Mary Wollstonecraft ("Graffiti painted on the wall of Newington Green Unitarian Church in North London by Stewy", BBC)

--

Modernism(e)ista

Mainitsin aikaisemmin, puhuessani saksalaisesta romantiikasta (Friedrich Schlegelin ja Novaliksen fragmentit Athenäum-lehdessä 1800-luvun vaihteessa edustavat romantiikan teoriaa), etteivät romantiikasta puhuneet kirjailijat tai romantiikan runousoppiin usein liitetyt kirjoittajat alunperin niinkään julistaneet uuden romantiikan koulun syntyä, vaan löysivät romanttiseksi kutsumansa kirjallisuuden menneiltä vuosisadoilta, kuten Cervantesin ja Shakespearen teoksista. Samalla kuitenkin romantiikan koulu edusti jotakin uutta omana aikanaan, käännekohtaa tavassa ajatella kirjallisuutta, ihmistä ja maailmaa. Romantiikka oli siis omanlaisensa traditio ja samaan aikaan oman aikansa modernia kirjallisuutta. Friedrich Schlegel oikeastaan kiisti kirjallisuuden ankkuroitumisen pelkästään kulloiseenkin nykyhetkeen: "Se mikä runoudessa tapahtuu, ei tapahdu koskaan tai se tapahtuu aina. Muuten se ei ole mitään oikeaa runoutta. Ei pidä uskoa, että se tapahtuisi nyt todella." ("Fragmentteja", suom. Vesa Oittinen, teoksessa Tuula Hökkä, toim., Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä [Helsinki: SKS, 2000], s. 30-34, tässä s. 30.)

Esseessään "Perinne ja yksilöllinen lahjakkuus" (1919) T. S. Eliot kirjoittaa, että "se mitä tapahtuu kun uusi taideteos luodaan, tapahtuu samalla kertaa kaikille sitä edeltäville teoksille (what happens when a new work of art is created is something that happens simultaneously to all the works of art which preceded it) (suom. Minna Castrén, Oi runous, s. 279-284, tässä s. 279; "Tradition and the Individual Talent" julkaistiin kahdessa osassa The Egoist lehdessä; ks. facsimile, osa 1 ja osa 2).

Eliot oikeastaan suorasti ja epäsuorasti kommentoi romantikkojen, kuten Wordsworthin ja Keatsin, ehkä samalla vähän Rimbaud'nkin runousoppeja:

Itse asiassa huono runoilija jättää yleensä tiedostamatta siellä missä hänen pitäisi tiedostaa, ja tiedostaa siellä missä hänen pitäisi jättää tiedostamatta. (Oi runous, s. 284.)

Esseessään "From Poe to Valéry" (1949, suom. "Poesta Valéryyn" teoksessa Oi runous) T.S. Eliot toteaa, että Valéryn "puhtaan runouden" (la poésie pure, termi josta Eliot toteaa, ettei se oikeastaan jäännöksittä käänny englanniksi) ihanteeseen kuuluu runon aiheen (subject matter) muuttunut asema. Runon aihe ei ole enää niinkään runon tarkoitus tai päämäärä vaan keino muiden runollisten keinojen joukossa. Runon tarkoitus tai päämäärä ei siis ole "esittää" jokin "asia", vaan "jonkin asian esittäminen" on vain yksi keino muiden joukossa, joita käytetään runon toteuttamiseen; runo on itsessään runon päämäärä. "Aihe on olemassa runoa varten, eikä runo aihetta varten (The subject exists for the poem, not the poem for the subject)." Runolla voi olla useita aiheita ja niiden tarkoitus on palvella runoa, eikä runon palvella aihettaan, siten ettei ole enää mielekästä kysyä "mikä on tämän runon aihe". Runous ei voi kuitenkaan olla puhdasta siinä mielessä että aihe kokonaan hylättäisiin.

"Valéry oli runoilijoista kaikkein itsetietoisin", kirjoittaa Eliot. "Monesti on aivan kuin hän olisi jatkanut runojen kirjoittamista vain koska häntä kiinnosti tarkastella itseään kirjoittamassa niitä", Eliot jatkaa. Valérya kiehtoi kysymys "mitä minä teen silloin kun minä kirjoitan runoa?"

