Artikkelissaan "History, Literature, Proust" (1996) Michael Sprinker lainaa Walter Benjaminin Proust-aiheista esseetä, jossa Benjamin toteaa: "On oikeutetusti sanottu että kaikki suuret kirjalliset teokset perustavat kirjallisen lajin (genre) tai purkavat sellaisen; sanalla sanoen, ne ovat erityistapauksia (Sonderfälle)."i
Millainen sitten on Proustin paikka kirjallisuudenhistoriassa, kirjallisuuden lajien (genre) synnyssä, jos näin voi sanoa?
Sprinker toteaa, että Proustin teokset on yleisesti hyväksytty modernismin mestariteosten joukkoon: joukkoon johon kuuluvat myös muiden muassa Joseph Conrad, Thomas Mann, Henry James, Virginia Woolf, Robert Musil ja, ennen kaikkea, James Joyce; nämä kaikki loivat keskeisimmät teoksensa vuosien 1890 ja 1940 välillä ja nämä kaikki aiheuttivat enemmän tai vähemmän pysyvän muutoksen romaanitaiteessa (s. 360). Tätä voi tuskin kiistää. Mutta mitä on modernismi? Ja mikä tekee Proustin proosasta modernia, proosan modernismia?
Sprinker lainaa kolme "koordinaattia jotka määrittävät modernistista vallankumousta taiteissa" kollegaltaan Perry Andersonilta ("Modernity and Revolution", 1984).ii Nämä ovat
Sprinker toteaa, että näistä viimeksi mainittu ei näyttele minkäänlaista merkittävää roolia Proustin romaanisarjassa, lukuunottamatta "yhtä ainutta, jokseenkin yllättävää viittausta bolsevistiseen vallankumoukseen Jälleenlöydetty aika -osassa" (s. 361). (Myöhemmin näemme kuitenkin, että tietty hienovarainen viittaus sosiaalisen vallankumouksen mahdollisuuteen löytyy muualtakin, jo Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa -osassa.) Teknologiaan, kuten telekommunikaatioon ja automobiiliin liittyviä kiehtovia sivuja sen sijaan löytyy melko runsaasti Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan eri osista, kuten Sprinker toteaa. Andersonin koordinaateista ensimmäinen on kuitenkin ratkaisevin (s. 361):
But it is the first of Anderson's coordinates that is of most immediate relevance to Proust's place in the modernist pantheon. The Recherche's formal achievement is manifested less at the levels of plot and character (in which matters Proust is on the whole quite traditional) than at the level of language, specifically that of the sentence. It was Proust's announced ambition to portray time as multi-levelled and discontinuous; this goal is achieved most fully, not through Conradian time-shifts in the plot (which, after the retrospective episode of "Un amour de Swann" tends for the most part to proceed chronologically, tracking the forward movement of the narrator's life), but in the syntax of the Proustian sentence, in its complex deployment of the many resources of tense and mood available to the French language. This understanding of the Recherche's achievement is congruent with Proust's own well-known insistence that the key to a writer's meaning is to be sought in his or her style. (S. 361.)
Sprinker lainaa tämän tueksi osuvasti Proustin omaa postuumisti julkaistua kriittistä Contre Saint-Beuve -kokoelmaa. Proust korostaa, että Flaubert on ennen kaikkea "kieliopillinen nero (un génie grammaticale)", siis lauseen vallankumouksellinen joka on saanut niin paljon jäljittelijöitä ranskalaisessa proosassa, ettemme me lukijat välttämättä edes huomaa lukevamme Flaubertia hänen seuraajiensa tyylin lävitse; Flaubertin lauseopista on huomaamatta tullut modernin proosan standardityyliä. Toisin kuin on arvioitu, siirryttäessä realismista modernismiin muutos ei niinkään tapahdu tarkastelun kohteissa, vaan tavassa jolla näitä kohteita tarkastellaan, kuten Sprinker osuvasti toteaa ("it is not the objects of attention that change from realism to modernism, but rather the mode of attention given to objects as such") (s. 361).
Sprinker kysyy, kuten asiaan sopii, kuinka tuo uudenlainen tarkastelun tapa sitten toteutuu Proustin romaanisarjassa. Hänen mukaansa modernismi pyrkii kääntämään lukijan huomion pois juonesta ja henkilöhahmoista, pakottaen meidät luopumaan tavastamme ennakoida sitä mitä juonen tasolla seuraavaksi "tapahtuu". Modernismi pakottaa lukijan jatkuvasti lykkäämään ymmärrystä tuomalla tekstin syntaktiseen rakenteeseen loputtomasti uusia luonnehdintoja (forces the reader perpetually to defer understanding by introducing endless qualifications in the syntactic structure of the utterance). Proustin polveileva lauserakenne saa aikaan sellaisen pettävän vaikutelman, että kysymys onkin teoksen juonen polveilevuudesta. Juoni etenee kuitenkin varsin lineaarisesti, lukuunottamatta Swannin rakkaus -niteen muodostamaa poikkeusta. Juonen käänteet esitetään siinä järjestyksessä jossa kertoja-päähenkilö on ne kokenut. Lukija kuitenkin väkisinkin kokee juonen epälineaariseksi, ajassa edes takaisin polveilevaksi tai kerrostuneeksi. (S. 362-363.)
