Romantiikan jälkeen?
Flaubert par A. Lemot (1869)

A. Lemot'n karikatyyri Gustave Flaubertista (1869)



Emma Bovary romantiikan koulussa, eli: Ikävän dialektiikkaa

(Liite Flaubert-luentoon)

Neljäs ja viimeinen näkohdista, jotka Charles Baudelaire nostaa esiin Flaubert-esseensä neljännessä luvussa, liittyen Emma Bovaryn henkilöhahmon ”miehuullisuuteen”, liittyy taas (kuten aiemmin listan 3. näkökohta) ”toiminnan miehiin”:

4. Löydän todisteita Rouva Bovaryn kakisjakoisesta temperamentista jo hänen luostarikouluajoiltaan.

Nunnat huomasivat nuoren neidin ällistyttävän kyvykkyyden elämään, elämästä nauttimiseen, elämän ilojen aavisteluun. Siinä meillä on toiminnan mies!

Ja silti tuo tyttö sai nautinnollista päihtymystä lasimaalausten väreistä ja itämaisista häivähdyksistä, joita korkeat ja kuvioidut ikkunat heittivät hänen rukouskirjalleen. (98)

Jätämme nyt tällä haavaa Baudelairen ja kysymykset Rouva Bovaryn realismista ja modernismista hieman sivuun, tarkastellaksemme miten romanttinen sielu ilmenee ja kehittyy niin ulkoisissa muodoissaan kuin sisäisessä kokemuksessa – tämä kehitys tapahtuu sekä Emma Bovaryn henkilössä ja romaanissa Rouva Bovary, joka hänen vaiheistaan kertoo, kenties myös romantiikassa itsessään 1800-luvun mittaan. Romaanin I osan 6. luku heijastaisi, ikään kuin kokonaisuuteen upotettuna peilinä (mise en abyme), paitsi romaanin kokonaisuutta, myös koko 1800-lukua kirjallisuuden ja – sallittakoon tämä suureellisen ja mahtipontisen kuuloinen väite – ihmissielun tai hengen historiassa. Tämä saattaisi myös osaltaan selventää sitä, miksi ”ensimmäiset modernismit” Baudelaire ja Flaubert olisivat samalla myös ”vanhoja romantikkoja”.

Gustave Flaubert, Rouva Bovary, suom. Eino Palola (1928):

Osa I, luku 6:

Quote Emma oli lukenut Paulin ja Virginian, uneksinut bambumajasta, Domingo-neekeristä, Usko-koirasta, mutta etenkin jonkun pienen, hyvän veljen suloisesta ystävyydestä, veikon, joka noutaisi hänelle punaisia hedelmiä isoista, kellotapuleja korkeammista puista, tai juoksisi paljasjaloin hietikolla tuoden hänelle linnunpesää.

Bernardin Saint-Pierre (1737-1814), Paul et Virginie (1787).

Kun Emma oli täyttänyt kolmetoista, oli isä itse vienyt hänet kaupunkiin pannakseen hänet luostarikouluun. He olivat ottaneet huoneen eräästä Saint-Gervais'n korttelin hotellista, ja heille oli tarjottu ruokaa kirjavilta lautasilta, joiden kuvat esittivät neiti de la Vallièren tarinaa. Selittävät kirjoitukset, jotka osittain olivat kuluneet näkymättömiksi, ylistivät kaikki uskontoa, sydämen hienoutta ja hovin loistoa.

Louise de La Vallière (1644-1710), 17-vuotiaana Ludvig XIV:n rakastettu, synnytti kuninkaalle neljä lasta, joutui epäsuosioon, vetäytyi 30-vuotiaana karmeliittaluostariin. Emman tie on tavallaan käänteinen, luostarikoulusta avionrikkojaksi.

Ensimmäisinä aikoina hän ei ikävöinyt luostarissa, vaan viihtyi erinomaisesti hyvien sisarten seurassa, jotka huvittaakseen häntä veivät hänet kappeliin, minne refektoriosta päästiin pitkää käytävää pitkin. Hän leikki varsin vähän lomahetkinä, ymmärsi hyvin katkismusta ja vastaili aina oikein herra pastorin vaikeimpiinkin kysymyksiin. Näin hän eli koko ajan luostarin viileässä ilmassa ja noiden kalpeaihoisten naisten parissa, joilla oli kaulassaan rukousnauhat vaskisine risteineen, ja hiljalleen hän vaipui tuohon mystilliseen unelmoimiseen, joka huokuu alttarin tuoksuja, vihkiveden viileyttä ja kynttiläin välkettä. Sen sijaan että olisi seurannut messua, katseli hän kirjastaan sinireunaisia, hurskaita otsikkokuvia, ja hän rakasti sairasta karitsaa, pyhää, terävien nuolien lävistämää sydäntä ja Jeesus-raukkaa, joka kävellessään kaatuu ristinsä alle. Hän yritti katumustöikseen olla kokonaisen päivän syömättä. Hän koetti keksiä itselleen lupauksen, mikä hänen pitäisi täyttää.