Itsetietoisuus (tai, kuten Eliotin esseen suomennoksessa, itsetajuisuus) ja kielitietoisuus ovat piirteitä jotka usein liitetään modernismiin.

Vuoden 1949 esseensä lopuksi Eliot kuitenkin toteaa, että Poesta Valéryyn ulottuvalla itsetietoisuuden traditiolla on rajansa tai kyllästyspisteensä. Toisin sanoen modernismi alkoi liikkeenä olla jo saavuttanut kaiken mitä se saattoi saavuttaa ja jotakin muuta oli tultava sen sijaan; Eliot tunnustaa, ettei hän tiedä, mitä se tulisi olemaan. Paluu aiheen korostamiseen, spontaanisuuteen ja reflektion hylkääminen eivät tule kuuloon, sillä se tarkoittaisi edistyksen vaihtamista barbariaan.

❦

Mitä siis tulee modernin ja modernismin jälkeen?

Tieteen termipankin kirjallista modernismia käsittelevässä artikkelissa todetaan, että "lopullisiin totuuksiin" kiinnittyminen on käynyt vaikeaksi modernissa maailmassa: "Modernismissa korostuukin liikkeen ja yksilöllisen kokemuksen merkitys problemaattiseksi käyneessä maailmassa, jossa on enää vaikea ankkuroitua lopullisiin totuuksiin." Sopii kuitenkin kysyä, onko minkään aikakauden "moderni" (edistyksellinen) kirjallisuus tyytynyt "lopullisiin totuuksiin" eli joko perinteisiin tai oman aikakautensa uskonkappaleisiin. Kykenisikö "lopullisiin totuuksiin ankkuroitunut" kirjallisuus edelleen puhuttelemaan meitä, tai tulevia lukijapolvia? "Kirjallisuus on uutisia, jotka PYSYVÄT uutisina", Ezra Pound kirjoittaa vuonna 1934 julkaistussa Lukemisen aakkosissaan (Oi runous, 274). Vaikka on totta, että valtaosa minkä tahansa aikakauden kirjallisuudesta tyytyy sovinnaisesti toistamaan totuttuja ja turvallisia ratkaisuja (kuten 1800-luvun loppupuolella omaksuttuja realismin periaatteita), on totta myös se, mitä T. S. Eliot sanoo sellaisesta kirjallisuudesta, joka on todella uutta, modernia eli edistyksellistä – lainaan uudelleen jo kertaalleen lainaamaani lausetta: "se mitä tapahtuu, kun uusi taideteos luodaan, tapahtuu samalla kertaa kaikille sitä edeltäville teoksille."

Myös postmodernismia määriteltäessä on hoettu luopumista "lopullisista totuuksista".

Järkälemäisen Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945-2000 (Helsinki: Avain, 2013) -teoksensa alkulehdillä Pekka Vartiainen luonnehtii postmodernia aikaa "suurten kertomusten" (18) jälkeisenä relativismin ja ironisen itsetietoisuuden, tai simulaation aikakautena: "Läsnä on hypertodellisuus, jonka yhteys todellisuuteen pakenee yhä kauemmaksi." Ja: "Pysyviä, muuttumattomia todellisuuskäsityksiä ei ole olemassa, vaan kaikki on alisteista kommentoinnille, tulkinnoille ja uusille selitysmalleille." (25) Mutta postmodernismia luonnehtiva ironia kertautuu, ikäänkuin potenssiin (ja "potensoitumisesta" puhui jo romantikko Novalis, puhuessaan romanttisesta runoudesta), sikälikin että niin postmodernismi, kommentit, uudet tulkinnat ja selitysmallit, kuin itse ironiakin, ovat vain vanhan muunnelmia, ja tämä kertaustyylien ironinen kertaaminen onkin postmodernismin – tai toisen maailmansodan jälkeiseen, toisaalta modernismin jälkeiseen kirjallisuuteen liitetty – keskeinen opinkappale. Myös ironia ja skeptisismi ovat vanhan itsensä kertausta. Mikään ei ole muuttunut siitä, kun Friedrich Schlegel ironisen epätoivoisesti huudahti: mikä jumala meidät pelastaisi näiltä ironioilta!

---

Kirjoita tohtorille: