ansaitsekin tulla pilkatuiksi?

Goethelainen näkökulma…

Täytyy sanoa ettei ironia kuitenkaan tarkoita, ainakaan romanttisen ironian mielessä, ivaa ja pilkkaa…

Voinee sanoa, että silloin kun "romantiikka ivaa itseään", se ivaa niitä lukuisia väärinkäsityksiä joita "romantiikalla" on itsestään, tai joita "romantikkoina itseään pitävillä" keskinkertaisuuksilla on siitä mitä "romantiikka" on. Goethe taisi olla tietämättään romantikko, juuri siksi että Nuoren Wertherin kirjoittaja oli kohtalokkaasti väärinymmäretty ironikko.

Mutta ehkäpä romantiikka voikin toteutua vain "väärinkäsitysten" ja "väärinymmärrysten" muodossa…?

Sallittehan minun heittää keskusteluun yksinkertaisen kysymyksen: Mitä on romanttinen ironia?

Pelkäänpä vain, että vastaus ei ole aivan yksinkertainen.

Välillä tuntuu siltä, että "romantisoiminen" ja ironia kulkevat käsi kädessä. Siksi vastaus ei voi olla aivan yksinkertainen.

Varhaisista saksalaisista romantikoista ehkä tietyssä mielessä puhdasverisin, Georg Friedrich Philipp von Hardenberg eli lyhyesti taiteilijanimeltään Novalis (1772-1801), määritteli romantiikan tai ainakin romantisoimisen seuraavasti: "Maailma on romantisoitava. Niin löydetään jälleen alkuperäinen merkitys. Romantisoiminen ei ole muuta kuin laadullista potenssiin nostamista. Alempi minä samastetaan tässä operaatiossa paremman minän kanssa. Niinpä me itsekin olemme tällainen laadullinen potenssisarja. Tämä operaatio on vielä täysin tuntematon. Kun annan tavanomaiselle korkeamman merkityksen, totunnaiselle salaperäisen ulkoasun, tunnetulle tuntemattoman arvokkuuden, äärelliselle äärettömän vaikutelman, silloin romantisoin sen. Kun korkeamman, tuntemattoman, mystisen, äärettömän suhteen menetellään päinvastaisella tavalla ja ne yhdistetään vastakohtiinsa, silloin ne logaritmisoidaan."

"Romantisoiminen" onkin yllättäen matemaattinen toimenpide…

No, Hardenberg eli Novalis opiskeli matematiikka ja luonnontieteitä, erityisesti geologiaa.

Romantisoiminen on siis alkuperäisen merkityksen löytämistä. Wordsworthin ja Novaliksen samoihin aikoihin, toisistaan riippumatta ja toisistaan tietämättä esittämät runoutta koskevat ajatukset ovat mielenkiintoisella tavalla samansuuntaisia: maailman romantisoiminen ei ole niinkään "todellisuuden vieroksumista" tai pilvilinnojen rakentamista vaan "alkuperäisen merkityksen" löytämistä.

Arjen runouden tutkimista ja löytämistä?

Ehkä juuri niin. Kysymys ei ole jostakin maailmalle vieraasta haihattelusta (nämä romantikot eivät tätä ainakaan itse sellaiseksi koe, eikä meidänkään kannattane tässä kiiruhtaa heitä tuomitsemaan) vaan maailman, todellisuuden kokemisen perusteista jotka ovat samalla luomisen periaatteita. Ja se että annamme tunnetulle tuntemattoman arvokkuuden tarkoittaa, että me annamme tunnetulle sen mikä sille jo kuuluu…

Mutta miten on ironian laita? Novalis aloittaa keskiaikaisesta nuoresta runoilijanalusta Heinrich von Ofterdingenista kertovan, keskeneräiseksi jääneen romaaninsa kertomalla tämän unesta, jossa tämä näkee "sinisen kukan, jonka teriöön kiipesi ihmeen kaunis tyttö, ja kukka muuttui suihkulähteeksi, jonka vedessä hän nauttien kylpi", ja lähtee sitten maailmalle tämä haavekuva mielessään. Viitisentoista vuotta myöhemmin tällainen haaveellinen fantasia-aines joutuu E.T.A. Hoffmanin parodian, ilmeisen hyväntahtoisen parodian kohteeksi tämän Kultaisessa maljassa, jossa Kansojen kirjallisuuden mukaan "romantiikka ivaa itseään".

Kysyt siis onko Novaliksen omassa tuotannossa ironiaa?

Ainakin pintapuolisesti tarkastellen Novalis itse näyttäisi olevan, ainakin Heinrich von Ofterdingen -romaanin pohjalta arvioiden, lähes tyystin vailla sitä mikä Friedrich Schlegelin mukaan juuri määrittää romantiikkaa tärkeänä tekijänä, nimittäin ironiaa: lähes kaikki, esimerkiksi kaivostyö, tulee nuorukaista vastaan kovin ihanteellisena ja nimenomaan "romantisoituna" sanan tavanomaisessa mielessä.

Kaunisteltuna?

Niin, ja "poetisoituna", runollistettuna…

Ehkä voisi puhua myös estetisoimisesta, joka ei kuitenkaan ole "kaunistelua" eikä myöskään vain kauniin esiin nostamista, vaan myös "ylevöittämistä"…

Tai juuri "ylevän" eli sen, mistä Kant käyttää nimitystä das Erhabene, esiin nostamista…

"Potenssiin korottaminen" olisi siis "esiin kohottamista" eli todellisen, olennaisen paljastamista, pikemminkin kuin jonkinlaista valheellista kaunistelua tai liioittelua?

Liisa Saariluoma joka tapauksessa kirjoittaa tästä Novaliksen romaanifragmentista: "Heinrich von Ofterdingenin omituisuus syntyy[…] siitä, että siinä liikutaan runouden poetisoimassa todellisuudessa. Heinrich ei kohtaa ainoastaan yhtä taitavaa, vanhaa vuorityömiestä vaan vanhan vuorityömiehen kautta vuorityön tai luonnon kohtaamisen yleensä; Klingsohr ei ole hänelle vain suuri runoilija vaan runous sinänsä, ja Mathilde ei ole vain tyttö, jota hän rakastaa, vaan rakkaus sinänsä. Heinrich kokee jokaisen kohtaamansa ihmisen ja asian potenssoidussa, absoluuttisessa muodossa ja on sitä kautta yhteydessä olevan kokonaisuuteen."# Voimme varmaankin sanoa, että poetisointi, potenssointi ja ironia ovat saman romanttisen asenteen eri aspekteja. Tässä "absoluuttisen kohtaamisessa" kun on kysymys oikeastaan "allegorisesta" tapahtumasta jossa rajallinen on yhteydessä rajattomaan, mutta siten että etäisyys näiden välillä säilyy. Ironian ja allegorian yhteydestä on kirjoittanut Paul de Man kuuluisassa "Ajallisuuden retoriikka" -tekstissään (joka on suomennettu osittain Nuoren Voiman Ironia-teemanumeroon 6/00).

Mainitsitte, että jossain vaiheessa romantiikka alkoi "ivata itseään". Tietty illuusiottomuus ehkä seurasi romantiikaksi luonnehdittuja virtauksia…

Kadonneet illuusiot, joka ilmestyi kolmessa osassa 1836-1843, onkin Balzacin romaanin nimi. Nuori haihattelija, Lucien Chardon joka omaksuu aatelisnimen Lucien de Rubempré, uskoo tulevansa suureksi kirjailijaksi, tulee Pariisiin ja joutuu tutustumaan elämän proosallisiin realiteetteihin, myös taloudellisiin. Tällainen romantikko, kirjailija tai lukija tai vain onnenonkija, on suosittu hahmo 1800-luvun realistisissa romaaneissa…

Eli romanttisissa romaaneissa? Jos romanttisella ironialla tarkoitetaan sitä että "romantiikka ivaa itseään"…

No ehkä myös sitä, mutta ei pelkästään eikä ensisijaisesti sitä…

… niin voisi kait todeta ettei romantiikka niin vain pääsekään pakoon? Jos ivaat romantiikkaa, jos pilailet romantiikan kustannuksella, olet auttamatta romanttinen.