But in reading one cannot help but experience the plot as nonlinear. This difference between the phenomenology of reading and the temporal structure of narrative is a consequence precisely of the Proustian sentence, which condenses an immense array of temporal registers, as it recalls or projects events in the narrator's past or future life that are homologous with the present time of the plot.
Proustin tyylillisiin uudistuksiin siis perustuu se mitä kutsutaan hänen modernismikseen.
Samuel Beckettin laajahko englanninkielinen essee "Proust" julkaistiin vuonna 1931. Tottumus on eräs keskeinen teema jonka Beckett nostaa esiin Proustin tekstistä:
Muistin lait ovat alisteisia niitä yleispätevämmille tottumuksen laeille. Tottumus on kompromissi yksilön ja hänen ympäristönsä välillä, tai yksilön ja hänen orgaanisten säännöttömyyksiensä välillä, tylpän koskemattomuuden takuu, hänen olemassaolonsa ukkosenjohdatin. Tottumus on se painolasti joka kytkee koiran omaan oksennukseensa. Hegittäminen on tottumus. Elämä on tottumus. Tai pikemminkin: elämä on tottumusten jatkumo, sillä yksilö on yksilöiden jatkumo [The laws of memory are subject to the more general laws of habit. Habit is a compromise effected between the individual and his environment, or between the individual and his own organic eccentricities, the guarantee of a dull inviolability, the lightning-conductor of his existence. Habit is the ballast that chains the dog to his vomit. Breathing is habit. Life is habit. Or rather life is a succession of habits, since the individual is a succession of individuals; …] (Beckett, "Proust", 18-19.)
"Tottumus on toinen luonto." Nämä ovat Proustin, myös Proustin sanoja, tai oikeastaan sananparsi jota Proust kommentoi:
Sillä jos tottumus on toinen luonto, se estää meitä tuntemasta sitä ensimmäistä, jonka julmuus sen enempää kuin viehätyskään eivät siihen kuulu. [Car si l'habitude est une seconde nature, elle nous empèche de connaître la première dont elle n'a ni les cruautés, ni les enchantements.]" (Sodoma ja Gomorra.)
Tottumus on toinen luonto joka sijoittuu meidän ja varsinaisen luonnon, ensimmäisen luonnon väliin, sekä suojaten meitä todellisuuden raakuudelta (sillä tässä voisi yhtä hyvin, kuten myös Beckett toteaa, sanoa "todellisuus" kuin "ensimmäinen luonto") että estäen meitä kokemasta sen viehätystä.
Jos ajatellaan tätä yhden itsepintaisen teemamme kannalta, tottumus on romantiikan vihollinen — ainakin jos unohdamme hetkeksi, ettei edes romantiikka ole välitöntä luontoyhteyttä tai ylipäänsä spontaania välittömyyttä, vaan etäännytettyä ja välitettyä (vrt. Beckett, "Proust", s. 22-23).
Paitsi muisti, myös tottumus on temaattisen tarkastelun kohteena Marcel Proustin valtavat mittasuhteet saaneessa romaanisarjassa Kadonnutta aikaa etsimässä (À la recherche du temps perdu, 1913-1927), jonka viimeinen, kymmenes nide Jälleenlöydetty aika on äskettäin julkaistu suomeksi. Aion nyt rajoittua suomennoksen neljänteen niteeseen, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2 – Paikannimi: Paikkakunta (alla KAE4).
Tässä niteessä on lopussa sisältöä kertaava sisällysluettelo, joka kertoo että sivulla 7 on esillä aihe "Tottumuksen moninaiset eri vaikutukset". Sivuilla 6-7 sana Tottumus, l'Habitude, kirjoitetaankin isolla alkukirjaimella ja siitä todetaan muun muassa seuraavaa: "Tottumus sekä heikentää että tasapainottaa, se hävittää mutta pitkittää hävitystyönsä loputtomiin." (KAE4, s. 7.)
Tämän yleisluontoisen luonnehdinnan jälkeen tämä toteamus kytketään konkreettiseen tilanteeseen: nuori Marcel on nyt matkustanut isoäitinsä kanssa lomalle Balbeciin meren rannalle Normandiaan (kaupunki nimeltä Cabourg on antanut piirteensä tälle sepitteelliselle Balbecille). Samalla tottumusta koskeva yleisluontoinen toteamus kytketään myös esineiden todellisuuteen:
Jo vuosikausia olin vaihtelevalla menestyksellä virittänyt mielentilani edellisen päivän tunnelmiin. Balbecissa tuntematon vuode ja yöpöytä, jolle aamuisin ilmestyi erilainen pikkuaamiainen kuin Pariisissa, eivät enää tukeneet ajatuksia, jotka olivat ruokkineet rakkauttani Gilberteen; joissakin tapauksissa (itse asiassa aika harvoissa) päivien kulku takertuu tottumuksiimme, ja ympäristön vaihto on silloin tapa voittaa aikaa. (KAE4, s. 7.)
Tottumuksen tavoin myös muisti kytkeytyy paikkoihin ja esineisiin tai esimerkiksi ruokiin ja makuihin. Madeleine-leivoshan on se kuuluisa heräte koko tälle kadonneen ajan etsinnälle. Leivoksen maku palauttaa mieleen muistumia ja laukaisee koko tuhansia sivuja käsittävän, osittain Proustin omiin ulkoisiin kokemuksiin ja osittain sepitteeseen perustuvan eräänlaisen omaelämäkerran, jossa sivutaan laajasti myös esimerkiksi Marcelin sukulaisten ja perhetuttujen, kuten herra Swannin elämää.
Tottumus on sana joka toistuu toistumistaan tämän suomennoksen neljännen niteen alkupuolen sivuilla. Se esiintyy toisaalta ikään kuin sellaisenaan, abstraktina käsitteenä tai psykologisena kategoriana josta voidaan esittää yleisiä, abstrakteja väitteitä: "[Tottumuksen] seuraukset vaikuttavat ristiriitaisilta, [mutta tämä] johtuu vain sitä hallitsevista monimutkaisista laeista" (KAE4, s. 7). Tai seuraavasti: "Kaiken kaikkiaan, ellei tottumusta olisi, elämän pitäisi tuntua ihanalta niistä, joita kuolema koko ajan uhkaa – toisin sanoen kaikista ihmisistä." (KAE4, s. 89.) Tai sitten Tottumus esiintyy ikään kuin allegoriana joka toimii kuin jokin sielullinen olento tai luonnonvoima, joka esimerkiksi, kuten jo lainaamassani lauseessa, "hävittää mutta pitkittää hävitystyönsä loputtomiin".
Toisinaan tottumus taas esiintyy metaforisen ilmauksen abstraktina puoliskona, kun puhutaan "tottumuksen väliseinästä", jollaisen turvin muuan vanha rouva eristäytyy ulkomaailmasta ("la cloison de ses habitudes"). Tosin tällä vanhalla rouvalla on itse asiassa paitsi omat ikkunaverhonsa ja vanhat valokuvansa mukana Balbecin hotellissa, myös omat irtoseinänsä eli serminsä ("des paravents"; 265). Kysymys on siis sellaisesta kevyestä sermistä jonka takana hienot naiset vaihtavat polvisukkiaan vanhoissa elokuvissa.
Niinpä mainittu "tottumuksen väliseinä" lähestulkoon materialisoituu, ironisella tavalla, tuossa lomamatkalaisen mukanaan kuljetuttamassa esineessä: tuo irtoseinä eli sermi, ranskaksi paravent, on hänen "tottumuksen väliseinänsä" in concreto. Toisaalta tämä vanha aatelisrouva on
sijoit[tanut] itsensä ja toisaalta hotellin henkilökunnan niin hyvin kuin kauppiaittenkin välille palvelijansa, jotka hänen puolestaan olivat yhteydessä tuohon outoon ihmiskuntaan ja säilyttivät tutun ilmapiirin emäntänsä ympärillä, pystyt[tänyt] ennakkoluulonsa itsensä ja kylpylävieraitten välille [ayant mis ses préjugés]. (KAE4, s. 49; alkut. s. 266.)
Toisin sanoen hänen ja vieraan ulkomaailman välillä on sekä hänen ennakkoluulonsa että hänen palvelijansa, joita hän käyttää ikään kuin välittäjinä ja tutun ilmapiirin turvaajina.
Ihmisistä, kuten hotellin henkilökunnasta, voi myös ajan myötä, oleskelun kestäessä, tulla "tottumustemme peili", kuten Marcel toteaa (KAE4, s. 102). Marcel itse tunnustaa isoäidilleen olevansa "tottumusten orja". Tämä orjuus auttaa myös, paradoksaalista kyllä, kestämään muutoksia ja uudet tottumukset auttavat etääntymään vanhoista tottumuksista:
Tiedäthän sinä [Marcel sanoo isoäidilleen], että minä olen tottumusten orja. Ensimmäisinä päivinä, juuri kun olen joutunut eroamaan ihmisistä joista eniten pidän, olen onneton. Mutta vaikka rakastankin heitä jatkuvasti yhtä paljon, totun vähitellen, elämäni rauhoittuu, käy leppeämmäksi; voisin olla heistä erossa kuukausia, vuosia … (KAE4, s. 108.)
Ja kun Marcel toivoo pääsevänsä tekemään tuttavuutta erään rannalla näkemänsä vilkkaan ja rempseän tyttöporukan kanssa, jonka hän epäilee edustavan toista yhteiskuntaluokkaa kuin hän itse, hän valittelee seuraavasti:
Sen ettei välillämme ollut yhteisiä tottumuksia — sen paremmin kuin mielipiteitäkään — täytyi tietenkin vaikeuttaa yrityksiäni lähestyä heitä, miellyttää heitä. (KAE4, s. 190.)
Tämä tottumuksen teema nousee esiin tässä Paikannimet: Paikkakunta -osassa kerran toisensa jälkeen. Lainaamistani esimerkeistä etäisimmät ovat lähes kahdensadan sivun päässä toisistaan. Tottumus in abstracto rinnastuu muihinkin konkreettisiin esineisiin kuin paravent-irtoseinään eli sermiin. Luen nyt hieman pidemmän otteen näyttääkseni miten tämä käytännössä tapahtuu Proustin tekstissä. Hyppäämme keskelle Marcelin eli kertojan laveaa kuvailua lomailijoiden seurapiiristä:
Tuskin olimme ryhtyneet syömään aamiaista, kun meitä tultiin häätämään paikoiltamme; käskyn oli antanut vasta saapunut herra de Stermaria joka, esittämättä meille mitään anteeksipyyntöä muistuttavaa, vaati kovaäänisesti hovimestarin valvomaan, ettei moinen erehdys uusiutuisi, sillä hänestä oli epämiellyttävää, että "ihmiset joita hän ei tuntenut" olivat vallanneet hänen pöytänsä.
Ja kumma kyllä tunteeseen, joka sai erään näyttelijättären (joka sivumennen sanoen oli tunnetumpi tyylikkyytensä, henkevyytensä, upeitten saksanposliinikokoelmiensa kuin muutamien Odeonissa näyttelemiensä osien ansiosta), hänen rakastajansa, upporikkaan nuoren miehen jonka mieliksi hän oli kehittänyt itseään, sekä kaksi varsin tunnettua aatelismiestä muodostamaan oman suljetun piirinsä, matkustamaan vain toistensa seurassa, nauttimaan Balbecissa pikkuaamiaisensa myöhään kun kaikki muut jo olivat syöneet, viettämään päivänsä salongissaan korttia pelaten, ei liittynyt mitään pahansuopaa, sitä vaati yksinomaan mieltymys jota he tunsivat tiettyyn henkevään keskustelutyyliin, tiettyihin keittotaiteen hienouksiin, minkä vuoksi heistä oli nautittavaa viettää aikaansa, aterioida vain toistensa seurassa ja heistä olisi ollut sietämätöntä elää yhdessä siihen taitoon vihkimättömien ihmisten kanssa. Katetun pöydän tai pelipöydänkin ääressä kullakin heistä oli tarve tietää, että vastapäätä istuvassa pöytänaapurissa tai pelitoverissa uinuivat varastossa ja käyttämättä tieto, jonka avulla on mahdollista tunnistaa tusinatekeleet joilla monet pariisilaiskodit koristautuvat alkuperäisen "keskiajan" tai "renessanssin" nimissä, sekä kaikkia elämänaloja kattavia yhteisiä arvosteluperusteita, joitten mukaan he erottivat hyvän huonosta. Totta kyllä noina hetkinä vain joissakin harvoissa, huvittavissa, aterian tai pelin hiljaisuutta rikkovissa lausahduksissa, tai nuoren näyttelijättären aamiaista tai pokeria silmälläpitäen valitsemassa uudessa ja viehättävässä leningissä ilmeni omalaatuisensa elämä, johon nämä ystävykset kaikkialla halusivat uppoutua. Mutta kietoessaan heidät täten tottumuksiin, jotka he perusteellisesti tunsivat, se riitti suojelemaan heitä ympärillä vallitsevan elämän mysteeriolta. Noitten pitkien iltapäivien kuluessa meri levittäytyi heitä vastapäätä kuin miellyttävänvärinen taulu rikkaan poikamiehen pikkusalongin seinällä, ja vain silloin tällöin, tarjousten lomassa, joku pelaajista jolla ei ollut muutakaan tekemistä, kohotti katseensa siihen suuntaan etsiäkseen siitä merkkejä kauniista ilmasta tai kellonajasta ja muistuttaakseen, että välipala jo odotti. Ja kun ilta tuli, he eivät syöneet hotellissa, missä sähköisistä lähteistä suureen ruokasaliin kumpuavat valovirrat muuttivat sen valtavaksi satumaiseksi kala-altaaksi, jonka lasiseinämän edessä Balbecin työläisväestö, kalastajat niin kuin myös pikkuporvarit perheineen, varjossa ja näkymättömissä, painautuivat ikkunaan nähdäkseen vilahduksen näitten ihmisten ylellisestä, kultaisten pyörteiden hitaasti huljuttamasta elämästä, joka köyhien silmissä oli yhtä ihmeellinen kuin se mitä viettävät oudot äyriäiset ja kalat (mikä mahtava yhteiskunnallinen kysymys; pystyykö lasiseinä vastakin suojelemaan satumaisten eläväisten pitoja, vai tulevatko yössä ahnaasti tuijottavat tuntemattomat vielä poimimaan ne altaasta ja syömään ne). Oli miten oli, tuossa liikkumattomassa ja yöhön sulautuneessa joukossa saattoi hyvinkin olla joku kirjailija, joku inhimillisen kalatieteen harrastaja, joka katsellessaan, kuinka vanhojen naarashirviöitten leuat sulkeutuivat nielaistun ruokapalan paineeksi, luokitteli nämä huvikseen eri rotuihin perittyjen ja myös hankittujen ominaisuuksien mukaan, jotka aiheuttavat sen, että ison merikalan puremaelimillä varustettu vanha serbialainen rouva, joka lapsuudestaan saakka on elänyt Faubourg-Saint-Germainin makeissa vesissä, syö salaattia niin kuin joku La Rochefoucauld.