Romantiikka ja roomalaiskatolinen kristillisyys; vrt. Heinrich Heine, Romantiikan koulu, 1835: "Tämä [saksalaisen 'romantiikan koulun'] runous oli murtautunut esiin kristillisyydestä: se oli kärsimyskukkanen, joka pirskuu esiin Kristuksen verestä."

Ripille mennessään hän keksi pieniä syntejä, jotta saisi jäädä pitemmäksi aikaa polvilleen hämärään, kädet ristissä, kasvot painettuina ristikkoa vasten, kuuntelemaan papin kuiskutusta. Vertaukset sulhasesta, puolisosta, taivaallisesta rakastajasta ja ikuisesta avioliitosta, jotka kertautuvat saarnoissa, herättivät hänen sielunsa pohjalla odottamattomia, helliä tunteita.

Roomalaiskatolinen kristillisyys ja 'romanttinen' t. 'eroottinen' rakkaus kietoutuvat tässä yhteen, hyvinkin romanttisen hengen mukaisesti.

Illalla, ennen rukousta, luettiin lukusalissa jotakin uskonnollista kirjaa: arkipäivinä otteita raamatusta taikka apotti Frayssinous'n esitelmiä ja sunnuntaisin kohtia Chateaubriandin »Kristinuskon hengestä». Kuinka hän ensimmäisillä kerroilla kuuntelikaan tuon surumielisen romantikon sointuvia valituksia, joissa toistuivat kaikki maan ja iankaikkisuuden kaiut! Jos hänen lapsuutensa olisi kulunut jonkun kauppiaan myymälän takahuoneessa, olisi hän ehkä haltioitunut luonnon lyyrillisestä kauneudesta, jonka tavallisesti opimme tuntemaan vain kirjailijoiden tulkitsemana. Mutta hän tunsi maaseudun liian hyvin, karjan ammunnan, maitovalmisteet, kyntämisen. Hän oli tottunut rauhallisiin näkyihin, ja siksi häntä viehätti kaikki kiihkeä. Hän rakasti merta vain myrskyjen vuoksi ja vihreyttä vain silloin, kun sitä oli vähän raunioiden keskellä. Hän etsi kaikesta henkilökohtaista mielenylennystä ja hylkäsi hyödyttömänä kaiken, mikä ei välittömästi kelvannut hänen sydämensä tarpeisiin, sillä hän oli luonteenlaadultaan pikemminkin tunteellinen kuin taiteellinen ja haki mielenliikutuksia eikä maisemia.

"Surumielinen romantikko" on François-René de Chateaubriand (1768-1848), jonka teoksia on suomennettu jopa useaan otteessen, taannoin muiden muassa romaanit Atala (1801), René (1802) ja Viimeinen Abenserragi (kirjoitettu 1807, julk. 1821). Viimeksimainitussa, eräänlaisessa 1400-luvun lopun Granadaan sijoittuvassa Romeo ja Julia -tyyppisessä tarinassa rakastavaisista, jotka eivät kulttuuri- ja perhetaustansa takia voi saada toisiaan, mauri Aben-Hamet sanoo mielitietylleen: "Rakastettu sulttaanitar, nämä palatsit eivät nuoruudessaan koskaan olleet niin kauniita kuin nyt, raunioina." (Suom. Hannu Salmi. Turku: Faros, 2012, s. 46.) Kiinnostavaa romanttista ajankuvaa tarjoaa myös Aben-Hametin, viimeisen Abenserragin vastaus kristitylle, El Cidistä ja Jimena Diazista polveutuvalle Blancalle, joka ei vielä tiedä hänen sukutaustaansa: "'Miten voisitkaan rakastaa minua, jos olisit Abenserragi?' kysyi Jimenan jälkeläinen./ 'Rakastaisin sinua', vastasi mauri, 'enemmän kuin mainetta ja vähemmän kuin kunniaa (plus que la gloire et moins que l' honneur).'" (S. 47.) Jätän lukijan pohdittavaksi pienen kysymyksen: mitä tarkoittavat nämä palavasti rakastavan miehen sanat, "enemmän kuin mainetta ja vähemmän kuin kunniaa"?
— Huomaa edelleen Emman "romanttiseen" sieluun liittyvät luonnehdinnat: maaseudun rauhalliset näyt tai tyyni meri eivät häntä kiehdo, vaan "häntä viehätti kaikki kiihkeä", myrsky ja rauniot, pikemminkin tunne kuin taide, pikemminkin ylevä kuin kaunis.

Luostarissa kävi eräs vanha neiti viikon ajan joka kuukausi ompelemassa liinavaatteita. Hän oli arkkipiispan suojeluksessa, sillä hän kuului vanhaan, vallankumouksen aikana omaisuutensa menettäneeseen aatelissukuun, söi refektoriossa, sisarten pöydässä, ja lörpötteli aterioiden jälkeen heidän kanssaan, ennen kuin ryhtyi työhönsä. Usein pujahtivat tytöt lukusalistaan katselemaan hänen puuhiaan. Hän osasi ulkoa edellisen vuosisadan kevytmielisiä lauluja, joita hän hyräili puoliääneen neulaansa liikutellessaan. Hän kertoi tarinoita, toi uutisia, toimitti asioita kaupungilla ja lainasi isommille tytöille salaa romaaneja, joita hänellä aina oli esiliinansa taskuissa ja joista arvon neiti itsekin ahmi pitkiä kappaleita työnsä lomassa. Niissä kerrottiin vain rakkaudesta, rakastajista ja lemmityistä, ahdistetuista naisista, jotka pyörtyivät yksinäisissä huvimajoissa, matkavaunujen kuljettajista, joita murhattiin joka kyytivälillä, kuoliaiksi ajetuista hevosista, synkistä metsistä, sydämen huolista, valoista, nyyhkytyksistä, kyynelistä ja suuteloista, souturetkistä kuutamossa, satakielistä pensaikoissa, hienoista herroista, jotka olivat urhoollisia kuin leijonat, lauhkeita kuin karitsat, hyveellisiä jos ketkään, aina hienosti pukeutuneita ja kyynelehtiviä kuin seulat. Kuuden kuukauden ajan, viidentoista ikäisenä, Emma tahraili käsiänsä tuolla vanhojen lukusalien tomulla. Luettuaan myöhemmin Walter Scottia hän innostui historiallisiin kertomuksiin, uneksi tammiarkuista, asesaleista ja kiertävistä laulajista. Hän olisi tahtonut elää vanhassa aateliskartanossa pitkävartaloisten linnanherrattarien tapaan, jotka viettivät päivänsä apilanlehden muotoisten kaarien alla, nojaten kyynärpäätään kiveen, leuka kämmenen varassa ja katselivat kenttien poikki lähestyvää ritaria, jolla oli hatussaan valkoinen sulka ja joka ajaa nelisti mustan hevosen selässä. Hän ihannoi siihen aikaan Maria Stuartia ja haaveili innostuneesti kuuluisista tai onnettomista naisista. Jeanne d'Arc, Héloise, Agnes Sorel, kaunis Ferronnière ja Clémence Isaure loistivat hänen mielestään pyrstötähtinä historian äärettömässä hämäryydessä, ja vielä syvemmän tummuuden keskeltä välahti näkyviin, satunnaisemmin, Ludvig Pyhä tammineen, kuoleva Bayard, jokin Ludvig XI:n hirmutyö, palanen Pärttylin yötä, Henrik IV:n sulkatöyhtö ja aina muisto noista lautasista, joissa Ludvig XIV:tä kehuttiin.

Romanttiset romaanit, Walter Scott (1771-1832, mm. Ivanhoe, 1820), keskiajan historia ja ritariromanssit – kuten sanottu, näiden romaanikirjallisuudelle alttiiden nuorten naislukijoiden esikuva romaanikirjallisuudessa on kuin onkin miespuolinen, romaanien pauloihin joutuva romaanihenkilö, Don Quijote.

Musiikkitunnilla, romansseissa, joita hän lauloi, kerrottiin vain pienistä, kultasiipisistä enkeleistä, madonnista, laguunista, gondolinsoutajista: ne olivat viattomia sävelmiä, joissa tyylin typeryyden ja sävelen jokapäiväisyyden takaa kuulsi tunteellisen todellisuuden viehättävää haaveellisuutta. Jotkut ystävättäret toivat luostariin lahjaksi saamiaan runoalbumeja. Ne täytyi piilottaa; siinä oli aika homma, ja niitä luettiin makuusalissa. Käsitellen varovasti niiden kauniita satiinikansia Emma kiinnitti häikäistyneet silmänsä kirjoittajien nimiin: tuntemattomia tekjöitä, jotka monesti olivat merkinneet »kreivi» tai »varakreivi» teelmiensä alle.

Ei pelkästään romaanit, vaan myös runoalbumit piti salakuljettaa luostariin, samalla kun musiikkitunneilla laulettiin haaveellisia romansseja. Maallinen ja kristillinen, aistillinen ja hengellinen kietoutuvat yhteen tässä romanttisen sielun kasvussa.

Hän värisi, kun hän puhaltamalla nosti silkkipaperin piirrosten päältä ja kun se kohosi puoleksi taipuen ja vaipui taas hiljalleen sivua vasten. Siinä oli parvekkeen suojuksen takana nuori, lyhytviittainen mies puristamassa syliinsä valkopukuista nuorta tyttöä, jolla oli almulaukku vyöllään, taikka vaaleakiharaisia, englantilaisia ladyja, jotka katselivat suurilla, kirkkailla silmillään pyöreiden olkihattujensa reunan alta. Heitä näki nojaamassa vaunujensa istuimiin, ajelemassa puistoissa, missä vinttikoira hyppeli vaunujen edessä, joita ohjasi kaksi valkeahousuista ajopoikaa hiljaista neliä. Toiset taas uneksivat sohvilla, vieressään avattu kirja, ja katselivat kuuta ikkunasta, jota puolittain peitti musta verho. Kyynel poskella suutelivat naiivit tyttöset kyyhkystä goottilaisen häkin ristikon läpi taikka riipivät hymyillen, pää olkaa kohti kallistuneena, päivänkakkaran kukkalehtiä teräväpäisillä sormillaan, jotka taipuivat ylöspäin kuin suippokärkiset kengät. Ja olipa siellä vielä sulttaaneja pitkine piippuineen, mukavasti istumassa lehtimajoissaan, bajadeerien sylissä, djiaureja, turkkilaisia miekkoja, kreikkalaisia päähineitä ja erikoisesti dityrambisten maiden himmeitä maisemia, joissa oli samalla kertaa palmuja, mäntyjä, tiikeri oikealla, leijona vasemmalla, tataarilaisia minareetteja taustalla, etualalla roomalaisia raunioita, sitten maahan laskeutuneita kameeleja — ja kaikki hyvin siistityn aarniometsän ympäröimänä pystysuoran auringonsäteen väristessä vedessä, jossa joutsenet erottuivat valkoisina läikkinä teräksenharmaasta taustasta.

Edelleen: kristillinen ja pakanallinen, keskiaika ja antiikin rauniot, eksoottiset itämaat ja rajaton kaipuu, tämä kaikki on mitä tyypillisintä romanttista kuvastoa. Bajadeerit: temppelitanssijattaria. Djiaurit: turkkilaisten ”vääräuskoisista” käyttämä nimitys; ks. Byronin runo The Giaour. Dityrambinen: sanasta dityrambi, Dionysoksen kunniaksi laulettu runo; viittaa villiin, ekstaattiseen, sanalla sanoen dionyysiseen. Ks. englanninkieliset selitykset sivustolla Tailored Texts.

Ja Emman pään päälle seinään kiinnitetty öljylamppu valaisi kaikkia noita maailman ihanuuksia niiden kulkiessa toinen toisensa jälkeen hänen silmiensä ohitse makuuhuoneen hiljaisuudessa ja joidenkin myöhästyneiden rattaiden kolistessa kaukana bulevardia pitkin.

Kaukana kavala – tai ainakin moderni – maailma, mutta ei kuitenkaan niin kaukana, etteivätkö bulevardia vierivät rattaat kuuluisi kaupungissa sijaitsevan luostarikoulun ikkunoista.

Kun hänen äitinsä kuoli, itki hän paljon ensimmäisinä päivinä. Hän laitatti itselleen muistotaulun, johon pantiin vainajan hiuksia, ja lähetti Bertaux'hon kirjeen, joka oli täynnä surullisia mietteitä elämästä ja jossa hän pyysi, että hänet myöhemmin haudattaisiin samaan hautaan. Isä luuli hänen sairastuneen ja tuli tapaamaan häntä. Emma tunsi sisäistä tyydytystä huomatessaan, että oli ensi yrityksellään tavoittanut noiden kalvaiden impien harvinaisen ihanteen, jota sydämeltään keskinkertaisille ei milloinkaan ole suotu. Hän antautui siis lamartinelaisen tunnevirran vietäviin, kuunteli huippuja järvillä, kaikkia kuolevien joutsenten lauluja, lehtien putoamista, puhtaita neitsyitä, jotka nousevat taivaaseen, ja laaksoissa puhuvaa Iankaikkisen aantä. Se alkoi ikävystyttää häntä; hän ei tahtonut myöntää sitä, jatkoi sitä tottumuksesta, sitten turhamaisuudesta, ja hämmästyi viimein huomatessaan rauhoittuneena, sydämessään yhtä vähän surumielisyyttä kuin ryppyjä otsallaan.

"Lamartinelainen tunnevirta": Alphonse de Lamartine (1790-1869), runoilija. Tuhat laulujen vuotta†† sisältää Lamartinen runon "L'automne", "Syksy" ("Ihana luonto, aurinko, laaksot ja maa,/ olen teille haudan partaalla velkaa kyynelen", suomentaa yhden säeparin Aale Tynni) ja Wikiaineisto -palvelusta voi lukea nimettömän kääntäjän mainion suomennoksen proosarunosta "Kuoleva metsävuohi".

Nuo kunnon nunnat, jotka olivat uskoneet niin hyvää hänen kutsumuksestaan, huomasivat suureksi hämmästyksekseen, että neiti Rouault alkoi irtautua heidän valvonnastaan. He olivatkin kuormittaneet hänet siinä määrin messuilla, yksinäisillä hartaudenharjoituksilla, paastoilla ja saarnoilla yllyttäneet häntä siinä määrin kunnioittamaan pyhimyksiä ja marttyyreita ja antaneet niin paljon hyviä neuvoja lihan hillitsemiseksi ja sielun pelastamiseksi, että Emmalle kävi kuin hevoselle, jota vedetään ohjista: hän pysähtyi äkkiä ja suitset erkanivat suusta. Kaiken innostuksen keskellä tuo positiivinen henki, joka oli rakastanut kirkkoa kukkien takia, soittoa laulujen sanojen ja kirjallisuutta sen kiihoittavan tunteellisuuden vuoksi, kapinoi uskonnon menoja vastaan, kiukustui kurista, joka oli hänen luonnonlaadulleen erikoisen vastenmielistä. Kun isä otti hänet pois luostarista, ei oltu ollenkaan pahoillaan, kun nähtiin hänen lähtevän. Johtajattaresta hän oli viime aikoina muuttunut koko lailla epäkunnioittavaksi tätä yhdyskuntaa kohtaan.

Maallistuva romantikko. — Romanttinen kokemus – kutsuttakoon sitä nyt paremman nimityksen puutteessa vaikkapa tunne-elämäksi – irtautuu uskonnollisista menoista.

Kotona miellytti Emmaa aluksi palvelijoiden komentaminen, mutta sitten muuttui maaseutu hänelle vastenmieliseksi ja hän kaipasi luostariaan. Kun Charles ensimmäistä kertaa tuli Bertaux'hon, oli Emma omasta mielestään jo menettänyt kaikki ihanteensa, kun hänellä ei enää ollut mitään oppimista, kun hän ei saanut enää tuntea mitään.

Ikävä, ennui, on astunut näyttämölle. — Seuraavassa luvussa (I:7) kerrotaankin, miten "ikävä, tuo hiljainen hämähäkki, kutoi verkkojaan pimeässä, kaikissa hänen sydämensä nurkissa (l'ennui, araignée silencieuse, filait sa toile dans l'ombre à tous les coins de son cœur)".

Mutta uuden elämäntavan outous, tai ehkäpä tuon miehen läsnäolon aiheuttama kiihotus, oli riittänyt saamaan hänet uskomaan, että hänellä oli nyt käsissään tuo ihmeellinen tunne, joka tähän saakka oli liidellyt runollisten taivaiden loistossa kuin rusosiipinen lintu. Quote Mutta nyt hän ei taas voinut uskoa, että tämä tyyni elämä olisi hänen uneksimaansa onnea.

Uusi tilanne herättää uuden uskon romanttisiin haaveisiin, mutta johtaa nopeasti ikävystymiseen ja kaipuuseen, joka toisaalta kohdistuu entiseen luostarielämään, toisaalta vie kohti tulevaa turmiota.

Tämä luku enteilee tai heijastaa pienoiskoossa kokonaista romantiikan, realismin ja modernismin dialektiikkaa, joka on samalla sekä Rouva Bovary -romaanin tematiikkaa että koko 1800-luvun läpäisevää romantiikan ikävää (ennui) – romantiikka ei häviä mihinkään, se vain ikävystyy, matkalla varhaisesta, monesti roomalaiskatoliseen kristinuskoon turvautuvasta ja keskiajasta haaveilevasta romantiikasta (siitä romantiikan koulusta josta Heinrich Heine kirjoittaa hieman pilkalliseen sävyyn Romantiikan koulussaan, 1835) kohti vuosisadan lopun (fin de siècle) dekadenssia ja symbolismia.

o

Vanhempi rouva Bovary – Charlesin äiti – tietää romaanikirjallisuuden turmiollisen vaikutuksen nuoreen naiseen:

»Hänelläkö tekemistä? Mitä sitten? Lukee romaaneja, huonoja kirjoja, uskonnonvastaisia teoksia, joissa tehdään pilaa papeista Voltairen jaarituksiin vedoten. Mutta sellainen vie harhaan, lapsiparkani, ja ihminen, joka ei usko, joutuu aina lopuksi huonoille teille.»

Päätettiin siis estää Emmaa lukemasta romaaneja. Yritys ei näyttänyt ollenkaan helpolta. Vanha rouva otti sen huolekseen: hän aikoi Rouenin kautta kulkiessaan mennä henkilökohtaisesti romaanien lainaajan luo ja vaatia häntä lakkauttamaan Emman tilaukset. Eiköhän olisi oikeus vedota poliisiin, jos kirjastonhoitaja kuitenkin pitäisi kiinni myrkyttävän ammattinsa velvoituksista? (II, 7.)

Mutta mikä on syy ja mikä on seuraus? Entä jos vitsaus onkin endogeeninen, sisäsyntyinen, eikä suinkaan ulkopuolisen myrkyttäjän tyrkyttämä pahe joka turmelee sielun ja ruumiin? Jospa Emman romanttinen sielu ja kauneuden kaipuu johdattavat hänet romaanien ja romanssien pariin, sen sijaan että nämä veisivät hänet harjaan ja johdattaisivat huonoille teille?

Loppujen lopuksi, onko kukaan täysin immuuni bovarismille? Sanna Nyqvist kirjoittaa:

Emmalta saa nimensä bovarismin käsite, joka tarkoittaa realiteetit kieltävää haaveellisuutta, romanttista itsepetosta. Siltä ei säästy kukaan kuten Flaubert romaanissaan osoittaa kuvaamalla asenteen variaatioita koko pienen maalaisyhteisön kautta. Kaikista sen jäsenistä löytyy vähän Emmaa – tunteellisuutta, haaveita, ällistyttävää epäjohdonmukaisuutta, kieroutta, sosiaalista pyrkyryyttä, suoranaisia valheita.

Onko romanttinen itsepetos petos ollenkaan vai pikemminkin totuuden oireellinen ilmentymä valheellisessa ajassa, joka ei kykene vastaamaan siihen, mikä on itseyden ja inhimillisyyden syvintä sisintä? Onko se osoitus vapauden kaipuusta? Ja siten oikeudenmukaisuuden kaipuusta, olettaen, että vapaus on sielun (käytän tätä vanhentunutta sanaa tarkoittamaan pikemminkin ainutkertaisuuden arvoitusta kuin mitään ikuisuuden kiinnepistettä) kaikkein omin ja alkuperäisin, synnynnäisin lähtökohta ja lopullisin päämäärä, josta ihminen on perustavimmin vastuussa, itselleen ja toiselle?

Alaviitteet

Gustave Flaubert, Rouva Bovary, suom. Eino Palola (Helsinki: Ex Libris, 1973).

††Aale Tynni, toim., Tuhat laulujen vuotta: valikoima länsimaista lyriikkaa (Helsinki: WSOY, 2004).