Aivan, ja arkkirealisti Balzacia on usein, kuten myös Stendhalia, nimitetty romantikoksi. He kuuluvat juuri mainittuun "vuoden 1830 jälkeiseen" ranskalaiseen "toiseen romantiikkaan", jota on myös "ironiseksi romantiikaksi" nimitetty. Lienee tarpeetonta edes mainita, että Baudelairelle Balzac oli nimenomaan suuri romantikko eikä suinkaan "realisti"…

Samalla Baudelaire tosiaan ivaa "romanttisen" runoilijan hahmoa novellissaan "Fanfarlo" (1846)… tätä Samuel Crameria, Merikotkia -nimisen kokoelman kirjoittajaa, ivatessaan samalla ehkä vähän itseäänkin: "pakonomainen huolellisuus, jolla hän suhtautui omaan itseensä – dandyismi, …"

Siitä illuusiottomuudesta, romantiikan jälkeisestä kirjallis-moraalisesta krapulasta… Romantiikan aikakausi päättyisi Kansojen kirjallisuuden mukaan vuonna 1830; Ranskassa tämä ajoittuisi tuon vuoden niin sanottuun heinäkuun vallankumoukseen. Sekä Ranskan suuri vallankumous 1789 että nuo 1800-luvun alkupuolen levottomuudet tuottivat monille niistä ensin innostuneille pettymyksen. Saksalainen Georg Büchner on yksi näistä, vain 24-vuotiaaksi elänyt poliittinen ja kirjallinen radikaali joka kirjoitti illuusiottomat näytelmänsä 1830-luvulla. Komedia Leonce ja Lena oikeastaan irvailee romantiikan ihanteiden kääntöpuolelle, kuten joutilaalle haaveilulle ja raunioromantiikalle: "Adio, adio rakkaani, tahdon rakastaa rauniotasi", sanoo prinssi Leonce, itsekseen unelmoiden. 

Mutta eikö silloin, kun ollaan romantiikan raunioilla, olla juuri siellä missä romantiikan sininen kukka kukkii? Eikö romantiikan rappio ruoki rappion romantiikkaa?

Sanat "vallankumous on kuin Saturnus: se syö omat lapsensa" on peräisin Büchnerin näytelmästä Dantonin kuolema. Varmaankin sitä voisi soveltaa yhtä hyvin romantiikan kirjalliseen vallankumoukseen kuin Ranskan vallankumoukseen, joka johti terroriin. 

No mutta ei kai romantiikan kirjallinen vallankumous sentään mihinkään terroriin tai sen kaltaiseen johtanut?

Ehkä pikemminkin erroriin?

Tai horroriin – jälkiromanttinen kirjallisuushan jatkoi goottisen kauhukertomuksen perinnettä?

Se "error" voisi ehkä olla kuitenkin pikemminkin "romantiikan jälkeisen", "kadonneiden illuusioiden" kirjailijapolven huomaama "virhe"?

Büchnerin keskeneräiseksi jääneet ja modernit, todella vallankumoukselliset ja omaperäisellä tavalla poliittiset tekstit Lenz ja Woyceck käsittelevät aihetta, joka oli ilmeisesti useammassa kuin yhdessä mielessä tullut mahdolliseksi romantiikan myötä, nimittäin hulluutta, mielisairautta.

Useammassa kuin yhdessä mielessä, kuten sanoit. Romantiikan on tosiaankin voinut liittää maanisuuteen tai hulluuteen, kuten Goethe teki sanoessaan: "Klassinen on terveyttä, romanttinen sairautta."

Tämä kuitenkin tuo myös esiin sen, että näitä kirjallisuus-, taide- ja aatehistoriallisia tyyli- tai kausitermejä on käytetty poleemisiin kärjistyksiin ja oman taiteen ja taidekäsityksen erottamiseen "toisista"; ne ovat koulukuntien nimityksiä toisaalta itselleen ja toisaalta vaikkapa "vanhoille pieruille"; romantiikkahan oli nimenomaan jotakin uutta verrattuna klassismin makuun, jonka esikuvat olivat kreikkalaisessa ja roomalaisessa kirjallisuudessa ja viileän tyylikästä muodollisesti moitteetonta ilmaisua arvostaneessa myöhemmässä perinteessä.

Toisaalta esimerkiksi Hegel 1820-luvulla pitämillään estetiikanluennoilla tarkoittaa "romanttisella" sekä oman aikansa kirjallisuutta että keskiaikaista ja vielä esimerkiksi Shakespearen taidetta, erotukseksi sekä symbolisesta (siis lyhyesti sanottuna klassista edeltävästä) että klassisesta taiteesta.

Friedrich Schlegelille romanttinen runous on samaan aikaan sekä romanttista että klassista, eikä romanttinen liike suinkaan väheksynyt kaiken kaikkiaan esimerkiksi Kreikan ja Rooman taidetta ja kirjallisuutta. Romantikot pikemminkin vain näkivät nämä esikuvat toisenlaisessa valossa. Baudelaire kirjoittaa 1840-luvun pienessä tekstissään, jonka nimi on "Qu’est-ce que le romantisme?" eli "Mitä on romantiikka?" (tekstikokoelmassa Salon de 1846, osa II), romantikoista ja itseään romantikkoina pitäneistä näin: "Jotkut ovat rajoittuneet vain aiheen valintaan; heillä ei ollut aiheelleen kuuluvaa temperamenttia. […] Kutsua itseään romantikoksi ja tarkastella menneisyyttä systemaattisesti on ristiriitaista. – Juuri nämä [itseään romantikoiksi kutsuvat, historiallisesti ja historiallisiin aiheisiin suuntautuneet taiteilijat] ovat romantiikan nimissä rienanneet kreikkalaisia ja roomalaisia: mutta on mahdollista tehdä kreikkalaisista ja roomalaisista romanttisia silloin, kun itse on sitä. […] Romantiikka nimenomaan ei ole sen enempää aihevalinnoissa kuin eksaktissa totuudessakaan, vaan tuntemisen tavassa. / He [nämä näennäisromantikot siis] ovat etsineet sitä ulkopuolelta, vaikka se on mahdollista löytää ainoastaan sisältä. / Minulle romantiikka on kaikkein uusin ja kaikkein ajankohtaisin ilmaisu kauneudelle."

Juuri Baudelaire on se runoilija joka halusi määritellä romantiikan uudelleen sen jälkeen kun romantiikan aikakauden on katsottu päättyneen, hänelle romantiikka oli modernia: "Joka sanoo romantiikka, tarkoittaa modernia taidetta – tosin sanoen sisäisyyttä, henkisyyttä, värejä" – tämäkin ote on Baudelairen kirjoituksesta Vuoden 1846 salonki joka puhuu maalaustaiteesta, – "kurkottamista äärettömään, ilmaistuina kaikin taiteen sallimin keinoin."

" Tu m’as donné ta boue et j’en ai fait de l’or ."

Anteeksi? Sönö parlö paa fraansee

"Annoit minulle lokasi ja minä tein siitä kultaa." Tämä on lainaus Pahan kukkien vuoden 1861 laitokseen luonnostellusta säemuotoisesta epilogista, sen viimeisestä säkeestä. Romantiikka on siis todellisuuden romantisoimista, poetisoimista. Kuten Baudelaire on todennut, kyse ei ole pelkistä aihevalinnoista ja vaikkapa keskiajan ihannoimisesta antiikin kustannuksella. Hänen mukaansa romantiikka on "tuntemisen tavassa" eikä sitä tule etsiä ulkopuolelta, ulkoisista seikoista, vaan sisäisyydestä: "Minulle", sanoo Baudelaire, "romantiikka on kaikkein uusin ja kaikkein ajankohtaisin ilmaisu kauneudelle."

Romantiikka siis on Baudelairelle modernia ja moderni romanttista. Tuolloin muodikas termi "realismi" oli hänelle hänen omien sanojensa mukaan suorastaan sylkäisy vasten kirjailijan kasvoja.

Kuulkaahan miten se mainittu "Fanfarlo"-novelli alkaa: "Samuel Cramer, joka muinoin – romantiikan parhaina päivinä – julkaisi Manuela de Monteverden nimellä muutaman romanttisen hullutuksen, on kalmankalpean saksalaisen isän ja tummaverisen chileläisen äidin ristiriitainen jälkeläinen."# Eikö Baudelaire tässä varhaisessa tekstissään vuodelta 1847, siis kymmenen vuotta ennen Pahan kukkia, tunnustaa että "romantiikan parhaat päivät" ovat jo menneet?

Vaan onko romantiikka siis aina jo nähnyt "parhaat päivänsä"…?

Toisaalta ehkä niin, mutta toisaalta romanttinen runous on "progressiivista universaalirunoutta", kuten Schlegel sanoo, aina "tulossa" eikä koskaan "valmista", ei koskaan myöskään täysin tässä hetkessä…

Tämä liittyy tietenkin fragmentin estetiikkaan.

Ilman muuta, mutta tuo fragmentin estetiikka ei toki olekaan pelkkä tyylikysymys.

Tuo "kalmankalpean saksalaisen" ja "tummaverisen chileläisen" jälkeläinen: eikö siinä juuri ole romantiikka itse? Antakaahan kun selitän… vaikka tämäkin selvitys voisi olla "125 sivua pitkä"… Latinalaisamerikkalainen uusbarokki on Alejo Carpentierin mukaan romantiikkaa ja romantiikka barokkia… Oikeastaan sekä romantiikka että barokki punovat loimiinsa kaikkea mahdollista… Muinaista ja modernia, vakavaa ja pilailevaa, pelkistettyä ja rönsyilevää… Realismia ja klassismia… Ja tässä on myös ajateltava Lautréamontia, tätä uruguaylais-ranskalaista runoilijaa, joka vie romantiikan dekadenttiin lakipisteeseensä  Maldororin lauluissa (1869)…

Olet viemässä meitä nyt aika kauas ja moneen suuntaan. Koetetaanko välttää rönsyilyä…

Miten ihmeessä välttää rönsyilyä kun aiheena on romantiikka, kaiken barokkisen rönsyilyn suuri ruusutarha?

Ehdotan tässä kuitenkin pientä ekskursiota, poikkeamaa 1900-luvun puolelle, Marcel Proustiin, ja hänen kauttaan takaisin 1800-luvulle, realismiin ja naturalismiin. Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan suomennoksen kuudennessa niteessä keskustellaan eräillä kutsuilla kirjallisuudesta, muun muassa Victor Hugosta ja Émile Zolasta, joka oli Guermantesin tie -niteiden tapahtuma-aikaan varsin ajankohtainen kirjailija. Herttuatar Madame de Guermantesilla on kyky esittää hätkähdyttäviä paradokseja ja sellaisen hän keskustelussa esittää myös realistina, tai tarkemmin sanottuna vielä naturalistina pidetyn Émile Zolan kirjailijanlaadusta: "– Mutta eihän Zola ole realisti, Madame, hän on runoilija! sanoi Madame de Guermantes muistellen viime vuosina lukemiaan kriittisiä tutkimuksia, joita hän sovelsi oman erikoislaatunsa mukaisesti." Herttuattaren puhuttelema Parman prinsessa vastaa tähän "katkonaisesti, ikään kuin olisi haukkonut ilmaa": "– Zola! Runoilija! – Tietenkin, vastasi herttuatar nauraen, mielissään tekemästään tyrmäävästä vaikutuksesta. Kai Teidän Korkeutenne on huomannut, että hän tekee jotakin suurta kaikesta mihin vain koskee. Te varmaan ajattelette, ettei hän muuhun koskekaan kuin siihen, mikä… tuottaa onnea."

"… mikä… tuottaa onnea"?

Alaviite selittää tämän ellipsin seuraavasti: "Ranskassa on tapana sanoa ‘paskat!’ esim. kokeeseen tai tenttiin menevälle." Tätä "Merde !" -huudahdusta voi verrata brittiteatterissa käytetyyn toivotukseen "Break a leg!" Annetaan Guermantesin herttuattaren jatkaa: "Mutta siitä hän sitten tekeekin jotakin valtavaa; hänen kohdallaan voi puhua eeppisestä lantakasasta! Hän on likaviemäreitten Homeros. Tuntuu kuin hän ei löytäisi tarpeeksi isoja kirjaimia kirjoittaakseen Cambronnen lausahduksen."

Joka on…?

Jälleen alaviite selittää: "Väitetään että kenraali Cambronne sanoi Waterloon taistelun loppuvaiheessa englantilaisille, jotka vaativat häntä antautumaan: ‘Vanha kaarti kuolee, mutta ei antaudu.’ Todenmukaisemman version mukaisesti hän sanoi vain kuuluisan viisikirjaimisen sanan ‘merde !’."

Palaisimmeko nyt lähemmin romanttiseen ironiaan, jota olemme toistaiseksi vain pyyhkäisseet? Jos romantiikalle haluaa hakea jonkinlaista aikalaismääritelmää enemmän tai vähemmän epämääräisten yhteisten piirteiden ohella, sellaista voisi hakea juuri Schlegeliltä ja romanttisen ironian käsitteestä. Tämä käsite voi tuntua yllättävältä, jos ajatellaan tavanomaisia romanttiseen neroon liitettyjä määreitä, joita ei tietenkään voi tuomita "virheellisiksi". Schlegel kirjoittaa romanttisen ironian tiimoilta, joka on hänelle oikeastaan taiteelliseen luomiseen kuuluvaa välttämätöntä etäisyyttä, eräänlaista "harkittua teeskentelyä", mm. seuraavasti: "Jotta voitaisiin kirjoittaa hyvin jostakin aiheesta, ei pidä enää olla kiinnostunut siitä; ajatuksen, joka halutaan ilmaista harkitusti, pitää olla jo täysin ohi, sen ei enää pidä askarruttaa. Niin kauan kuin taiteilija luo uutta ja on haltioitunut, hän on kommunikoinnin kannalta vähintäänkin ahdasmielisessä tilassa."

Novalis, jonka kenties sittenkin näennäistä "ironiattomuutta" me aiemmin hämmästelimme, tulkitsee Schlegelin ironian käsitteen juuri siten, että kyse on "harkitsevuuden luonteenpiirteestä" joka on samalla "aitoa huumoria".

Ironisen etäisyyden korostaminen armoitetun haltioitumisen kustannuksella juuri romantiikan yhteydessä näyttää olevan vastoin kaikkia niitä neron kliseitä joita romantiikkaan yleensä liitetään. Novalis itse on muuan neron, tai kuten nykysuomessa tavataan sanoa, nerouden teoreetikoista. Hän kirjoittaa: "Todellinen nero yhdistää […] äärimmäisyydet. Hän on järjestelmällisen tavoin nopea, sekavan tavoin runsas."

Mutta esimerkiksi William Wordsworth…

… jonka runoudessa "ironian käyttö loistaa poissaolollaan", kuten Paul de Man on sanonut…

… ikään kuin kehittelee samansuuntaista poeettista ajatusta edelleen, sekä runoissaan että merkittävässä esipuheessaan yhdessä Coleridgen kanssa julkaisemansa Lyrical Ballads - kokoelman toiseen painokseen (1800): vaikka runous on hänelle hänen omien sanojensa mukaan "väkevien tunteiden spontaania tulvimista", se kuitenkin "saa alkunsa levollisuudessa mieleen palautetuista tunteista: tunteita pohditaan kunnes tietty reaktio johtaa levollisuuden vähittäiseen katoamiseen, jolloin muotoutuu ja alkaa tosiasiallisesti mielessä vaikuttaa uusi, äsken pohdittua vastaava tunne". Runollinen tunne tai haltioituminen tuotetaan levollisessa pohdiskelussa jonka myötä levollisuus vähittäin katoaa, joten romanttisen runoilun prosessi on varsin monimutkainen; joka tapauksessa se on tietoista muokkaamista eikä mitään hillitöntä pulppuamista.

Nuori Voima -lehden teemanumero "Saksalainen romantiikka" (4/97), johon tässä onkin jo useaan kertaan viitattu, käsittelee lähinnä niinsanottua varhaisromantiikkaa ja nimenomaan vielä niinsanottua Jenan romantiikkaa, jolloin ollaan jo niin pienessä piirissä että päätekijät voidaan esittää yhdellä aukeamalla (s. 30-31), ikään kuin sukupuuna. Tämän Jenan piirin toiminta rajoittui Schlegelin veljesten Friedrichin ja Augustin Athenäum-lehden toiminta-aikaan 1798-1800. Lehdessä julkaistiin muun muassa suuri osa Friedrich Schlegelin kuuluisista fragmenteista, samoin kuin Novaliksen fragmentteja (mm. Blütenstaub eli Kukkatomua -niminen fragmenttisikermä, 1798, joka on myös suomennettu).

Schlegelin toimitustapa oli omaperäistä sikäli, että hän lisäili Novaliksen katkelmien joukkoon omiaan ja poimi toisaalta Novaliksen fragmenteista eräitä julkaistaviksi omiensa joukossa: tähän Jenan romantiikkaan kuului siis tietty kollektiivisen ajattelun ja kirjoittelun aate ja käytäntö, "synfilosofiaksikin" kutsuttu.

Tässä jälleen eräs romantiikan piirre joka tuntuu vastakkaiselta sille kliseelle, jonka mukaan romanttinen runoilija on itsellinen, omapäinen nero joka halveksuu kaikkea yhdessä puuhastelua.

On väärinkäsitys olettaa, että romantiikka on millään yksinkertaisella tavalla tunteiden tai neron pidäkkeetöntä tulvimista ja rajatonta haltioitumista: kuten jo totesimme, romanttinen runous vaatii aikalaisteoreetikoiden ja -runoilijoiden, kuten Friedrich Schlegelin ja William Wordsworthin mukaan, tiettyä ironiaa eli viileän etäisyyden ottamista aiheeseen.

"Ihastuksesta päihtyneenä ja silti jokaisesta vaikutelmastaan tietoisena":# näin nuori tuleva runoilija Heinrich von Ofterdingen ui verkkaan unelmissaan, Novaliksen romaanin alkulehdillä. Tämä päihtymyksen ja itsetietoisuuden samanaikaisuus ennakoi Arthur Rimbaud’ta, joka 1870-luvulla vaati runoilijalta "ehdotonta moderniutta": "Il faut être absolument moderne"!

Pyydän, ei mennä asioiden edelle…

Mutta runous rientää edelle! Samalla se kuitenkin tarkkailee tätä rientämistään ikään kuin jonakin jo tapahtuneena, tai ennakoiden syöksähtävän vuon asettumista uomiinsa…

Jos romantiikka tarkoittaisi päihtymystä, tietoisuus seuraisi sitä kuin krapula…

Niin, illuusioiden menettäminen?

Mutta se ei ole niin. Romanttisesti ironinen tietoisuus, joka seuraa ikään kuin sivusta omaa päihtymystään ja jakaantuu siten ikään kuin kahtia, on tuon päihtymyksen kanssa samanaikaista selkeyttä, itsetietoisuutta – jos "kadonneet illuusiot" koetaan krapulaksi, se on eri juttu. Se, mikä tulee "romantiikan jälkeen", kuuluu romantiikan aikaan erottamattomana itsetietoisuutena: "Ihastuksesta päihtyneenä ja silti jokaisesta vaikutelmastaan tietoisena" romanttinen runoilija, romanttinen kokija on aina jo sekä "ennen" että "jälkeen". Romanttinen kokemus on päihtymystä joka ennakoi tulevaa raittiutta ja raittiutta joka muistaa päihtymyksen, mutta itsetietoisuuden ja -tiedottomuuden ihmeellisenä, riemukkaana samanaikaisuutena, valon ja varjon leikkinä joka epäsuorasti viittaa tuon hetken tuolle puolen, menneeseen ja tulevaan.

Ei pidä liikaa korostaa ironiaa, tuota "harkitsevuuden luonteenpiirrettä", ja valistuksen perinnettä tai romantiikan dialektista suhdetta tuohon perinteeseen! Ei pidä unohtaa John Keatsia!

Aivan, Keats…

Keats, joka kirjoittaa eräässä kuuluisassa kirjeessään, joka on päivätty 22. joulukuuta 1818 ja osoitettu hänen veljilleen Georgelle ja Tomille, "negatiivisesta kyvystä", suhtautui torjuvasti esimerkiksi Coleridgen loputtomaan tiedonjanoon, jollainen oli hänen mukaansa suorastaan haitallista runoilijalle.

"Negatiivisesta kyvystä"?

Kyllä, kyllä, negatiivisesta kyvystä, joka näyttää olevan jotain aivan muuta kuin romanttinen ironia, siis jotain suorastaan vastakkaista "harkitsevuudelle"… Keats nimittäin kirjoittaa veljilleen eräästä keskustelustaan: "… useat asiat liittyivät toisiinsa mielessäni & äkkiä käsitin, mikä ominaisuus se on mikä tekee ihmisestä Aikaansaavan erityisesti Kirjallisuudessa & jota Shakespearella oli niin valtavasti – tarkoitan Negatiivista kykyä, toisin sanoen kun ihminen kykenee kestämään epävarmuuksia, Mysteereitä, epäilyjä ärsyyntymättä tavoittelemaan tosiasioita & järkeä – Coleridge esimerkiksi päästi herkästi menemään jonkin mysteeriin Tunkeutumisesta sieppaamansa hienon todentunnun, koska ei saattanut tyytyä puolinaiseen tietoon. Tätä voisi jatkaa Nidekaupalla pääsemättä kenties pidemmälle kuin että suurella runoilijalla Kauneuden taju voittaa kaiken muun harkinnan tai pikemminkin tekee harkinnan tyhjäksi."#

"…voittaa kaiken muun harkinnan tai pikemminkin tekee harkinnan tyhjäksi." Miten tuo kuuluu alkutekstissä?

"…with a great poet the sense of Beauty overcomes every other consideration, or rather obliterates all consideration."

Aivan, niinpä kauneuden taju on runoilijalle tärkein harkinnan mitta, se voittaa kaiken muun harkinnan…

"…tai pikemminkin tekee harkinnan tyhjäksi." Olisiko romantiikkaan monesti lyöty irrationalismin leima oikeutettu tämän Keatsin runouskäsityksen johdosta?

Mutta mitä oikeastaan tarkoittaakaan tässä verbi obliterate? Sehän on pois pyyhkimistä, ehkäpä ikään kuin aktiivista unohtamista, tietoinen ja metodinen teko, jolla ikään kuin tarkoituksellisesti unohdetaan runouden kannalta haitallinen, liiallinen diskursiivisen järjen keinoihin tukeutuva pyrkimys tietoon. Runoutta ei ole ilman tietynlaista heittäytymistä, vaistonvaraisuutta, tiedostamattomienkin impulssien päästämistä valloilleen, intuitiota…

Runouden on siis käytävä edellä, etujoukoissa, en avant

Romantikko on siis avantgardisti?

Ehkäpä juuri niin?

Tässä olisi ehkä paikallaan ekskursio avantgarden käsitteen historiaan ja esihistoriaan?

Jätetäänkö kuitenkin toiseen kertaan?

Sen verran saanen mainita, että taiteen yhteydessä termiä avant-garde käytti ensimmäisenä matemaatikko ja varhainen sosialisti (saint-simonisti) Olinde Rodrigues (1795–1851) dialogimuotoisessa, vuonna 1825 julkaistussa tekstissään "L’artiste, le savant et l’industriel", joka on suomennettu nimellä "Taiteilija, oppinut ja tehtailija" teokseen Estetiikan klassikkoja.# Rodrigues kirjoittaa: "Me taiteilijat kuljemme etujoukossa, koska taiteiden vaikutus on välittömin ja nopein (C’est nous, artistes, qui vous servirons d’avant-garde : la puissance des arts est en effet la plus immédiate et la plus rapide)." Hieman myöhemmin samassa tekstissä Rodrigues jatkaa: "Ja voisiko taide tavoitella uljaampaa päämäärää kuin todellista yhteiskunnallista voimaa, todellista pappeutta ja kaikkien älyllisten kykyjen ohittamista, syöksymistä suoraan niiden kukoistuksen aikaan! Tämä on taiteilijoiden velvollisuus, heidän kutsumustehtävänsä." Hetki sitten joku taisi mainita Rimbaud’n ja sen, miten runous syöksyy edeltä sinne, minne "älylliset kyvyt", tiede ja järki kykenevät seuraamaan vasta myöhemmin…

Tuosta voisi keskustella pitkäänkin, mutta eiköhän tosiaan jätetä toiseen kertaan?

Olkoon menneeksi.

Friedrich Schlegelin fragmentit aiheuttavat päänvaivaa. Erään fragmentin mukaan, ensinnäkin, "Romanttinen runouslaji on ainoa, joka on enemmän kuin laji, se on ikään kuin runotaide itse: sillä tietyssä mielessä kaikki runous on tai sen tulisi olla romanttista." Samassa fragmentissa tätä lausetta edeltää, lähes välittömästi, seuraavanlainen toteamus: "Muut runouslajit ovat valmiita, ja ne voidaan nyt täydellisesti analysoida." Ikään kuin "muiden runouslajien" kyllä pitäisi olla romanttisia, mutta niistä vielä puuttuu jotakin – samalla kun ne ovat jo "valmiita".

Suomennosvalikoiman seuraava, hyvin kuuluisa fragmenttia koskeva fragmentti kuuluu näin: "Fragmentin tulee pienen taideteoksen lailla olla muusta maailmasta täysin erillinen ja itsessään loppuunsaatettu, kuin siili."

Mutta jos fragmentti on eräs romanttisen runon laji (siis romanttisen runon joka yhdistää itseensä filosofiaa ja retoriikkaa) ja romanttinen runo on vasta ja aina vastaisuudessakin syntymässä, "aina syntymässä voimatta koskaan tulla valmiiksi", niin miten se voi olla "itsessään loppuunsaatettu"? Jos se on "muusta maailmasta täysin erillinen ja itsessään loppuunsaatettu", niin miten se voi didaktisesti viitata äärettömään tai rajattomaan ja suuntautua tulevaan?

Klassisen taiteen oli esitettävä vain äärellistä, väittää Heinrich Heine Romantiikan koulussaan, ja sen hahmot saattoivat olla yhtä taiteilijan idean kanssa. Romanttisen taiteen oli esitettävä ääretöntä ja suorastaan spirituaalisia suhteita tai pikemminkin vihjata niistä… (15)

Fragmentit ovat siis vihjeitä äärettömästä?

Heinen väite, että klassisen taiteen oli esitettävä vain äärellistä, on kiinnostava: klassinen taidehan esittää monesti jumalia, niin Homeroksen eepoksissa kuin veistotaiteessa. Mutta ihanteena oli juuri se, että jumaluus saatettiin äärelliseen muotoon, annettiin sille muoto joka oli täysin yhtä sisällön kanssa, eikä suinkaan mikään pelkkä viittaus äärettömään.

Schlegel itse vähättelee omaa oppineisuuttaan ja sanoo tuottaneensa systemaattiseen ajattelun sijaan vain "kaoottisia yksityiskohtia"…

Schlegelin eräs fragmentti kuuluu seuraavasti: " Lyyristen runojen ei suinkaan tule muodostaa omaa lajiaan , vaan niitä on vain käytettävä ohessa ja punottava mukaan laadittaessa mystisiä teoksia, draamallisia teoksia, romaaneita jne."# Novaliksen kesken jääneessä romaanissa Heinrich von Ofterdingen on tehty juuri siten kuin Schlegel tässä kehottaa. 

Eikö tuo kehotus joudu outoon valoon heti kun ajatellaan sitä kirjallisuudenlajia jota se itse edustaa ja vaihdetaan sanan "lyyrinen runo" tilalle sana "fragmentti"? Eikö juuri tuollainen proosakatkelma soveltuisi paremminkin osaksi laajempaa teosta?  

Sinähän tiedät tämän yhden fragmentin fragmenteista, jossa sanotaan suurin piirtein niin että siinä missä muinaisista teoksista on meille säilynyt vain fragmentteja, monet nykyteokset ovat fragmentteja jo syntyessään. Tämä on nyt pelkkä parafraasi ulkomuistista, pahoittelen etten löytänyt alkuperäistä kokonaisuutta josta tämä katkelma on peräisin…

"… aina syntymässä voimatta koskaan tulla valmiiksi…", samalla kuitenkin "itsessään loppuunsaatettu…" Eikö tässä puhuta oikeastaan kuolevaisuudesta ja samalla syntyväisyydestä, "synfilosofisessa" hengessä jossa nämä katkelmat ovat ikään kuin ilmaan heitettyjä keskustelunavauksia jotka kuitenkin aina vain toistavat samaa, riippumatta mitä niiltä kysytään. Näinhän Sokrates teki pilkkaa kirjoitetusta tekstistä, maailmaan heitetystä orpolapsesta jolla ei ole isää puhumassa puolestaan.

Schlegel muuntelee ironian ajatusta romaaninsa Lucinde luvussa "Julkeuden allegoria"; Veli-Matti Saarinen on suomentanut katkelman romaanista mainittuun Nuoren Voiman "Saksalainen romantiikka" -teemanumeroon:# "'Kuolematonta tulta ei pidä välittää puhtaana ja raakana', sanoi oppaani tuttu ja ystävällinen ääni. 'Rakenna ja keksi, muuntele ja pidä maailma ja sen ikuiset hahmot uusien erojen ja häiden jatkuvassa vaihtelussa. Verhoa ja sido henki kirjaimiin. Aito kirjain on kaikkivaltias ja varsinainen taikasauva. Kirjaimen avulla suuren lumoojattaren, fantasian, vastustamaton oikku koskettaa täyden luonnon ylevää kaaosta ja kutsuu valoon äärettömän sanan, joka on jumalallisen hengen kuva ja peili ja jota kuolevaiset kutsuvat universumiksi.'"

Filosofi F. W. J. Schelling käyttää muiden kuolevaisten tavoin tuota sanaa "universumi" luennoidessaan taiteen filosofiasta Jenassa pari vuotta myöhemmin (1802/03): "Runouden olemus on sama kuin kaiken muunkin taiteen: se on absoluutin eli universumin esittämistä erityisessä" ja siten myös "yhtäältä puhdasta rajoittamista, toisaalta jakamatonta absoluuttisuutta".#

Hämärää saksalaista metafysiikkaa, sanon minä…

On sanottu, että saksalainen romantiikka tai nimenomaan jenalainen varhaisromantiikka "on kaikista kirjallisuudenhistorian kausista kenties kiinteimmin yhteydessä filosofiaan".# Mutta missään tapauksessa tämä ei tarkoita sitä, että romantikkojen runous olisi lähinnä filosofisten aatteiden kuvitusta kaunokirjallisin keinoin: pikemminkin filosofi Schelling tunnustaa, että tiettyjen asioiden suhteen filosofia kykenee vain viitteellisesti osoittamaan siihen suuntaan minne yksin taide kykenee meidät johdattamaan. Filosofia siis palvelee taidetta eikä päinvastoin.

Erkki Vainikkala toteaa että siinä missä "Kant filosofoi esteettisen, [varhaisromantikot puolestaan] estetisoivat filosofian"; Vainikkalan mukaan nämä olivat Kantin vaikutuksesta huolimatta "pikemminkin kirkastuneita kuin valistuneita" (tämä on tässä Nuoren Voiman "Saksalainen romantiikka" -numeron sivulla 5).

Oli miten oli, muuan romanttisten runousoppien merkittävä paradoksi on Novaliksen esittämä ajatus siitä, miten taide, runous "kykenee ― toisin kuin filosofia ― ilmaisemaan sitä, mitä ei sanoin voi lausua".

Ja mitähän me sitten sanoisimme tästä sanomattomasta?

Itse ymmärrän – tai ainakin yritän ymmärtää – tämän niinkin yksinkertaisella tavalla, että siinä missä filosofia on sitoutunut tiettyyn ilmaisun, lausumisen, esittämisen malliin, jossa asiat on kyettävä dialektisesti ja systemaattisesti kytkemään ja perustelemaan, ja jossa "siitä mistä ei voi puhua, on oltava vaiti" kuten Wittgenstein sanoi, runoilijan sananvapaus on aivan toisella tavalla ehdoton: runoilija saa yrittää sanoa sen, mistä ei ole vielä puhuttu ja mitä ei edes voi tyhjentävästi sanoa. Tämä "sanomaton" on vain ollut tapana selittää pois pyöristämällä se "tunteeksi" tai "elämykseksi"…

Pyöristämällä! Jälleen yksi matemaattinen metafora hämärässä käytössä…

Romanttisen runouden perimmäinen tarkoitus ei ole vakuuttaa, suostutella, havainnollistaa tai harhauttaa (saati noudattaa tiukasti määriteltyjä perinteisiä muotosääntöjä); niinpä vasta romantiikan myötä (mikä ei tarkoita historiallista hetkeä kirjallisuudessa, vaan pikemminkin kirjallisen romantiikan havaitsemisen hetkeä historiassa) runous eli kirjallisuus saa oman oikeutensa kirjallisuutena, taiteena. Filosofi Schelling huomauttaa luennollaan "Runouden olemuksesta ja muodosta", että vaikka "[r]unousopeissa tavataan puhua myös metaforista, troopeista ja muista puheen koristeista [rinnastuksista ja vertauksista, ym.]", nämä kielikuvat kuitenkin "kuuluvat enemmän retoriikan piiriin. Silloin kun retoriikka puhuu kuvien välityksellä, voi sen tarkoitusperänä olla havainnollisuus tai harhauttaminen tai intohimojen herättäminen. Runoudella ei koskaan ole itsensä ulkopuolista tarkoitusperää".#

Eikö joku kuitenkin todennut, että romanttinen "universaalirunous" tahtoo yhdistää itseensä paitsi filosofiaa myös retoriikkaa? Schlegelhän se taisi olla…

No, romantiikka on varsin moniääninen ja kirjava "virtaus". Joka tapauksessa, jos saan jatkaa tätä kehittelyäni romantiikasta historiallisena murroksena tavassamme ymmärtää taide ja kirjallisuus, niin vetoaisin "valistuskirjailijan" eli "valistusfilosofin" käsitteeseen – on oikeastaan aika paradoksaalista, että saksalaisia romantikkoja pidetään runoilijoista kaikkein filosofisimpina…

Siis Kantin vaikutuksesta, mutta toisaalta kääntäen Kantin "filosofoidun estetiikan" kohta nurin, "estetisoidessaan filosofian"…

Valistusfilosofilla eli -kirjailijalla viittaisin Voltaireen, jota ei välttämättä ole tapana pitää vakavasti otettavana, suurena filosofian klassikkona…

Niin, kyllähän joku Voltaire "filosofoi" vähän eri sarjassa kuin Kant… Entä oliko vaikkapa Friedrich Schlegel "vakavasti otettava" suhteessa Kantiin, ottaen huomioon sen mitä äsken lainasit Vainikkalan tekstistä?

Tiedä häntä… Mutta siinä missä Voltaire oli kaunokirjailijana, sekä prosaistina että lyyrikkona, vielä pitkälti eräänlaisten opetusrunoelmien kirjoittaja (olkoonkin usein satiiristen ja humorististen sellaisten), väittäisin että romantiikka paitsi vapauttaa kirjallisuuden ulkoisista tarkoitusperistä, myös tunnistaa ja tunnustaa, psykoanalyyttisia teorioita enteillen, sen että taiteella ja esimerkiksi kansansaduilla on oma, epäsuora ja tiedostamattomaan vetoava tapansa vaikuttaa. Niinpä ei ole sattumaa, että myöhemmin Freud käsittelee E.T.A. Hoffmanin Nukkumatin kaltaisia kirjallisia taideteoksia.

Nukkumatista puheen ollen, romantiikan myötä lapsista tuli vakavasti otettavia kirjallisia henkilöitä, ja sadut, kansansadut ja taidesadut, saivat aivan uuden aseman sekä kirjallisuuden että humanististen tieteiden kaanonissa. Voltairelle "itämaiset sadut" olivat kepeää leikkiä, tai leikkisää kevennystä, ja rokokoo-ornamenttia…

Toisin kuin Montesquieun Persialaisissa kirjeissä ! Mutta ei nyt mennä ajassa 1700-luvun alkupuolelle…

Saksankielisiä vanhempia on muuten tapana onnitella kortilla johon on kirjattu Novaliksen fragmentti: " Ein Kind ist sichtbar gewordene Liebe ." "Lapsi on näkyväksi tullutta rakkautta." Mutta, kuten "romantiikan parhaina päivinä […] muutaman romanttisen hullutuksen" julkaissut ja sittemmin illuusionsa menettänyt runoilija Samuel Cramer Baudelairen novellissa "Fanfarlo" toteaa: "Kaikki unelmat, kaikkein ihanteellisimmatkin, päättyvät aina äidin rinnassa riippuvaan pulloposkiseen ahmattiin…"#

Mitä tämä kertoo romantiikasta? Eikö Baudelairen pilkallinen "toisinto", oli se sitten tietoinen heitto Novaliksen suuntaan tai ei, oikeastaan elvytä romantiikan periaatteen sen sijaan että kitschinen postikorttitoivotus yksinkertaisesti viskattaisiin historian pohjattomaan paperikoriin?

Aivan. Mutta huomatkaamme, ettei ironia merkinnyt Schlegelille pelkästään Novaliksen mainitsemaa "harkitsevuuden luonteenpiirrettä" tai parodiaa, tapaa jolla vaikkapa Hoffman hyväntahtoisesti pilailee edeltäjiensä kustannuksella (mutta samalla toki myös omalla kustannuksellaan), saati koomisia sukkeluuksia ylipäänsä. Sen sijaan, tai pikemminkin näiden piirteiden lisäksi, pitää todellisessa ironiassa Schlegelin mukaan kaiken "olla pilailua ja vakavaa, kaiken vilpittömän avointa ja kaiken syvästi teeskenneltyä". Romanttinen ironia, tai sokraattinen ironia sellaisena kuin Schlegel sen kokee, "sisältää ja aiheuttaa tunteen ehdottoman ja ehdollisen ratkeamattomasta ristiriidasta, täydellisen kommunikaation mahdottomuudesta ja välttämättömyydestä." Tämä suomennos on Nuoren Voiman "Ironia"-teemanumerossa (6/00), sivulla 20.

Eikö olekin paradoksaalista, "isn't it ironic", että romantikot uskoivat tai halusivat uskoa kaiken ykseyteen, absoluuttiin eli "ehdottomaan" kuten se on tässä suomennettu, ja ilmaisivat "synfilosofiansa" kuitenkin katkelmina, fragmentteina?

Paradoksaalistapa hyvinkin: paradoksihan on odottamaton totuus. Asia ei tosiaankaan ole ihan yksinkertainen. Schelling, jota voinee pitää hyvinkin systemaattisena filosofina, samaisti toisiinsa absoluutin ja kaaoksen . Kaaos, samoin kuin paradoksi, on tärkeä käsite (käsitteettömyyden käsite, jos näin voi sanoa) myös Schlegelille, kuten Georgia Albert on osoittanut artikkelissaan "Understanding Irony: Three essais on Friedrich Schlegel", ja nimenomaan suhteessa ironiaan: "Kaaos on alkuperäinen määrittämättömyys, se mitä on ennen kuin ymmärrys jaottelee sen vastakohtapareiksi; ironia, mahdollisuus uhmata ymmärrystä, tarjoaa tilaisuuden lähentyä tätä tilaa loputtomasti"; "Chaos is the original indefiniteness, what is there before the understanding sorts it out in pairs of opposites; irony, the possibility of defying the understanding, offers a chance infinitely to approach this state."# Ironia on tätä loputonta liikettä kohti ratkeamattomuuden tilaa, jossa vastakohtia ei enää, tai vielä, voi erottaa toisistaan. Georgia Albert kiinnittää huomiomme myös siihen, miten keskeistä Schlegelille oli kyseenalaistaa eräs logiikan perusaksiooma: ristiriidattomuuden periaate, jonka mukaan yhteen ja samaan objektiin ei voida samanaikaisesti soveltaa kahta toisilleen vastakkaista predikaattia.

Ironia on siis Schlegelille jotakin enemmän kuin perinteinen retorinen käsite joka tarkoittaa että sanotaan päinvastaista kuin tarkoitetaan?

Juuri niin: perinteisen ironian käsitteen puitteissa oletetaan, että ironisen lauseen tarkoitus on yksimielinen, vaikkakin päinvastainen lauseen kirjaimelliselle tai tavanomaiselle merkitykselle… 

Eli kaksimielinen ironia on yksimielistä…

Schlegelin mukaan todelliseen ironiaan kuuluu kuitenkin ratkeamattomuus: me emme voi päättää, onko kyse pilailusta vai vakavasta puheesta, vilpittömästä avoimuudesta vai pohjattomasta teeskentelystä. Me emme voi päättää onko kyse yhdestä vai toisesta, sillä kyse on sekä yhdestä että toisesta. Siis ei joko-tai, vaan sekä-että.

"Ironia on kirkasta tietoisuutta ikuisesta liikkuvuudesta, äärettömän täydestä kaaoksesta." Näin Schlegel kirjoittaa, ja jatkaa toisaalla: "Ironia on paradoksien muoto. Paradoksaalista on kaikki, mikä on yhtaikaa hyvää ja suurta." Ironia, kaaos ja paradoksi ovat erottamattomasti yhtä.

Alan ehkä nyt entistä paremmin ymmärtää, miksi väitätte "antiromanttisen", realistisen tai modernin kirjallisuuden olevan yhä "romanttista"… Onko se niin, että me emme viime kädessä voi päättää mihin romantiikka päättyy ja mistä ei-enää-romantiikka alkaa?

Lienee turha kiistellä tässä seurassa siitä onko Balzac romantikko vai realisti…

Ei joko-tai, vaan sekä-että. Ottaisin esimerkiksi hämmentävän mestariteoksen "Kultasilmäinen tyttö": se on vaikuttava esimerkki sekä realismista että itsetietoisesta romantiikasta…

Romantiikka taitaakin olla kirjallinen  aihe tai  teema vähintäänkin yhtä usein kuin tyylilaji…

Kyllä vain, romanttiseen tyylilajiin tai romanttisen kirjallisuuden maneereihin viitataan usein "jälkiromanttisessa" kirjallisuudessa. "Kultasilmäisessä tytössä" liikutaan välillä romanttis-goottilaisessa "miljöössä", sellaista jonka tapaa, kuten Balzacin kertoja toteaa, lukiessaan " Ann Radcliffen romaania; siinä sankari vaelsi jonkin synkän ja hylätyn asumuksen kylmien ankeiden huoneiden läpi";# välillä liikutaan unenomaisessa tilassa ja romanttisesti puhutaankin unesta "joka haihtuessaan jättää sieluun yliluonnollisen mielihyvän tunteen, jota sitten yrittää tavoittaa uudelleen koko loppuelämänsä ajan" (s. 163), juuri niin kuin Novaliksen "sinistä kukkaa".

Balzac on paljon moniäänisempi, monitahoisempi kirjailija kuin tahdotaan muistaakaan silloin kun hänet samaistetaan realismin tietyssä mielessä… miten sen nyt sanoisi… "proosalliseen" perinteeseen. 

Ahaa, kun Guermantesin herttuatar sanoo Zolan olevan "runoilija", hän sanoo tämän olevan "romantikko" eikä suinkaan "proosallinen" eli "realisti" tai "naturalisti"… Juuri siksi että Zola nimenomaan "potenssoi" mainitun sontaläjän…

Tarkoitan "proosallisella" kuitenkin pikemminkin tiettyä "panoraamakerronnan" perinnettä tai toisaalta tietynlaista "asiallisuutta" joka leimaa realismin valtavirtaa. Siinä missä vaikkapa  Kadonneissa illuusioissa kaikkitietävä kertoja poikkeaa tuon tuostakin kerronnan peruslinjasta ja viileän raportoivasta tyylistä kommentoimaan jotakin yksityiskohtaa ikään kuin esseistisempään tyyliin, niin "Kultasilmäinen tyttö" alkaa pitkällä esseemäisellä johdannolla aiheesta "Pariisilaisuuden olemus". Tämä Jumalaista näytelmää parodioiva johdanto sisältää huomionarvoisen yhteiskunnallisen analyysin jossa sosiaaliset kerrokset rinnastetaan helvetin piireihin, joissa tavalla tai toisella kärsitään joko alituisen raatamisen, moninaisista tavoitteista johtuvien paineiden, henkisen julmuuden tai onton elämän aiheuttamasta vieraantuneisuudesta; "hilpeä ja laiska tyhjäntoimittaja [onkin Balzacin kertojanäänen mukaan] oikeastaan ainoa ihmistyyppi, joka on Pariisissa todella onnellinen ja osaa joka hetki nauttia kaupungin oikukkaasta runollisuudesta" (s. 128). Alkutekstissä "tyhjäntoimittajaa" vastaa sana  flâneur, joka yhdistetään usein Baudelaireen. No, lyhyesti sanottuna, "Kultasilmäisen tytön" johdanto on eräänlainen upotettu johdanto koko  Inhimilliseen komediaan jonka osaksi tämäkin "filosofinen kertomus" myöhemmin päätyi. "Ja näin saavuimme kolmanteen piiriin helvetissämme", toteaa Balzac johdatettuaan lukijansa liikemaailman ja yleisemmin  afäärien hornankattilaan, "kolmannen piirin helvetissämme, joka kenties jonain päivänä on saava oman Dantensa" (s. 120). Aihe on mitä proosallisin ja yhteiskunnallinen analyysi terävää, mutta loistelias ja leikkisä tapa jolla Pariisin todellisuus lopultakin silti runoillaan on barokkisen ryöppyävää ja romanttisen pöyhkeilevää. Yrittämättä vähimmässäkään määrin "jäljitellä" suurta suosikkiaan Laurence Sterneä, Balzac tavoittaa jotakin tämän asenteesta… niin sanoakseni.

Poiketakseni toiseen kirjailijaan jota on "haukuttu" realistiksi, "vanhaan romantikkoon" kuten Baudelaire Flaubertia kutsuu: Eikö Emma Bovary olekin romanttinen hahmo useammassa kuin yhdessä mielessä? Siis ei ainoastaan siksi, että Flaubertin romaani on "satiiri romanttisesta haihattelusta" ja sen päähenkilö on eräänlainen Donna Quijote, jos näin voi sanoa, tai pikemminkin arkkityyppinen "romaanien naislukija", vaan myös siksi että Gustave Flaubert tunnustaa: "Minä olen rouva Bovary." Tämä androgynia josta Baudelairekin puhuu, eikö se olekin juuri "vanhan romantikon" itseironiaa?

Madame Bovaryssa tämä "vanhan romantikon" hahmo siis tavallaan kahdentuu, jakautuu nuoren naisen ja (sanotaanko nyt vaikka) "sisäistekijän" hahmoon?

Onko sisäistekijäksi kutsuttu kerronnan mystinen ydin itse asiassa ironian todellinen subjekti?

Niin… Sanoisin että ironialla ei taida olla lopullista subjektia, sillä pilkka voi aina osua omaan nilkkaan. Ironia voi aina kahdentua ja kohdata ironikkoa, näennäistä ironian subjektia, itseään… Silloinkin, tai varsinkin silloin, kun ironiassa ei ole itseironian häivääkään. Mutta tämä ironian ironian mahdollisuus juuri tekeekin itseironiasta häilyvää: itseironiakin voi aina olla naurettavaa aivan toisella tavalla kuin sen "subjekti" on sen tarkoittanut…#

Romantiikan koulussaan Heinrich Heine, joka ei säästele pilkallisia sanojaan romantikkoja kohtaan, jotka hän näkee taantumuksellisina menneiden aikojen haikailijoina, kirjoittaa Ludwig Tieckistä, jolla oli tapana pilkata hovineuvoksia ja josta itsestään tuli hovineuvos: "Onhan rakas Jumala sentään aina suurempi ironikko kuin herra Tieck."#

Nyt haluaisinkin kysyä teiltä missä kulkee ironian raja?

"Mitkä jumalat voivat pelastaa meidät kaikista näistä ironioista?" kysyy Schlegel lopulta itsekin.# Hän vie vastakohtien ykseyden loogiseen, paradoksaaliseen päätepisteeseensä, jossa täydellinen ironia ei enää ole ironiaa: "Täydellinen ironia ei ole enää ironiaa vaan muuttuu vakavaksi."

Pelastaako hän ironian tällä tavoin "ironian ironialta"?

Entä voisiko vakavan ja ironian suhdetta ajatella käänteisesti siten, että romanttisen ironian käsitettä sovellettaisiin kaikkein vakavimpaan kirjalliseen tekstiin…

Ilman rienaavaa pirullisuutta? Minusta tuntuu että me olemme tekemisissä demonisen voiman kanssa, joka lopulta "villiintyy, eikä enää ole hallittavissa", kuten jälleen Schlegel itse varoittaa.

Ajatteletko Schlegelin pohjimmaista uskonnollisuutta? Onko ironialla sijaa kärsimysnäytelmässä?

Varmastikin kärsimyksestä puhuminen, sen esittäminen "näytelmässä", edellyttää tiettyä etäisyyttä? Täydellistä ironiaa joka ei ole enää ironiaa vaan muuttuu vakavaksi? Eli vakavuutta joka on samalla "täydellistä ironiaa"?

Eikö silloin ole kysymys juuri "esittämisen" ja "näytelmän" etäännyttämisestä itsestään ? Vieraannuttamisesta? Taiteesta joka asettuu itseään taidetta vastaan, kielestä joka pilkkaa itseään?

Samalla kuitenkin epäuskon sanat edeltävät temppelin esiripun repeämistä…

Tässä riittänee pohdittavaa liiankin kanssa.

Saavutettuamme tason jossa emme enää kuvittelekaan ymmärtävämme mistä romantiikassa oikeastaan pohjimmiltaan on kysymys, olemme kenties lähempänä asian ydintä kuin arvaammekaan. 

Tai sitten vain auttamattomasti eksyksissä.

On romanttista olla eksyksissä.


o


Viitteet

# Heinrich Heine, Romantiikan koulu, suom. Jaakko S. Tuusvuori (Tampere: niin&näin, 2012). Alkuteos Die romantische Schule, 1835.

# Tuula Hökkä, toim., Oi runous (Helsinki: SKS, 2000), s. 30.

# "Valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta holhouksenalaisuuden [Unmündigkeit] tilasta." Immanuel Kant, "Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?", suom. Tapani Kaakkurinniemi (suomennosta muokattu), teoksessa Juha Koivisto et al. Mitä on valistus? (Tampere: Vastapaino, 1995), s. 76-86, tässä s. 77.

# Anne-Maria Mikkola et al., toim., Äidinkieli ja kirjallisuus: Käsikirja (Helsinki: WSOY, 2003), s. 307.

# Nuori Voima 4/97, s. 28.

# Alfred de Musset, "Tristesse"; "Surumielisyys", neljäs säkeistö, suom. Aale Tynni, Tuhat laulujen vuotta , s. 470-471.

#Liisa Saariluoma Nuoressa Voimassa 4/97.

# "Was in der Poesie geschieht, geschieht nie, oder immer. Sonst ist es keine rechte Poesie. Man darf nicht glauben sollen, daß es jetzt wirklich geschehe." (Fr. 101.)

# Ote suomennettu teokseen Tuhat laulujen vuotta, s. 332-333.

# Baudelaire, Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, suom. Antti Nylén (Helsinki: Desura, 2001), s. 21.

# Nuori Voima 4/97, s. 28.

# Modernin elämän maalari, s. 13.

# Oi runous, s. 86-87. Alkuteksti: "I had not a dispute but a disquisition with Dilke, on various subjects; several things dovetailed in my mind, & at once it struck me, what quality went to form a Man of Achievement especially in Literature & which Shakespeare possessed so enormously—I mean Negative Capability, that is when man is capable of being in uncertainties, Mysteries, doubts, without any irritable reaching after fact & reason—Coleridge, for instance, would let go by a fine isolated verisimilitude caught from the Penetralium of mystery, from being incapable of remaining content with half knowledge. This pursued through Volumes would perhaps take us no further than this, that with a great poet the sense of Beauty overcomes every other consideration, or rather obliterates all consideration."

# Novalis, Heinrich von Ofterdingen, suom. Suvi Nuotio (Tampere: SanaSato 2013), 11.

#  Suomentanut n.n. , teoksessa Ilona Reiners, Anita Seppä & Jyri Vuorinen, toim., Estetiikan klassikot (Helsinki: Gaudeamus, 2009), s. n.n., tässä n.

# Suom. Vesa Oittinen, Oi runous, s. 30.

# Nuori Voima 4/97, s. 13-20, tässä s. 17.

# Oi runous, s. 44.

# Liisa Saariluoma Nuoressa Voimassa 4/97, s. 27.

# Oi runous, s. 48.

# Modernin elämän maalari, s. 13.

# MLN, Vol. 108, No. 5, Comparative Literature (Dec., 1993): 825-848, tässä s. 828; JSTOR

# Honoré de Balzac, Tuntematon mestariteos ja muita novelleja, suom. Virpi Hämeen-Anttila, Helsinki: Basam Books, 2002, s. 157.

# Paul de Man, "Ajallisuuden retoriikka", suom. Marko Pasanen, Nuori Voima 6/00 (Ironia), s. 11-19, tässä s. 16.

# Heinrich Heine, Romantiikan koulu, suom. Jaakko S. Tuusvuori (Tampere: niin&näin, 2012), 74. Alkuteos Die romantische Schule, 1835.

# "Welche Götter werden uns von allen diesen Ironien erretten können?" Friedrich Schlegel, "Über die Unverständlichkeit", zeno.org ("Erstdruck in: Athenäum (Berlin), 3. Bd, 2. Stück, 1800").

Asiaa tohtorille? 

Tätä sivua on viimeksi muokattu