Siihen aikaan päivästä nuo kolme miestä odottivat smokkiin sonnustautuneina myöhässä olevaa näyttelijätärtä, joka kohta, melkein aina uudessa asussa rakastajansa maun mukaan valittuine huiveineen, soitettuaan ensin hissipoikaa kerroksestaan astui hissistä kuin korulippaasta. Ja kaikki neljä, joitten mielestä Palace-hotellin kaltainen kansainvälinen ilmiö oli Balbeciin juurrutettuna saanut siellä kukoistamaan ylellisyyden keittotaiteen kustannuksella, nousivat autoon ja lähtivät illastamaan puolen virstan päähän, tunnettuun pikku ravintolaan missä he kävivät keittiömestarin kanssa loputtomia neuvotteluja aterian kokoonpanosta ja eri ruokalajien valmistamisesta. Heidän sinne ajaessaan Balbecista lähtevä omenapuitten reunustama tie merkitsi heille vain kuljettavaa välimatkaa —yön pimeässä perin samankaltaista kuin se joka erotti Cafe Anglais'n ja Tour d'Argentin heidän pariisilaiskodeistaan —välivaihetta ennen kuin he pääsivät tyylikkääseen pikku ravintolaan, missä rikkaan nuoen miehen ystävien katsellessa häntä kademielin, koska hänellä oli niin hyvin pukeutunut rakastajatar, viimeksi mainitun huivit levittivät pikku seurueen eteen eräänlaisen harson, tuoksuvan ja kevyen, joka silti erotti sen muusta maailmasta. (KAE4, s. 50-52.)
Paikannamme tästä monta esimerkkiä Tottumuksen ja sen vaikutusten ja vastavaikutusten ilmenemismuodoista:
(mikä mahtava yhteiskunnallinen kysymys; pystyykö lasiseinä vastakin suojelemaan satumaisten eläväisten pitoja, vai tulevatko yössä ahnaasti tuijottavat tuntemattomat vielä poimimaan ne altaasta ja syömään ne)Puhumattakaan jatkosta jossa vihjaillaan kenties ulkopuolella seisoneesta "jostakusta kirjailijasta", "inhimillisen kalatieteen harrastajasta". Tämä osa ilmestyi vuonna 1919 eli pari vuotta Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen.
Nuo seitsemän ilmenemismuotoa, nämä muodonmuutokset, ovat siis ikään kuin Tottumuksen tanssima seitsemän hunnun tanssi, jonka alta paljastuu — jos paljastuu — ikään kuin kalojen paljas todellisuus, jota uhkaa toinen, kaloja nälkäisempi, vaarallisempi todellisuus. Todellisempi todellisuus joka uhkaa lasiseinien, irtoseinien, tuttujen ihmisten ja ruokalajien sekä tuoksuvien huntujen sisälleen sulkemaa tottumusten piiriä.
Lukisin seuraavaksi teille vielä pidemmän jakson, joka tulee kirjassa itse asiassa kymmenkunta sivua aikaisemmin. Tämäkin jakso päättyy mainintaan huiveista. Tällä kertaa näitä huiveja uhkaa vallaton, "taivaallinen tuulenpuuska", jonka aiheuttaa muuan isoäiti avaamalla yhden ikkunan tuosta mainitusta "valtavasta satumaisesta kala-altaasta" eli rantahotellin lasiseinäisestä ravintolasta, nyt kuitenkin aamiaisaikaan. Tästä jaksosta käy hyvin ilmi Proustin kerronnan runsaus kaikkine mielleyhtymineen, se välkehtii kuin ne meren aallot joita Marcel meille muistelee:
Mutta seuraavana aamuna! —kun kerrossiivooja oli tullut herättämään minut, tuonut kuumaa vettä, ja peseytyessäni, yrittäessäni turhaan löytää tarvitsemiani vaatekappaleita matka-arkustani mistä sikin sokin kiskoin vain sellaisia, joista minulle ei ollut mitään hyötyä —mikä ilo, samalla kun ajattelin jo aamiaisen ja kävelyretken nautintoja, nähdä ikkunasta ja kaikissa kirjakaapin lasiovissa niin kuin laivassa hytin luukuista meri, alaston, varjoton ja silti varjossa osalta ulappaa, jota kapea, värähtelevä linja rajasi, ja katsella aaltoja jotka syöksähtelivät eteenpäin toinen toisensa jälkeen kuin ponnahduslaudalta! Vähän väliä, kädessäni Hotellin nimellä varustettu kankea ja tärkätty pyyheliina jolla turhaan yritin kuivata itseäni, palasin ikkunan ääreen vilkaistakseni taas tuota säkenöivää, avarana kaartuvaa vuoristoa ja lumisia huippuja sen aallokossa, noissa paikoitellen sileissä ja läpikuultavissa smragdiaalloissa jotka vakaalla vimmalla, harjakkaisina kuin leijonat antoivat auringon kasvottoman hymyn hyväilemien kukkuloittensa vyöryn toteutua ja taas laueta. Tuon ikkunan ääreen olin sittemmin asettuva joka aamu, ikään kuin se olisi ollut ikkunaruutu postivaunuissa joissa olin viettänyt yöni, nähdäkseni oliko hartaasti odottamani vuorijono yön aikana loitonnut vai lähestynyt —täällä nämä meren kukkulat saattavat, ennen kuin ne tanssien palaavat luoksemme, vetäytyä niin kauas että usein vasta laajan hiekka-aavikon takaa, matkojen päästä, sain näkyviini niitten ensimmäiset ailahtelut läpikuultavassa etäisyydessä, utuisessa ja sinertävässä kuin ne jäätiköt, joita näkee Toscanan primitiivisen koulukunnan maalauksissa. Toisinaan taas aurinko ilakoi aivan lähelläni näillä aalloilla, yhtä herkän vihreillä kuin vehreys jonka alppiniityille takaavat vuoristossa —missä aurinko ulottautuu sinne tänne kuin jättiläinen, joka hilpeästi loikkii, laskeutuu rinteitä pitkin —pikemminkin valon soljuvat liikkeet kuin maaperän kosteus. Sitä paitsi halkeamassa, jonka hiekkaranta ja aallokko iskevät keskelle muuta maailmaa johdattaakseen, varastoidakseen siihen valoa, nimenomaan valo, riippuen suunnasta mistä se tulee ja mitä katseemme seuraa, juuri valo siirtää ja paikallistaa meren kukkulat ja laaksot. Valaistuksen moninaisuus saattaa muuttaa jonkin paikan sijaintia, taikoa eteemme uusia päämääriä, joita se houkuttelee tavoittelemaan siinä missä matkustettaessa ajan mittaan taitettu taivalkin. Aamulla kun aurinko tuli esiin hotellin takaa ja paljasti minulle valaistut rannat meren etuvartiolinjoihin saakka, oli kuin se olisi näyttänyt minulle yhden meren rinteistä ja kutsunut minut säteittensä kiertotielle, liikkumattomalle ja vaihtelevalle matkalle päivän tuntien monimuotoisten maisemien kauneimpien nähtävyyksien kautta. Ja kohta tuona ensimmäisenä aamuna aurinko osoitti minulle hymy sormissaan meren kaukaisia sinisiä harjanteita, joilla ei ole nimeä yhdessäkään maantieteellisessä kartassa, kunnes se pyörryksissä kuvaamattomasta retkestään noitten huippujen ja vyörymien kumajavalla ja kaoottisella pinnalla tuli tuulensuojaan huoneeseeni, ojenteli sijaamattomalla vuoteella ja leikitteli rikkauksillaan kostean pesualtaan kupeella ja avonaisessa matka-arkussa, missä se loistollaan ja tilanteeseen sopimattomalla ylellisyydellään vain korosti vallitsevan sekasorron vaikutelmaa. Ikävä kyllä, mitä merituuleen tulee, tuntia myöhemmin suuressa ruokasalissa —missä nautimme aamiaista, pirskottelimme kumpikin sitruunan leilistä kullankarvaisia pisaroita kahteen kampelaan, jotka tuota pikaa jättivät lautasillemme töyhtömäiset selkäruotonsa, kiharaiset kuin sulka ja sitralta soinnahtavat —isoäidistäni tuntui julmalta, ettemme saaneet nauttia sen elähdyttävästä henkäyksestä läpinäkyvän mutta ilmatiiviin lasikon takia, joka näyteikkunan tavoin erotti meidät hiekkarannasta, vaikka jättikin sen kokonaisuudessaan näkyviimme ja päästi varauksetta sisään taivaan, jonka sini näytti ikkunoitten väriltä ja valkoiset pilvet vikakohdilta lasissa. Uskotellen itselleni että "istuin aallonmurtajalla" tai "pikkusalongin" perukoilla, joista Baudelaire kirjoittaa, mietin eikö hänen "merellä säteilevä aurinkonsa" — niin erilainen kuin illansuun säde, yksinkertainen ja pintapuolinen kuin kullattu, vavahteleva viiru — ollutkin juuri se sama, joka sillä hetkellä poltti topaasinkarvaista merta, sai sen käymään, kuohumaan vaaleana ja maitomaisena kuin olut, vaahtoamaan kuin maito, ja hetkittäin sen pinnalla väikkyi siellä täällä valtavia sinisiä varjoja, joita joku jumalolento ilmeisesti huvikseen siirteli liikuttamalla taivaassa peilin sirpaletta. Ikävä kyllä muutoinkin kuin ulkonaisesti erosi Combrayn "salista" ja sen näköalasta vastapäisiin taloihin tämä Balbecin ruokasali, alaston, tulvillaan aurinkoa vihertävää kuin uima-altaan vesi, josta vain muutaman metrin päässä vuoksi ja keskipäivä kohottivat aivan kuin taivaallisen kaupungin suojaksi muurin kullasta ja smaragdista, voittamattoman ja liikkuvaisen. Combrayssa, koska kaikki siellä tunsivat meidät, en kiinnittänyt huomiota kehenkään. Merikylpylöissä oleskelevat eivät tunne naapureitaan. Minulla ei ollut vielä tarpeeksi ikää, ja olin pysynyt liian tunteellisena voidakseni vastustaa halua miellyttää kanssaihmisiäni, saada heidät valtoihini. En yltänyt ylevämpään asenteeseen, välinpitämättömyyteen millä maailmanmies olisi suhtautunut ruokasalissa aamiaistaan nauttiviin henkilöihin tai aallonmurtajalla käyskenteleviin nuoriin miehiin ja neitosiin, joita ajatellessani kärsin, koska en voinut tehdä retkiä heidän kanssaan, en kuitenkaan yhtä paljon kuin jos muodollisuuksia halveksuva, yksinomaan terveydestäni huolehtiva isoäitini olisi suureksi nöyryytyksekseni pyytänyt heitä hyväksymään minut kumppaniksi kävelyretkilleen. Näinpä heidät sitten menossa johonkin tuntemattomaan huvilaan tai tulossa sieltä, maila kädessä matkalla tenniskentälle tai ratsastamassa hevosilla, joitten kaviot talloivat sydäntäni, tarkkailin heitä intohimoisen uteliaasti tuossa merenrannan sokaisevassa valaistuksessa missä yhteiskunnalliset mittasuhteet muuttuvat, seurasin heidän jokaista liikettään laajan lasiseinämän takaa, joka päästi lävitseen niin paljon valoa. Mutta se pysähdytti tuulen, ja se taas ei ollut mieleen isoäidilleni, joka ei voinut sietää ajatusta etten kokonaiseen tuntiin saisi nauttia raittiista ilmasta vaan avasi vaivihkaa yhden ruuduista ja lennätti kerralla ilmaan ruokalistojen mukana kaikkien parastaikaa aamiaista nauttivien asiakkaitten lehdet, lakit ja huivit; isoäiti itse, tukenaan taivaallinen tuulenpuuska, pysytteli tyynenä ja hymyilevänä keskellä kiukunpurkauksia, jotka vain lisäsivät eristyneisyyden ja ikävän tunnettani yhdistäessään, liittäessään meitä vastaan ylenkatseelliset, pörröpäiset ia vihaiset turistit. (KAE4, s. 40-44.)
Marcelin isoäiti — eikö vain hän olekin se sankaritar, se tuulenhenki joka vallattomasti hymyillen päästää itse maailman vieraisille hotellin tunkkaiseen tai tyhjiön kaltaiseen ilmapiiriin? Eikö vain, eikö tuo tuulenpuuska ole tuo isoäiti itse, eikö "isoäiti itse, tukenaan taivaallinen tuulenpuuska" olekin aivan kuin itse tuo taivaallinen tuulenpuuska, raikas puhuri jota tottumuksen ahtaat väliseinät, lasiseinät, irtoseinät, tai edes tuoksuvat huivit eivät pidättele aurinkoisena aamuna Balbecissa, Normandian kesyttömän meren äärellä? Eikö vain? Eikö hän olekin koko tuon sulkeutuneisuuden, tottumuksen tunkkaisten voimien vastavoima, kaikkien noiden lasiseinien väliseinien irtoseinien uhmaaja, kahlitsemattoman merituulen ystävä?
No — miten sen nyt ottaa. Sivulla 56 nimittäin (ja se on: kaksitoista sivua myöhemmin) Marcel kertoo meille seuraavaa:
Ikävä kyllä isoäitini kuului niihin ihmisiin, jotka suuremmassa määrin kuin muut ovat eläneet suljettuina omaan omituiseen maailmaansa.
Tässä on ehkä Proustin huumorin ydin; siis ei niinkään vielä siinä alleviivaavassa, sinänsä hyvin hyvin hauskassa akvaariokuvassa, vaan tässä hiljaisessa ja yllättävässä ironiassa joka antaa odottaa itseään.
Mitä me voimme oppia tästä? Kenties ainakin sen, ettei kannata kovin herkkäuskoisesti luottaa siihen väliseinien, irtoseinien, lasiseinien, tuulilasien, huntujen eristämään vertauskuvalliseen maailmaan tai tuohon maailmaan yksiselitteisenä vertauskuvana (eli symbolina tai metaforana), sikäli kuin sen vastakohtana olisi aivan toisenlainen kuva, vastakuva — tyynenä hymyilevä isoäiti joka päästää tuulen sisään, koska ei voi sietää Tottumuksen tunkkaista lasikaappia. Itse asiassa käy nimittäin tosiaankin ilmi, että isoäiti se vasta onkin, tai pikemminkin: on omalla tavallaan, omalla omalaatuisella tavallaan, hänkin elänyt suljettuna omaan omituiseen maailmaansa.
Toisin sanoen: Tottumus, joka allegoriseen tapaan kirjoitetaan isolla T:llä tai isolla H:lla, l'Habitude, ja jota luonnehditaan monella tavalla, miltei kyllästymiseen asti, tämän niteen alkusivuilla, ja jolle tarjotaan nimenomaan symbolisia vastineita, helposti ymmärrettäviä mieli- ja kielikuvia jotka on helppo nähdä tuon abstraktin käsitteen ilmentäjinä, tämä isolla kirjoitettu Tottumus onkin merkillinen allegoria joka ottaa itselleen yllättäen aivan toisenlaiset kasvot, toisenlaisen habituksen : nyt tämä Tottumus avaa ikkunan ja antaa tuulenpuuskan viskellä "aamiaista nauttivien asiakkaitten lehdet, lakit ja huivit" minkä minnekin. Siis nyt Tottumus paljastuu myös Isoäitiä liikuttavaksi voimaksi, tuulenpuuskaksi — isoäiti nimittäin avaa ikkunaruudun aamun raikkaalle tuulelle kenties juuri siksi, ettei ole tottunut katselemaan aurinkoista kesäaamua meren rannalla lasiseinän takaa, tai ettei halua tottua moiseen, tai vähintäänkin siksi ettei halua Marcelin moiseen tunkkaiseen ilmapiiriin tottuvan:
[Laaja lasiseinämä], joka päästi lävitseen niin paljon valoa [...] pysähdytti tuulen, ja se taas ei ollut mieleen isoäidilleni, joka ei voinut sietää ajatusta etten kokonaiseen tuntiin saisi nauttia raittiista ilmasta vaan avasi vaivihkaa yhden ruuduista
– seurauksin jotka me siis jo tunnemme. Toisin sanoen, vielä kerran: Tottumuksen allegoria ei ole yksi, se ei ole symbolinen ykseys joka haarautuu moneksi toinen toistaan muistuttavaksi kuvaksi tai esineeksi, vaan pieniä tottumuksia, tämän ison Tottumuksen sisaruksia tai lapsia tai pesäkkeitä tai haarakonttoreita tai vaikka isoäitejä on monenlaisia, kaikilla on omansa eikä kukaan ole niistä vapaa. Akvaarion vanhoilla naarashirviöillä on omansa ja myrskylinnulla, albatrossilla, taikka vaikka luoteistuulen puhurilla joka puhaltaa Normandian rannikolla lienee puolestaan omansa.
Ikävä kyllä isoäitini kuului niihin ihmisiin, jotka suuremmassa määrin kuin muut ovat eläneet suljettuina omaan omituiseen maailmaansa.
Jopa ikkunan avaaminen voi siis olla yksi tapa elää suljettuna omaan omituiseen maailmaansa.
[i] Modern Fiction Studies 42.2 (1996) 349-370; 360. E-teksti.
[ii] New Left Review I/144, March-April 1984 E-teksti.
[iii] "… first, the availability of a codified, classicist, academic style against which modernists rebelled; second, the emergence of the new technologies of the Second Industrial Revolution; and third, the imaginative proximity of social revolution" (Sprinker, s. 360).
Kirjoita tohtorille: